Lauran foorumi

Professoreita...pohjalaisia... presidenttejä

2012-01-26T19:41:00.002+02:00

Bulgariasta/Sysmästä paluun jälkeen tammikuu jyrähti käyntiin täysillä. Opetusta, oppimista, yliopistoasioita, kunnallispolitiikkaa, muita yhteiskunnallisia rientoja – tavanomaista päivän täytettä ja runsaasti muutakin pohdittavaa. Guggenheimiin palaan myöhemmin, jahka on poliittisen päätöksenteon paikka. Puoleni olen valinnut ja kantojani tulen piakkoin tälläkin palstalla täsmentämään.

Vaikka teen kaikkeni kuoriakseni ylenpalttista yhdistystaakkaa harteiltani, suostuin Professoriliiton Helsingin osaston vuosikokouksessa ryhtyä johtokunnan jäseneksi. Katson, että kaikki toimet, joilla edistetään kollegoihin tutustumista yli tiedekuntarajojen, tulevat mahtumaan aikatauluihini. Jännityksellä odotin ensimmäistä kokousta tammikuussa Akava-talossa Pasilassa. Eka kerta elämässä askelsin betoni & pronssi & marmoripohjustetussa ay-talossa, josta säteilee ihana 1980-luvun ökyhenki. Annettu nyt siis sormi ammattiyhdistysliikkeelle – pohdin, meneekö kohta koko käsi?

Liiton tila on 2-3 huoneen toimistokeskittymä pohjakerroksessa. Se ei ole mitenkään erityisen akateeminen, vaan puhtaasti teknokraattinen. Kirjahyllyssä matrikkeleita, Suomalainen nimikirja, Kalevala, Suomen säädöskokoelma, sanakirjoja, kansallisbiografiasarja, työsopimuslainsäädäntö –kirjoja, Helsingin yliopiston historia I-III, juomalaseja ja hyllyn päällä kokoelma viirejä, joista sentään löytyi akateemisia tunnuksia, klassisia pylväsaiheita, seppeleitä, soihtuja. Kokouksen esittelyaineistossa vilisivät sanat ”palkkapolitiikka”, ”etujärjestötyö”, ”työmarkkinatilanne” jne. Silti saunassa professorinaisten keskusteluaihe oli: ylioppilasjärjestöjen ja osakuntien inspehtoriroolin suunnaton ihanuus ja nuorten aktiivien kehuminen.

Vuosi alkoi historian merkeissä: käyntiin korkattiin Helsingin pääkaupungin 200-vuotis juhlinnan alkua, joka tapahtui mm arkkitehti C.L. Engelin työtä (ja kotielämää..) muistamalla; siihen liittyy näytely ja luentosarja, jonka raameissa minäkin kävin kertomassa arkkitehdin tunnetuimman tilakokonaisuuden, Senaatintorin, merkityksestä sosiaalisten ryhmäidentiteettien näyttämönä. Paikalla oli 200 hengen yleisö, lähinnä daameja, joita paikalle veti toinen luennoitsija, kartanoherra ja Armfeltin ”alter ego” Björn Wahlroos. BW:n lennokas esitelmä käsitteli kartanon omistamisen ihanuuksia & kurjuuksia; jälkimmäisiin kuuluvat mm. ihmiset, jotka haluavat tulla tutustumaan kulttuuriperintöön paikan päälle!

Yliopistohistoriallinen rupeama alkoi julkaisemalla viime viikonloppuna Etelä-Pohjalaisen osakunnan 100-vuotishistoria, Syrän kultaa, kieli kuin puukkoo, joka painavuudessaan ja koreudessaan ylitti tietenkin kaikki aikaisemmat. Julkistamisseminaarissa kuultiin puhetta (etelä-)pohjalaisuudesta ja osakuntien sosiaalisesta ja kulttuurisesta merkityksestä – paikalla oli edustava otos senioreita sekä yleisönä että seinillä roikkumassa muotokuvina. Itse istuin Ilmari Kiannon tuiman katseen seivästämänä eturivissä... korostin pikku puheenvuorossani yo-elämän suurta kasvattavaa merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana ja sitä, että Helsinki jättää kaikkiin opiskelijoihin vahvan jäljen. Tai oikeammnin: puolustin Helsinkiä, joka EPO-perinteessä on ”paha ja vihattava” kaupunki, aidon talonpokaisen ja alkuperäisen maaseudun vastakohta.

Viikolla julkaistiin myös lahjakkaan oppilaan ja väitöskirjan tekijän Rose-Marie Peaken Cargotec Oyjille tekemä kirja Huvilakatu 1:n historiasta. Talo on tullut tunnetuksi kaupunginjohtaja Eric von Frenckellin kotina ja tämä tyttären Vivica Bandlerin kulttuurikehtona. Nyt se on yrityksen pieteetillä kunnostamaa edustustilaa. Opettajan suurin ilo on nähdä, kuinka omat opiskelijat lähtevät omilla siivillään lentoon, tekevät hommia hienosti ja pärjäävät. Rottinkia oli rinnassani!

Viikon jännitysnäytelmä koski tietenkin presidentinvaaleja. Mikä show sunnuntai-iltana! Hyvät ehdokkaat putosivat, hyvät menivät jatkoon. Puolustan presidenttiä instituutiona. Presidentti on sekä symbolinen johtaja, ylipäällikkö että valtion päämies: kaikissa tehtävissä mukana myös ripaus poliittista johtajuutta. Mikään yhteisöinstituutio, eduskunta, valioneuvosto, ei pysty korvaamaan presidenttiyteen (parhaimmillaan) liittyvää arvovaltaa, kokemusta ja osaamista.

Normaalioloissa poliittinen hallinto pyörii jengoissaan, mutta kriisiaikoina tarvitaan poikkeusosaamista. Oma historiamme osoittaa, että kriisikäyttämistä ei voi ennakoida – eikä kriiseihin liittyvää johtajuutta! Siksi poliittinen järjestelmä tulee pitää laajana ja joustomahdollisena.

Nyt käynnissä oleva vaalikamppailu on modernin ajan gladiaattoritaistelua. Tv tuottaa tärkeää viihdejohtajuutta, johon liittyy kyky säilyä täyspäisenä kampanjassa. Presidentin tärkeimmäksi valintakriteeriksi tuntuu nouseva sitkeä noste, puristeensietokyky ja hermopaineistuksesta selviäminen. Ne ovat suomalaisen itseymmärryksen ytimessä olevia poliittisia ominaisuuksia. Siksi asetuin kuluneella viikolla Pekka Haaviston taustatukijaksi.

Maria Luisan kadulla – Bulgariassa!

2012-01-10T22:06:00.002+02:00

Bulgariassa moni asia on toisin: koskaan ennen en ole kävellyt kevyesti jolkkaavan, suomen pystykorvakoiran näköisen elikon rinnalla valtionyliopiston päärakennuksesta ulos. Sellainen oli mahdollista Sofiassa viime viikolla, kun tuli miniseurueessa katsastettua tätä itäisen Balkanin pääkaupunkia. Siihen kuului tutustumista Sofian 35000 vapaana laukkaavaan koiraan (mukava vastapaino keväiselle Istanbulille, joka, kuten tunnettua, on kissaihmisten kaupunki..) . No koiruli siis juoksi rinnallamme ulos Alma Materista ja saman tien alas metrotunneliin ja turisti-infon ovelle nojailemaan, kun me menimme sisälle.

Sofia on henkilökohtaisen Balkan tourinin kolmas kohde, ja ehdottomasti kiinnostava. ”Orientti” alkoi heti lentokentän tullin jälkeen, kun taxikauppiaat kimpussa. Ajaudumme keltaiseen taksiin, mittarit päälle, radio laulaa kansainvälistä poppia, baanalle – ja heti huijauksen kohteeksi. Katson kuskin niskaa, lyhyttä tukkaa – itäeurooppalaisten miesten vakiofrisyyri – ja rengasta toisessa korvassa, ja mietin: jaamme totta tosiaan tässä yhteistä isänmaata Eurooppaa.. Kenttä lähellä kaupunkia, etenemme kirkkaassa sumussa, alkaa näkyä post-sosialistista maisemaa, 70-luvun kerrostalolähiötä, siellä täällä kioskeja, shopping-keskuksia, pankkirakennuksia, mainoksia paljon teiden varrella, lyhtypylväissä, kyrilliset aakkoset täällä, mistä jokainen pikkuinen historia muistuttaa: näillä nurkilla suurinpiirtein ne luotiin n 800-luvulla jKr. Cyrillius ja Methodius.

Taksin ikkunasta ehtivät avautua vielä 1300v Bulgarian kansakunnan muistomerkki – ilmassa on sosialistista historian sankaruutta! Hotelli Maria Louisa samannimisen kadun varrella. Hotelli ja katu kantavat kuningas Ferdinand II puolison nimeä – mikähän nimi mahtoi olla kommunismin aikana? Pitää selvittää.. Olimme keskellä kaupunkia, edessä ainoa alkuperäistoiminnassa oleva moskeija, peruskorjattu kauppahalli ja uusorienttinen entinen mineraalikylpylä, taustalla stalinistista hallinto- ja hoetllirakentamista. Koen vahvasti orienttia – väestö on tummaa, ei-slaavilaista, sekoittunutta, turkkilaista, romania. Ökyautoja vähemmän kuin Venäjällä ja Kiovassa, kerjäläisiä kyllä, yksinäisiä miehiä kadulla, mummoja muki kädessä, kirpputoreja, tavaraa kaupan.

Toiselta, rehelliseltä taksilta kuulemme valaisevan analyysin politiikan kärkinimistä: ”Ensin olivat entiset kommunistit, sitten salaisen palvelun tyypit, sitten poliisi ja sotilaat ja lopuksi painonnostajat ja nyrkkeilijät – siinä hierarkia!” Ja totta, ei intellektuelleja, ei taiteilijoita – Bulgariassa heikko kansalaisyhteiskuntaperinne, Ottoman yoke on virallinen sleitys eli myöhäinen vapautuminen turkkilaisvallasta. On huono edustavuus historiallisesti, ei dissidenttiperinnettä, juutalaiset kipattiin pois, turkkilaiset samoin. Sen sijaan vahva monirotuisuus ja –ristisyys, väkeä tullut ja mennyt näillä keveysasteilla, kaikki mixed.

Sofia mallikkaasti ja eurooppalaisesti suunniteltu pääkaupunki – tietoinen valinta, jolla osmanivaikutus pyyhittiin pois 1880-luvlta lähtien. Kävelimme ja katsoimme keskustan, joka näppärästi hallittavissa: keskustan kirkot, joiden edessä erinomaiset arkkitehtuuriesittelyt suurissa infotauluissa: Pyhän Yrjön kirkko Sheratonin pihalla, Aleksander Nevski katedraali (kyllä ovat serbit kateellisia!), venäläinen kirkko, Pyhän Sofian kirkko – kaikissa arkiaamuna jumalanpalvelus + tunnelmallista kirkkomusiikkia ja väkeäkin, joksin vähänlaisesti. Kirkot restauroitu moneen kertaan, takana pitkää historiaa, joillakin jo n 300-luvulta jKr.

Kivoja nämä Balkanin kaupungit, kun edelleen saa olla lähes ainoa turisti = taksit ja rahanvaihtajat huijaavat, tarjoilijat ymv. ovat superystävällisiä, kirjakauppojen tarjonta ja museotekstit ovat vain bulgariaksi. Ollaan nähtävyys itsekin, mm. kahvilasali hiljeni katsomaan, kun astuttiin sisään pohjoismaalaisessa habituksessamme...! Iso kaupunki, paljon merkittävää ja monivivahteista urbanistiikkaa: leveitä katuja ja kapeita tietä, samaa katukivetystä kuin Helsingissä, raitioteitä, rakenteilla olevia shopping-keskuksia, kerrostaloa 1970- ja 2000-luvulta, toimistoja, uusia ja vanhempia, lasia ja betonia, kerroksia ja matalaa.

Kansallisen historian museossa, jonka ent kommunistijohtaja Zihovin kolea palatsi, pohdin maan historiakuvaa. Se on mutkikas ja aukkoinen: suuri menneisyys antiikin aikana, Traakia ja sen suuruus, kulta-aarteet. Sitten suuri Bulgaria ja Volgan Bulgarian vaiheet 800-l ja 1000- ja 1100-luvut, kirjainten luominen (vuonna 863 pyhät Kyrillos ja Methodios saivat Bysantin hallitsijalta tehtävän luoda slaavilaisille kielille tai murteille yhtenäinen kirjoitusjärjestelmä), kirjallis-uskonnollinen kulttuuri, ei lainkaan mainintaa osmaniajasta, kunnes alkaa hansallisen heräämisen ja vapauden aika jonka panokseen Bulgaria itse osallistuu vain laimeasti.

Sitten San Stefano ja Berliini 1878, löysä liittäminen eurooppalaisuuteen kuningashuoneiden kautta (Battenberg ja Gotha-Saxburg), itsenäistyminen 1908, osuuksia I ja II ms ja Balkanin sodissa mm kiista Etelä-Rumelian alueesta Serbian kanssa, mutta ei niihin liittyviä traumoja, n 40000 juutalaista leirille, mutta 11 000 pelastettiin. Sitten loppuu historia uudelleen vuoteen 1946, kommunismiin ja alkaa uudelleen, kun EU-jäsenyys vahvistuu. Historiakuva vapaustahtoista, kirkollissidonnaista, siihen liittyvä kirjallinen kulttuuri ja kirjaimet tärkeitä, mutta mikä tärkeintä: ei vahvoja viholliskuvia, ei traumoja, ei pyykinpesua tai ruumiita kaapeissa, liikaa.

Bulgaria opettaa, että on alueita, joissa vielä vahvempi kokemus kuin Suomella olla Euroopan pussin pohjalta; teollisuus ajettu alas, kombinaatit ympäristöongelma, ei maataloutta, kuuluisia entisiä herkullisia Bulgarian tomaatteja viljelevät maalle jääneet mummot. Sosialismi kummittelee kaikkialla, se sama, joka tuotti pikamodernisaation ja teollistumisen Balkanille ja Itä-Eurooppaan. Uusi ruiske sama kuin Helsingillä 1990-luvulla: Euroopan kulttuurikaupungin haku vuodelle 2019. Opin, että Sofia on monitasoinen ja ristiriitainen, sattumapääkaupunki, koska sattui sijaitsemaan ”suur-Bulgarian keskellä”.

Matkailu totta vie avartaa!

Loppuvuoden ajatuksia

2011-12-30T19:48:00.002+02:00

Aamulla haastatteli Radio Nostalgia (!) ja kyseli, mitä kuluneesta vuodesta mahtaa jäädä historiaan. Pienen filtteroinnin jälkeen (seisoin Sysmässä mökillä ja katselin harmaana vellvovaa Päijännettä..) suodatin ulos, että epäilemättä paljonkin. Muistutin tosin, että historia on sillä lailla vaikea laji ennustaa, koska vasta ajan kanssa… niin todellakin pitkän ajan kanssa… voimme sanoa, mitkä asiat alkavat kantaa seurauksiaan.

Helppo oli kuitenkin ennustaa, että muutama juttu on kuorinut rakenteita uuteen uskoon. Euroopan Unioni on tienhaarassa ja muutamat valtiot korvistelevat kriiseissä: Kreikka kärjessä. Jäämme seuraamaan. Arabikevät ja kansannousujen leviäminen Pohjois-Afrikan ja Arabimaiden puoli- tai kokofeodaalisiin yhteiskuntiin vei eurooppalaisen valistuksen, demokratian ja uudistustahdon viestiä Välimeren toiselle puolelle. Seuraukset näkyvät vasta vuosien kuluttua, kuten meillä Euroopassakin aikoinaan Ranskan ja Venäjän kumousten jälkeen.

Kansa ja kansakunnat olivat avainasemassa vuonna 2011, niin meillä kuin muuallakin. Suomessa sai suomalaisuuskeskustelu uusia sävyjä, kun käsite perus- liitettiin politiikan ilmiömaailmaan. Perussuomalaisilla oli saranakohtansa ja sisään tultiin ryminällä, mutta tarvitaan vähintään kaksi vaalikautta osoittamaan, miten Soini joukkoineen uudistaa politiikan sisältöjä. Toistaiseksi huonosti, jos minulta kysytään. Havainnointimaailmani on helsinkiläinen kunnallispolitiikka. Siellä neljän hengen PS-valtuustoryhmä ei ole saanut aikaan mitään näkyvää, eikä edes vaalikuningas, tohtori Jussi Halla-Aho ole onnistunut saamaan kultakättään muutosvoimaksi.

Politiikka on konservatiivista ja sitä seuraava toimittajakunta on vielä taantumuksellisempaa. Vasta nyt, viisi vuotta sen jälkeen kun kirjamme Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (& K. Järvinen) on ilmestynyt, pääsimme kirjan viestin kanssa HS:n kotimaansivuille. Jälleen todentui vanha teesini siitä, että tutkimus parhaimmillaan on 4-5 vuotta ajastaan edellä. Niin oli tälläkin kertaa, mistä todistaa se, että teoksestamme otettiin viides painos ja luokista keskustellaan kaikkialla. Muutenkin kirja-alalla mennyt vuosi oli antoisa; keväällä ilmestyi maanpuolustuskurssien pikku historiani ja syksyllä olin vahvasti myötävaikuttamassa siihen, että sysmäläistä ruokakulttuuria koottiin kansien väliin (Makuja mahtipitäjästä, usea kirjoittaja, Sysmän Kirjakylä Oy).

Itselleni vuosi 2011 poiki kypsää aikuisuutta ja kotiin rauhaa. Kuopus pääsi opinajoon eli TaiK:iin ja 13-vuotias mäyräkoira Casse lensi kesällä kotieläinten taivaaseen. Siellä se epäilemättä räksyttää postinkuljettajille ja muille miehille tavoilleen uskollisena. Koti kävi hiljaiseksi, mutta rauhalliseksi ja tilaa on jälleen levitellä kirjoja, lehtiä ja muita papereita (uskon vielä painotuotteisiin..) ympäri kämppää.

Kypsä aikuisuus on tuonut mukanaan myös lisääntyvää järkeä, ja pohdintoja siitä, mihin elämänsä tulevat vuodet haluaa suunnata. Monenlaisen räpeltämisen jälkeen tiede ja tutkimus sekä opetus ja oppilaat tuntuvat ”minun tieltäni”; teen parhaani, jotta kaikki muu pikku hiljaa karsiutuisi pois. Kaksi kautta valtuustossa tulee täyteen ja uskoni kansanvaltaan on edelleen vahvaa. Silti jaksamistaan sopii puntaroida, erityisesti viimekeväisen vaalisesongin myötä. Moista tiheää tunnelmaa ei kestä kuin pienin annoksin…

Edessä on toivottavasti rauhallisempi vuosi 2012. Juhlaa on tiedossa; kotikaupunki viettää pääkaupunkiasemansa 200-vuotisjuhlaa monin menoin. Itselläni on kiva opetusta menossa Helsingin historian tuotteistamisesta. Ehkä joku päivä hyviä ideoita voisi panna toetutukseen ja ryhtyä matkailu-kahvila –yrittäjäksi.. Kiinnostavia matkoja on tiedossa, Prahaan, Välimerelle, Sao Paoloon, ehkä oppilaiden kanssa Kiinaan. Mutta sitä ennen ensi viikolla Sofiaan Bulgariaan, bongaamaan uusi pääkaupunki.

Hyvää ja antoisaa vuoden vaihdetta!

Tietoa, taitoa ja kunnallispolitiikan kulttuuria

2011-12-18T21:54:00.004+02:00

Loppuvuosi häämöttää – kiire hellittää? Periaatteessa kyllä, mutta vielä viime viikolla mentiin täyttä häkää Helsingissä eteenpäin… Opetus on nyt päättymässä. Sain sympaattista palautetta ”Maku, muoti, tapakulttuuri” – luentosarjasta ja Helsinki-kurssista, jossa yhdessä kollegojen Pia Olsson ja Anja Kervanto Nevanlinnan kanssa ohjeistimme opiskelijoita, jotka ovat kiinnostuneita tuotteistamaan Helsingin historian osaamistaan. Molemmilla kursseilla ”palkkiona” on ollut innostuneita nuoria. Tunnen paikoin vanvasti, että opetuksessa ja kasvatuksessa yliopistotyön ydin – ainakin minulle!

Samoin valmiiksi tulivat syksyn osalta gradu- ja tohtoriseminaarit. Työt etenevät molemmissa, ja graduja tullut vuoden aikana mukava määrä, korkeakouluvirkamiesten huolesta huolimatta. Uudehko kulttuurin, historian jne. suurlaitoksemme juhlisti vuoden päättymistä aivan mainioilla pikkujoulujuhlilla, jossa alkoi jo esiintyä jotain, jota voisi kutsua nimellä ”yhteishenki”. Sellaiseen päästään, kun joku/jotkut panevat itsensä likoon ja muilla on hauskaa…heidän kustannuksellaan!

Opetus on kivaa, mutta sen suunnitteluun menee paljon aikaan. Tänä syksynä on omien kirjallisten töiden tekeminen jäänyt vähäisemmälle. Syksyn konferenssi- ja seminaarimatkoista on jäänyt hyviä ideoita, joiden toteuttamiseen tuntuu jäävän yhä vain heikommin aikaa.. Joulu-tammikuussa häivyn tavanomaiselle kirjoitussessiolleni Sysmään. Suunnitteilla on kaksi kirjahanketta ja erinäisiä artikkeleita, tällä kertaa niiden kohdelukijat tulevat Kiinasta ja Japanista….

Kunnallispolitiikka jatkui vielä männä viikolla täysin palkein. Keskiviikkona päätettiin muun maussa Helsingin varsin monipuolisesta kulttuuristrategiasta ja Vallilan joukkoliikennekadusta. Asukkaat ja monet helsinkiläiset olivat poikkeuksellisen aktiivisesti liikkeellä vastustamassa ronskia hanketta, jolle itsekin (ja ryhmämme..) antoi jyrkän tuomionsa. Koko tiistai meni sähköpostipalautteisiin vastatessa. Olen myös käsittelyn eri vaiheissa mm ollessani kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen, julistanut viestiä, että bussikatu ei ole välttämätön.

Olemme ryhmänä tehneet työtä sen puolesta, että Vallilanlaaksoon saataisiin korkeintaan kevyt raitiotierata, jota ei voi pintarakenteensa vuoksi käyttää muuhun ajoneuvoliikenteeseen. Vain siten saatettaisiin säilyttää keskeisen, tärkeän ja suositun lähivirkistysalueen luonne ja merkitys virkistysalueena.

Tästä valtuustossa puhuttiin tunteja: vaikka Kumpulan ja Pasilan väliset joukkoliikenneyhteydet nyt ovat luvattoman huonot, olisi tilanteeseen olemassa hyviä ratkaisuja ilman massiivista katurakentamista. Tällaisia haluja ei toistaiseksi ole löytynyt – jutusta on kasvanut sekava arvovaltakiista, jossa vastakkain ovat kaupunkilaisten tahto ja toiveet, suurten puolueiden (kok, sdp) ja viranomaisten intressit. Lopputuloksena nähtiin äänestys, joka päättyi harvinaisen tyylikkääseen kokoomuksen- ja sosialidemokraattien ”betoniakselin” paluuseen.

Tuo akseli, jonka voimin helsinkiläistä kunnallispolitiikkaa on veivattu kohta sata vuotta, on jykevästi ajanut kahdet suuren intressiryhmän – porvareiden ja työväestön – makumaailmoja yhteen. Sen voimin harmonisoitiin 1920-luvulla vapaussota-kansalaissodan avaamat haavat. Sen avulla torjuttiin 1940–1960-luvuilla kommunistien poliittinen vyörytys. Kok-sdp hävitti vanhan Helsingin ja rakensi uutta – akselin komein synteettisen yhteistyön kaupunkimaisemaa on Merihaka.

Itse asiassa, koko Helsingin moderni historia on näiden kahden puolueen virtaviivaisen maailmankuvan julkituloa. Porvari tahtoo säästää, raapii tehoa ja tuottavuutta kaikesta. Demari haluaa nykyaikaa, edistystä ja kehitystä – näistä perusarvoista on tuotettu kunnallispolitiikan määräenemmistöjä ja rakennettu uutta pääkaupunkiin….niin..pääasiassa todellakin raudasta ja betonista, jota molemmat poliittiset ryhmät tuntuvat rakastavan. Kokoomuslaiset, koska heillä on kätensä rakennusteollisuudessa; demarit, koska heidän hallussaan ovat olleet suuret rakennusliikkeet ja muut suurintressiryhmät..

Nyt siis 16.12. valtuustossa – ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen – ryhmäkuri piti suurissa puolueissa ja saatiin kok-sdp –värisuora. Se enteilee hyvää sopuisuutta (lue: lehmänkauppoja..) muissakin keskeisissä kysymyksissä, kuten uuden apulaiskaupunginjohtajan vaalissa. Likaista peliä, sanoisin, ja helsinkiläisten äänestäjien tahtoa halveksien. Vihreiden ja meidän muiden valta ei riitä betoniakselin kaatamiseen..vielä!

Kirjoja ja professoreita

2011-12-04T23:14:00.001+02:00

Viime viikolla julkistettiin Sysmässä Rannan kartanossa kulttuurihistoriallinen keittokirja nimeltä Makuja mahtipitäjästä: ruokaa – kulttuuria – tarinoita (Sysmän Kirjakylä Oy, 2011). Vaikka itse sanonkin, teos on komea, paikallisilla kuvilla varustettu syvähyppäys itähämäläiseen ruokamaailmaan.

Oma osuuteni oli huomattava kirjan syntyyn. Purkaessani edesmenneen äitini kotia löytyi sängyn alta pahvilaatikko, joka piti sisällään sysmäläisiä reseptejä ja ruokakertomuksia. Ne oli osoitettu rouva Kerttu Tapiolalle, legendaariselle Vanhan Kertun taide- ja antikvariaattiliikkeen omistajalle.

Kerttuakin ennen äitini ja toimittaja Sirkka Lassila ideoivat 1990-luvulla Sysmän neuvottelukunnassa paikallisosaamiseen perustuvan keittokirjan tekemistä. Hanke eteni niin pitkälle, että Kertun kaupasta tuli reseptien ja ruokatarinoiden kokoomapiste. Niitä kertyikin mukavasti, mutta sitten hanke tyssäsi johonkin ja unohtui. Kunnes lopulta aarre löytyi, mutta tekijä oli poissa.

Tarjoilin reseptit Sysmän Kirjakylä OY:n toimitusjohtaja Pauli Leimiolle, joka oitis innostui asiaan. Tehtiin työnjako: minä kirjoitan yleistä suomalaisesta ruokakulttuurista, paikallisen kartanomaailman tuntija FT Birgitta Stjernvall-Järvi perkaa sysmäläistä perinnettä ja ruokatoimittaja Mervi Pasanen (os. Etelä-Suomen sanomat) päivittää reseptit tähän aikaan. Paikallinen vaikuttaja Vuokko Virolainen kokosi verkostot kirjahankkeen käyttöön ja sysmäläinen graafikko Humberto Saraiva vastasi hienosta taitosta (istuttiin monta sunnuntaita kuvia sortteeraamassa ja asettelemassa kohdilleen..).

Ja näin syntyi mainio kirja, joka pyyhkii altaan jaakkokolmoset, keinotekoiset maakunta- ja perinneruoat. Esiin nostetaan maaseudun monipuolisen agriculturan, kaikenlaisen ruoan viljelyn, säilyttämisen, valmistaminen ja aterioinnin – sekä kaikki asiaan kuuluvat sosiaaliset vivahteet, joista suomalainen maaseutu tunnetaan. Omassa osuudessani osoitan, kuinka Suomen gastronominen omakuva on ollut osa poliittisen suomalaisuuden rakentamista. Ruoka on kytkenyt suomalaiset maaseutuun, maasta tuleviin raaka-aineisiin ja kulttuuriperintöön. Ruoan kansallinen omaleimaisuus liitetään Euroopan pohjoisosiin, jossa luonto on lähellä ja raaka-aineita on haettu joko metsästä, vedestä tai erämaista.

Kirja julkistettiin Vuokko Virolainen kodissa eli Rannan kartanossa, kahvikestein (karjalanpiirakoita ja juhlavehnäleipä) ja runsaan yleisön läsnä ollessa. Kirjan tekoon osallistui yli 60 paikallista persoonallisin tarinoin, reseptein ja kuvin. Harvoin on kirjan teko tuntunut yhtä maukkaalta kuin nyt, kun kokkeja oli runsaasti – ja kaikki innostuneita!

Kirjan julkistamistilaisuudesta ajoin suoraan Helsinkiin ja Professoriliiton Helsingin yliopiston osaston vuosikokoukseen. Tapahtumalla oli suuri vertauskuvallinen merkitys elämässäni: tähän asti, kun takana on 35 vuotta akateemista elämää, en ole tunnustanut ay-oppia. Olen korostanut yliopistoa yhteisönä, johon kuuluvat niin ylioppilaat kuin professorit, tutkijat ja muu väki, siis henkilöstö. Pohdin kaksi vuotta viran saatuani, liitynkö Professoriliittoon, ja tein sen pitkin hampain vuonna 2008.

Mutta nyt itseäni isommat voimat ovat tätä vähäistä yhteisöllisyyttä miehissä ja naisissa murentamassa, ja kaikki keinot ovat tarpeen sen estämiseksi. Kun kutsu kävi osallistua kokoukseen ja tulla johtokuntaan humanistisen tiedekunnan edustajana, en epäröinyt. Me professorit tarvitsemme toisiamme ja uudenlaista kollegiaalisuutta. Siihen kannusti yliopiston hallinnonuudistuksen aikainen yhteistoiminta, joka virisi uudelleen sähköpostikommentaarein nyt syksyllä, kun yliopistostrategiaa pantiin uusiksi.

Osaston kokoukseen oli saapunut paikalle n 50 nuorempaa ja vanhempaa professoria. Ilmassa oli protestihenkeä, kun opetusministeriön Anita Lehikoinen esitteli yliopistojen uutta rahoitusmallia. Edelleen korostuva ”kansainvälisyys” ja ”tieteellisyys” - rahoituksen kannustavuudessakin halutaan unohtaa suomalaisen yliopiston vahvuus, paikallinen vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Tätä kritisoin, ja niin tekivät muutkin.

Kollegiaalisuutta edisti hyvä illallinen, jonka aikana oli kiinnostavaa verkottua kollegojen kanssa. Ammattikuntaani leimaa vahva työhön sitoutuminen, ahkeruus ja lojaalisuus. Monia kaivaa huoli riittämättömyydestä – valtiovalta edellyttää jatkuvaa lisäpuristetta, suorittamista ja kansainvälistymistä. Murisin yhden tradition, kun kilistin lasia ja puhuin illallisen aikana (sellainen ei ole ollut tapana viimeiseen 40 vuoteen..) ja korostin yhteen hiileen puhaltamisen tarvetta.

Roomassa jälleen!

2011-11-20T22:20:00.003+02:00

Noin 15 vuoden tauon jälkeen palasin viikko sitten Roomaan, nuoruuteni suurempien elämysten kaupunkiin ja eurooppalaisen innoituksen lähteille. Muistiin palaavat aina yleisen historian nuoren assistentti Päivi Setälän ensimmäinen ulkomaan kurssimatka joulukuussa 1978 Villa Lanteen – sen matkan seurauksena jäi syvä ymmärrys historian jatkuvuuksien ja murrosten syvädynamiikasta Euroopan historiassa – sekä tietenkin Setälän lanseeraama käsite ”antiikin jälkivaikutuksesta”.

Tuon matkan peruja syntyi kaipaa palata antiikin lähteille, ja se toteutui, kun pääsin dosentti Margaretha Steinbyn ensimmäiselle tieteelliselle kurssille keväällä 1981 Lanteen. Kolme kuukauden syväopetus, ja oman tieteellisen työn tekeminen vaikutti siihen, että vakavasti pohdin antiikin tutkijaksi lähtemistä, semminkin kun graduni antiikin huvila-arkkitehtuurista ei ollut saanut aivan kelvotonta arvosanaa. Sattuma korjasi kuitenkin satoa, ja mahdollisuus tutkia Kulosaaren huviloita.

Rooma jäi. Se mureni väittelemisen, perheen perustamisen, akateemisten aktiivisuuksien, Alankomaiden ja monien uusien haasteiden jalkoihin. Keväällä 1996 palasin Lanteen Matti Klingen vetämän opiskelijamatkan toisena opettajana – nyt kävelimme läpi myöhempää Roomaa, katolista yhtenäiskulttuuria, barokkia, Napoleonin aikaa, yhdistymistä, kansallisvaltiota ja nyky-Italiaa. Yhtä kaikki, Rooma avautui jälleen kaiken sen symbolina, mistä eurooppalaisuus eri aikoina on koostunut.

Sitten tuli taas paussia. Yhdentyvässä Euroopassa uudet kansalliset politiikat löivät läpi ja Italia sai oman populisminsa, pohjoisesta Rooman valloittajaksi nousseen Berlusconin. Raikas politiikan tuulahdus muuttui 2000-luvulla tunkkaiseksi valtapyrkyriksi jonka otteet ja elämäntapa herättivät hämmennystä kaikkialla maanosassa. Päätin: niin kauan kuin ”kammottava Iso-B” on Italiassa vallassa, ei meikälän maan kamaralle astu.

Marraskuussa 2011 astumisen hetki koitti, kun kutsu kävi. Villa Lantessa, Garibaldien patsaiden välissä, juhlittiin Italian yhdentymisen 150-vuotista markkeerausta seminaarilla, jonka luonne oli – tietenkin – tieteellinen. Olin kutsuttuna pääpuhujaksi tapahtumaan, jonne odotettiin presidentti G. Napoletanaa. Junailijana taustalla uusi Suomen Italian suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula. Moisesta kutsusta ei kieltäydytä, ja kun taksi kiisi kohti iltavalaistua Ganicolon kukkulaa, tuntui tuttu ailahdus rinnassa: olen palannut kotiin, pitkän tauon jälkeen.

Sama tunne voimistui, kun Lanten portit avautuivat. Suomen historian suurenmoisimpia hankkeita on ollut Villa Lante –renessanssihuvilan saaminen kulttuuri- ja tiedeinstituutiksi. Suurenmoinen sijainti ja itse rakennus toimintoineen ovat sitoneen sukupolvi toisensa jälkeen suomalaisia opiskelijoita, tutkijoita, kirjailijoita, taiteilijoita ja opettajia antiikin maaperään ja kulttuuriseen jälkivaikutukseen. Siitä maaperästä ei kasva ahdasmielisyyttä, vaan eurooppalaisen monimuotoisuuden ja aikakerrostumien ymmärrystä, sitä, mitä meillä ennen vanhaan sanottiin: sivistystä.

Itse seminaari meni suurenmoisesti. Lanteen kokoontui eurooppalaisen kriisin keskellä joukko merkittävimpiä italialaisia politiikan ja hallinnon päättäjiä, Lanten johtajan professori Katariina Mustakallion ja suurlähettiläs Tuomi-Nikulan isännöimänä. Napoletana kuunteli kohteliaasti puolet puheestani ja lähti sitten: ”Molti complimenti!” totesi avustaja.

Kierrettiin muotitietoisen lapsen kanssa ”shopping & walking” –hengessä viikonlopulla paremman väen ostopaikkoja, katsottiin Palazzo Ruspolissa Via del Corsolla maailmankuulun muotikuvaajan Mario Testinon valokuvanäyttely ja Fondazionen Museo Romassa saman kadun varrella Georgia Keeffen taidetta. Via Nazionalen suuressa näyttelyhallissa on loistava neuvostoliittolaisen sosialistisen realismin taidenäyttely ja siihen liittyvä Alexander Rodtsenkon valokuvia. Kiivettiin myös Vittorio Emmanuel II:n monumenttiin sisään.

Sitten piti näyttää ”minun Roomaani”: kirkkoja, aukioita ja obeliskeja sekä tietenkin hyviä kahviloita, syömäpaikkoja ja teehuoneita. Lauantai-iltanna iloitin Corsolla Iso-B:n lähdöstä, tunnelma oli helpottunut ja riemukas kaduilla.

Rooma siis entisellään ennen ja jälkeen Berlusconin aikaa. Kauneutta ja turhuutta kaupoissa. Ruoka hyvää, ihmiset kohteliaita ja lapset söötisti puettuja. Politiikka voi olla rapautunutta, mutta siitä huolimatta italialaiset osaavat edelleen nauttia elämästä - meillä on paljon, paljon opittavaa Välimeren kansoilta...!

Aika ja aine – raha ja luokka

2011-11-03T20:11:00.002+02:00

Viime viikot ovat juosseet lujaa alta pois – uutta opetusta järjestetty, apuraha-anomuksia kirjoitettu, kunnallispolitiikkaa hoidettu, on vierailtu Oslossa pohtimassa kansakunnan rakentumista ja paikallisen yliopiston 200-vuotisen olemassaolon linkittymistä. On käyty Tuusulassa avaamassa kansanväliselle naisjoukolle suomalaisuuteen liittyviä myyttejä –tilaisuus päättyi iloiseen eurooppalaiseen yhteislauluun Krapihovin komeassa salissa. Eurosta viis’, sillä samansieluisuus yhdisti daameja tavalla, josta sydämellisyyttä ja sisaruutta ei puuttunut!

Porvoossa piipahdin esittelemässä kaupunkien imagorakennuksen historioita ja nykynäkymiä. Tärkeintä oli valaa uskoa kotijoukkoihin – meillä suurin ongelma liittyi siihen, ettei olisi mitä vieraalle näyttää. Sitä kyllä on, mutta helppo vaatimattomuus ja ”eihän meidän nurkissa nyt mitään ihmeellistä ole” –asenne. Erityisen hyvin moinen asenne kukoistaa ihanissa puukaupungeissamme ja maaseudun kirkonkylissä eli paikoissa, joilla juuri olisi paljon esiteltävää..!!

Yliopiston Studia generalia –työryhmässä käytiin viikolla kädenvääntöä siitä, kumpi on olennaisempaa ihmisen itseymmärrykselle: aineen vai ajan olemassaolo? Luonnontiedepuolue hyrisee mielellään sen paradigmaattisen ajattelun lumoissa, että historiantutkimus ja ”muu humanismi” on löysää epätiedettä. Todellinen totuus löytyy fysiikan, kemian, biotieteiden jne maailmasta. Kaupungin parhaat aivot istuvat työryhmässä, joten en valita, kun tätä keskustelua käydään ja puolustan ihmisen kulttuurisen ja sosiaalisen identiteetin tutkimisen tarvetta ajassaan ja paikassaan.

Itse johdin Studia Generalia –luentojen puheita torstaina 3.11.2011. Professorit Martin Romantschuck ja Jukka Kola käsittelivät kumpikin ”ainettaan”, edellinen jätehuollon ajankohtaisteemoja ja jälkimmäinen bioenergian uusi mahdollisuuksia. Ilahduttavaa, että Porthanian suuri luentosalin oli lähes täynnä ja fiksuja kysymyksiä esitettiin. Juuri tätä tieto ja tiede parhaimmillaan on: vuorovakuutusta ja vaikuttamista. Kunpa yhä useammat tutkijat uskaltautuisivat rohkeammin julkisuuden vaativille areenoille..!

Aineen ja ajan lisäksi on pohdittu viikolla rahaa, kun verotiedot taas julkistettiin. Monia (rikkaita?) ärsyttää moinen tapa – itse muistan vielä kunnon painotuotteenkin, kun verohallinto vuosittain julkaisi hyvätuloisten listat. Itse kannatan näissäkin asioissa avoimuutta ja läpinäkyvyyttä; se luo pohjaa yhteiskunnalliselle luottamukselle. Jos tiedot salataan, toimittajat ym kiinnostuneet ne kyllä esiin kaivavat, ja silloin haarukka tökkii hyvätuloisia kipeämmin.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on 2000-luvulla suosinut vaurauden näyttämistä avoimesti. Samalla tulo- ja varallisuuserot ovat rävähtäneet silmille. Lehdissä raportoidaan suurituloisten miljoonapalkoista: huipputuloiset saivat ennätysmäärän osinkoja, yritystensä myyntivoittoja ja muita pääomatuloja. Tuhat eniten ansainnutta suomalaista on kasvattanut oamisuuttaan. Eliitin kärki on kapea ja itseriittoinen, uusia nimiä mahtuu harvakseltaan mukaan. Varakkaiden kansalaisten harjoittama osaava verosuunnittelu on synnyttänyt maahan valtavia omaisuuksia. Samalla kuilu pääoma- ja tuloveroa maksavien kansalaisten välillä on kasvanut.

Rahasta puhutaan nyt 2000-luvulla avoimesti. Puhe hyvinvointiyhteiskunnasta esti pitkään näkemästä sosiaalisia eroja ja eriarvoisuutta. Siksi kysymys luokkien paluusta on noussut ajankohtaiseksi. Kertomus luokattomasta Suomesta on ollut vahva myytti ja ehkä siksi luokka näyttää menettäneen merkityksenä hallitsevana elämänkokemuksena. Tilalle on tullut erilaisia yhteiskunnallisia kokemuksia ja ”identiteettejä”.

Sosiaalisen taustan rinnalla vaikuttavat globaalit haasteet, ympäristöasiat, sukupolvi, sukupuoli ja etninen tausta. Kuten luokkatutkijat korostavat, puhe luokista on monimutkaistunut kaikkialla Euroopassa. Euroopan unionin poliittisista tavoitteista on puuttunut sosiaalinen ulottuvuus: EU:sta on tehty luokaton, vaikka eurooppalainen todellisuus ei sitä ole. Onko tässä EU:n ongelmien eräs alkusyy?

Juhlia, johtamista, yliopistopolitiikkaa – ja Marimekkoa!

2011-10-19T22:34:00.001+03:00

Kaksi viimeistä viikkoa on kulunut hurjassa kiireessä ja juoksussa… niin…tunnelmasta tunnelmaan! ESO:n elegantin vuosijuhlan jälkeen 10. lokakuuta on tullut askellettua, laukattua ja hölkättyä erihenkisissä tilaisuuksissa, pohtimassa muun muassa Suomen matkailullista kuvaa, johtamisen kulttuureja Santahaminassa ja YLE:n strategisia linjauksia.

Tänään ajatukset ovat pyörineet pienen tauon jälkeen yliopistopolitiikassa. Kutsu konsistorin kokoukseen viikon kuluttua kirvoitti sähköpostissa professoreiden vuolasta keskustelua, aiheena rahapula, kurjistunut opetuksen tilanne ja kasvavat vaatimukset olla ”huippuyliopisto”. Oma kontribuutioni liittyy huoleen siitä, että hallintorakennuksessa vuollaan unelmia ja utopioita, joiden toteutus revitään kantajengin selkänahasta. Itse toivoin vain, että saan keskittyä siihen, mikä on minun yliopistoani: opetukseen ja tutkimukseen.

Suuri huoli on siis yliopiston jakautuminen hallintoon ja "ruohonjuuritasoon". Miten voidaan löytää motivaatio sitoutua ylevään ja korkealentoiseen strategiaan, kun opetuksen ja tutkimuksen perusasiat, -rakenteet ja rahoitus ovat rempallaan? Porkkanan ja kepin suhde ei ole oikein kohdallaan nyt...

Viikonlopulla pohdin Ruotsia ja Ruotsin poliittisen johtamisen kriisejä, ja pulassa olevaa SDP:n keulamiestä Juholtia. Mieleen tuli Mona Sahlin vuosikymmen sitten karkkiostoksineen. Muistan kun kuuntelin radiota matkalla Uppsalaan edellisellä kierroksella, kun Mona Sahlin oli ryöpytyksessä. Kansa itki eetteriin: "Hon har svikit vår folkrörelse". Silloin ajattelin, että Suomessa EI KUKAAN sanoisi noin...! Media lietsoi lopunajan tunnelmia tavalla, josta tuntui olevan kaikki suhteellisuus kaukana.

En puolusta johtavien (ruotsalaisten tai suomalaisten) poliitikkojen lepsua rahankäyttöä ja rötöstelyä, vaan vaadin heitä tunnustamaan virheen, pyytämään anteeksi ja ottamaan opiksi. Sen sijaan tuomitsen median aivan älyttömyyksiin menevän ajojahdin ja "Jumalan" roolin ottamisen. Kuka on antanut toimittajille oikeuden jakaa tuomiota oikealle ja vasemmalle, ja moralisoida päälle tavalla, johon edes inkvisitio ei parhaimmillaan pystynyt! Samalla toimittajilta on hämärtynyt ymmärrys siitä, missä / kuka valtaa yhteiskunnissamme todella käyttää.. kaikilla puoluepampuilla on kaapeissaan luurankoja. Jotkut vain osaavat taitavammin pitää luurankojaan pystyssä.

Tällä viikolla olen miettinyt, jaksaisiko sitä tässä vielä kerran muuttaa...? Plussa: tulee kämppä siivottua ja tavarat käytyä läpi kerralla ja kunnolla. Miinukset: samat seikat..? Tilanne on se, että puolison isovanhempien ("morfar Gunnar ja mormor Ida") aikoinaan Maurinkadulta vuonna 1923 hankkima asunto on nyt tullut myyntiin ja olisi mahdollisuus siis "jatkaa" suvun perinteitä 4. polvessa. Sellaista on Helsingissä vähän - so sama kämppä samalla perheellä lähes 100v. Historioitsijalla on velvollisuutensa.. olisi ikävä katkaista ketju. Asunto on Krunikassa vastapäisessä talossa, mutta Liisanpuiston puolella. Edessä iso remppa, siis!

Syksyinen Sysmä on ollut henkireikää viime viikkoina. Vietin viime sunnuntain kirjoittamassa kuvatekstejä aiheesta Sysmän ruokakulttuuri ja plarasin omaa mökkivalokuva-arkistoa. Sitä on pakko todeta: kaipaan 1970-luvulle !! Sen ihanaan viattomuuteen ja valoisuuteen ja unelmaan nykyajasta...! Sitä perhealbumin kuvat parhaimmillaan heijastivat.

Nyt on kuitenkin elettävä vuotta 2011 ja tänä iltana olin muotia opiskelevan lapsukaisen kanssa katsomassa Marimekon muotinäytöstä. Vaatteet värikkäitä ja marimaisia, mutta mieleen tuli: miksi ei hyödynnetä ihania uusia kevyitä ja laskeutuvia materiaaleja, minkä ansiosta mariväritkin hehkuisivat kauniisti? Kuten aina, kiinnostavampaa oli seurata läsnäolijoita kuin vaatteita…!

Palolaitos juhlii ja Helsinki hurraa!

2011-09-30T11:36:00.000+03:00

Tänään vietetään Helsingin kaupungintalolla erään pääkaupungin vanhimman ja arvostetuimman viraston, palolaitoksen, juhlaa. Sataviisikymmentä vuotta sitten jäsenneltiin Helsingin hajanainen tulopalojen torjunta palotoimeksi, ja menestystarina oli valmis. Yksiköstä kasvoi persoonallinen, hurtilla huumorilla höystetty kunnallinen laitos, joka koko historiansa aikana on tuottanut alan esikuvallisuutta ja ykkösosaamista Suomeen. Tästä kaikesta kerrotaan maanmainiossa palo- ja pelastustoimen historiassa Kun jotain sattuu, jota ovat olleet muun muassa tekemässä nuoret ja lahjakkaat tutkijat Outi Ammuja ja Samu Nyström.

Laitoksen merkittävyyttä sopii käydä ihailemassa Erottajan palokunnantalossa. Kun seisomme paloaseman tornissa, edessä avautuu koko kaupunki. Vakinaisen palokunnan ensimmäinen talo oli aikansa mittapuussa suuri ja suurenmoinen hanke, kuten palo- ja pelastustoimen mainiosta historiasta voimme lukea. Arkkitehti Theodor Höjer suunnitteli rakennuksen 1880-luvulla, kuten Helsingin tuolloiset herrat halusivat: ilmentämään suuriruhtinaskunnan kasvavan pääkaupungin henkeä ja identiteettiä.

Palomestari Waenerberg oli vuonna 1885 käynyt opintomatkalla Saksassa, jossa hän oli oppinut, miltä kunnalliset keskusrakennukset näyttivät: niiden tuli erottua maisemastaan, kuten Berliinin kuuluisa Rotes Rathaus. Uuden mahtiryhmän, porvariston, makumaailmaa myötäili goottilainen tyyli, joka oli vastareaktio keisarilliselle empirelle ja aristokraattiselle klassisimille. Tiili sopi ilmentämään kaupunkien keskiryhmien makumaailmaa; tiili oli pidetty rakennusmateriaali maissa, jossa oli historiallisia kaupunkeja, heikko esivalta ja vahva porvaristo: Alankomaat, Tanska, Englanti.

Vaikka kaupunginvaltuusto perinteensä mukaan piti kustannuksia liian korkeina, saatiin Helsinkiin rakennus, joka kelpasi kunnallisen itsehallinnon symboliksi, oman kaupungintalon pohjustukseksi. Kun palokunnan talon valmistui 1891, elettiin Helsingissä vahvan väestönkasvun ja kaupunkitoimintojen modernisoitumisen aikaa. Yksityinen puhelinverkko oli saatu valmiiksi vuonna 1882 ja ensimmäiset hehkulamput syttyivät kaksi vuotta myöhemmin.

Helsingin Työväenyhdistys aloitti toimintansa 1880-luvulla. Hotelli Kämp avattiin 1887 ja taidemuseo Ateneum kaksi vuotta myöhemmin. Ensimmäinen naismaisteri valmistui yliopistosta vuonna 1882, ja naisliike järjestäytyi pian tämän jälkeen. Hevosvetoinen omnibussiliikenne alkoi Helsingissä vuonna 1888. Taloudellisen, teollinen ja sosiaalinen toimeliaisuus tuntui kaikkialla; Helsingissä kaavoitettiin, rakennettiin ja tuotettiin uutta kaupunkitilaa ennen näkemättömällä vauhdilla.

Kaupunkitoimintojen eurooppalaistumisen suuri murrosvaihe sijoittuu 1800-luvun lopulle, muuttoliikkeen, industrialismin ja liikenteen kasvuvaiheeseen. Helsinki alkoi nyt kasvaa nopeammin kuin muut kaupungit Suomessa. Vuonna 1888 valtionhallintoon perustettiin erillinen kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Samaan aikaan Suomi valmistautui esittäytymään omassa osastossa Pariisin maailmannäyttelyssä (1889).

Teollisuus, rautatiet ja satamat nousivat modernin kaupunkielämän tunnuksiksi niin Helsingissä kuin muissakin Euroopan suurkaupungeissa. Suurkaupungistuminen merkitsi sosiaalisen rakenteen monipuolistumista. Asutus alkoi levitä kantakaupungin ulkopuolelle, ja uudet kaupunginosat alkoivat saada toisistaan poikkeavia luonteenpiirteitä. Etelä-Helsinkiin, Esplanadin-puiston ympärille, kasvoi moderni, porvarillinen ja urbaani city-alue. Siitä kehittyi kaupungin laajenevan kauppiasporvariston toiminnan näkyvin ja varhaisin alue. Oli luontevaa sijoittaa palokunnan talo tänne tuntumaan.

Erottaja on sen sortin komea maanmerkki, että sieltä käsin voi julistaa: onnea, että meillä on vahva palotorjunnan kulttuuri Helsingissä1

Humanismin ja ulkopolitiikan tutkimuksen tulevaisuus?

2011-09-22T19:43:00.002+03:00

Mennä viikolla vietin kaksi päivää Berliinissä pohtimassa humanismin tulevaisuutta Euroopassa. Istuimme pikkuinen joukko maanosan nokkelia päitä Humboldt-Yliopiston Grossbritannien Zentrumissa, jonne kaksi nuorta lahjakasta yliopistohistorian tutkijaa, tohtorit Heather Ellis ja Georgia Christinadis meidät olivat kutsuneet. Haettiin historiallisia ja ylikansallisia (transnationaalisia) näköaloja tilanteessa, jossa kurjistuneet budjetit leikkaavat tutkimus- ja opetusmäärärahoja muuallakin kuin Britanniassa, Ranskassa ja Kreikassa.

Kuten asiaan kuuluu, kuultiin kokoelma kiinnostavia esitelmiä, joiden aiheet liikkuivat brittiläisen imperiumin siirtomaiden yliopiskelusta kirjastojen rooliin ja yliopiston brändaamiseen historian avulla – ja kaikkea siltä väliltä. Muutama teemakysymys nousi esiin. Ensinnäkin pohdittiin perinteisen ja eurooppalaisen sivistysideaalin murentumista kansallisajattelun jalkoihin – kuinka klassiset opinnot dominoivat vielä 1900-luvulla, mutta sitten tuli nopea muutos. Yliopistoista tuli valtiollisen ja teknis-tuotannollisen ajattelun linnakkeita tunnetuin poliittisin seurauksin ja humanististen perusopintojen universaali ja sosiaalistava rooli mureni pois.

Viestiksi nousi selvä näkemys humanististen opintojen sosiaalistavasta merkityksestä (”socializing effect”) ajassamme. Tiedon rooli ja paikka yhteiskunnassa on muuttunut; nyt tarvitaan jälleen moraalista kansalaisuutta ja innovatiivista ajattelua. Amerikkalainen kollega, Colombian yliopiston kielen ja kirjallisuuden professori Bruce Robbins valoi eurooppalaisiin (kerrankin tarpeellisia viestijä USA:sta!) lohdutuksen sanoja ja kertoi yhdysvaltalaisten, pääosin yksityisrahoituksella toimivien yliopistojen voivan ajassamme kohtalaisen hyvin ja humanismin olevan arvostuksessaan kampuksilla. Kampusten ulkopuolisesta maailmasta emme päässeet puhumaan…

Pääsimme myös pohtimaan ajassamme olevaa epäluuloa oppineita kohtaan. Kaikkialla maailmassa samat tendenssit ovat vallalla: yliopistoista on jälleen tullut luokkayhteiskunnan pelipaloja, kun akateemiset ammatit ovat periytymässä ja oppisääty palaamassa takaisin. Sosiaalisen yhteisöllisyyden ja pääoman rooli on merkittävä, kuten kuultiin alustuksesta, joka käsitteli englantilaisten yliopistojen Hong Kongiin perustamia maisteriohjelmia. Ne myyvät brittiyliopistojen maineella leikkiviä opintokokonaisuuksia, vailla yliopisto-opiskeluun kuuluvaa tilallisuutta, yhteisökokemusta ja opiskelijaelämää. Tästä kirjoitti seminaariin osallistunut Tamson Pietisch hienon kolumnin The Guardianiin

Lopputulemana oli, että humanismi voi olla kriisissä, mutta että sillä on tulevaisuutensa Euroopassa. Se lepää vahvan historian varassa. On arvioitava humanistisia tieteitä suhteessa muihin tieteisiin, pohdittava opiskelijoiden asemaa ja roolia ja yliopistojen perusviestiä. Riittääkö ”kasvattaminen Isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen enää”?

Meillä Suomessa torstaina juhlittiin Ulkopoliittisen Instituutin 50-vuotisjuhlaa seminaarin merkeissä Finlandia-talossa. Paikalla oli edustava kokoelma tummaan pukeutuneita herroja (miksi muuten ulkopolitiikka on olevinaan miesten asia??) ja muutama kiinnostava esitelmäkin kuultiin. Emeritusprofessori Osmo Apunen puhui vanhemman akateemikon retorisella osaamisellaan näpäkästi ulkopolitiikan tutkimuksen mutkaisista vaiheista Suomessa. Hyvin ajateltua puhetta jaksoi hyvinkin kuunnella – harvinaista herkkua muuten nykyään! Instituutin entinen johtaja Paavo Lipponen piti alustuksen, jonka voi lukea pian kiihtyvän TP-vaalin vaalipuheena. Tärkeää ja ajatonta oli kuitenkin Lipposen huomautus Saksan tärkeydestä Suomelle. Suurlähettiläs Kirsti Lintonen puhui mainiosti ajatuksiaan ”turvavaltion, kauppavaltion ja hyvevaltion” ulkopolitiikan tarpeista.

Itse toisin ulkopolitiikan tutkimukseen kulttuurisen ulottuvuuden. Mitään diplomatian maailmassa ei ole tehty ilman vahvaa kulttuurista läsnäoloa. Siksi kulttuuridiplomatian tutkimus on tulossa ja vahvasti – Suomeenkin!

PS Linkki Tamsonin kolumniin on (http://www.guardian.co.uk/higher-education-network/blog/2011/sep/21/internationalisation-degree-recognition-overseas )

Reyklavik, Berliini - luottamusmiesmatkoja

2011-09-07T21:38:00.002+03:00

Viime viikonloppu hujahti neljän eurooppalaisen pää- ja suurkaupungin väliä matkustaessa – tai kolmen, koska välipysäkki oli su-ma -yönä Helsingissä! Helsingin sataman johtokunta teki opintomatka Kööpenhaminan ja Malmön satamia katsomaan ja sen jälkeen vietimme kaksi päivää Islannissa maan satamakombinaatti Faxaflóahafniria katsoessa – tai Associated Icelandic Ports, kuten kolmannella kotimaisella voi todeta.

Pohjoismaista oppii sen, että, että mitään ei voi oppia – jokainen satama on oman historiansa tuotos ja erilainen. Hyvää on, että ei tarvitse selitellä, mistä satamissa on kysymys: jokaisen takana on kaupunkirakenne, jonkinlainen kunnallishallinnollinen ja –poliittinen kytkentä ja meri, joka yhdistää. Kööpenhaminan ja Malmön muodostama uusi yhteissatama, CMP, on seurausta sillan yhdistävästä vaikutuksesta – asiaan kuuluva esittelyluento käsittelikin ”kansallisia” toimintaeroja, ja niiden analyysiä. Volyymi on suurta, konttiliikenteeseen ja tavaroihin sekä autoihin keskittyvää.

Islannissa satamatoiminta on hajallaan eri pisteissä, joihin tutustuimme kiertoajelun muodossa. Reykjavikin satama on selkeimmin kalastus- ja liikennesatama, joka kuhisee arkielämää. Kalastusalukset lähtevät ja saapuvat, turistit parveilevat laivoihinsa katsomaan valaita tai muita meren ihmeitä. Hyviä ravintoloita on avattu sataman vanhoihin makasiineihin – tai vanhoihin..noh! Reykjavikin satama perustettiin vasta 1910-luvulla…Kulttuuri keskittyy sataman tuntumaan: uusi hieno musiikkitalo rakennettiin sataman jättömaalla ja Modernin taiteen museo sijaitsee aivan sataman tuntumassa.

Yhdistävän kysymyksen kaikissa satamissa onkin suurkaupunkielämän ja –asutuksen tunkeutuminen lähelle, so kaupunkisuunnittelun kanssa tapahtuva yhteistyö ei aina ole kitkatonta, kuten meilläkin Jätkäsaaren ja Kalasataman suunnitteluista on nähty. Laivaliikenne edellyttää laakeampia volyymeja kuin suunnitteluesteetikot haluavat myöntää ja napit vastakkain –asetelma on olemassa. Tässä oli helppo jakaa kokemuksia ruotsalaisten, tanskalaisten ja islantilaisten kesken. MAtkailua avartaa aina, ja antaa virikkeitä ja vertailua omaan päätöksentekoon.

Maanantaina taakse jäi Reykjavik ja edessä oli kaksi päivää Berliinissä. Ylen matkalla pohdittiin tulevaisuutta ja katsastettiin uusinta alan tekniikkaa. Suuren vaikutuksen minuun teki itse Messegelände eli valtava messukeskus, jonka vanhimmat rakennukset jo 1920-luvulta – komeaa nationalistista berliiniläisfunkkista! Tsekattiin IFA-messut, joka oli Isojen Poikien Paratiisi: kodin radio- ja televisio sekä it-elektroniikkaa levisi kaikkialle satoja hehtaareja. 3D-tv tekee tuloaan kotikäyttöisiin vempaimiin, vaikka Ylen ylin tekniikkavastaava huokasin, että ”mitään uutta ei tässä ole nähty sitten 150-vuotta vanhojen 3-ulotteisten kuvakokeiluiden, joita esitellään mm Victoria & Albert Museossa Lontoossa…”.

Isot Pojat olivat innoissaan myös digiradiosta, SmartTv:stä ja kotikuvaajan olosuhteiden paranemisesta – videointi ja valokuvaus ammattimaistuvat kotona tehtynä. Connected-tv tuo internetin tv-ruutuun, siitäkin nähtiin aasialaisvalmistajien paperinohuissa tv-vastaanottimissa saksalaisia paraatiesimerkkejä. Näppärän käyttöliittymän rakentaminen on haastavaa, ja siksi ilahduttavinta olikin saksalaisen insinööripuhujan "oups-oups", kun kaukosäätimen tekniikka petti. Humanisti hykerteli käsiään… Naisten rooli näillä messuilla oli kantaa ryhmän opaskylttiä ja olla ”kauniita koristuksia”, kuten ARD:n paikalliset isännät osoittivat. Tässä suhteessa meillä täällä ollaan kyllä askeleita edellä!

PS. Muuten hieno viikko kulttuurille juuri takana! Musiikkitalon avajaiset keskiviikkona 31. 8. iloinen ja välitön juhla, josta jäi hyvä mieli. Vaikka rakennus avautui kauniisti ympäristöönsä, ikävä sanoa seuraavaa: meidän musiikkitalomme on laatikkomaisuudessaan "ihan yes" mutta Reyklavikin Harpa oli todella "wow", siis todella hienoa arkkitehtuuria kaupungin ytimessä, sataman kupeella.... Harpa-konserttitalo saatiin valmiiksi rahasta loppuun asti kiistelleen, ja taksikuskin yllättävä kommentti, kun kysyin mielipidettä: "Expensive!!" Mutta ei kukaan esim. Lahdessakaan enää valita, että Sibelius-talo on kallis; panostus tulee takaisin kyllä! Pienillä kikoilla voi saada ihmeitä aikaan: meillä kuutio on kuutio, täällä kuution ympärille on tehty sävykkäitä taivutuksia ja se vaan koskettaa, kumma kyllä! Akustiikkakin Islannin Harpassa tiemmä 10+ .

Hiiteen kulttuurit!

2011-08-30T15:22:00.002+03:00

Suomi-kuva on eheydessään hauras. Vielä vuosikymmen sitten helsinkiläisessä lähiöbussissa koko matkustajakunta kallistui katsomaan, kun pysäkillä lumisateessa seisoi afrikkalainen oranssi työhaalari päällään. Mustan ja valkoisen kontrasti oli niin kiehtova. Marokkolainen kollega hämmentyi taannoin, kun joensuulaiset halusivat torilla kosketella hänen kiharoitaan.

Mutta toimii se toisinkin päin. Kesällä 2008 Kolumbiassa Bogotan kultamuseossa ympärilleni kertyi tiivis ryhmä koululaisia, jotka silmät loistaen hiplasivat hihatonta kättäni ja huokailivat: "Hellooou!" Elävä eurooppalainen turisti oli harvinaisuus huumekaupan likaamassa maassa.

Meillä Suomessa vielä harjoitellaan monimuotoisuutta. Kaikenlainen keskustelu etnisyydestä, kielestä, uskonnosta ja vähemmistöistä vie auttamatta kärjistyksiin. Toisessa ääripäässä on "maahanmuutto on rikastuttavaa" ja toisessa " monikulttuurisuus on hanurista" -mielipide. Näin syntyy ikävää lohkoutumista meihin ja heihin.

Puhe "meistä suomalaisista" on jälleen kunniassaan, vaikka taustalla on myyttinen yhden kansan ihanne. Jo vuonna 1846 maisteri Antero Varelius kiersi Suomea ja kuunteli paikallisia tarinoita. Vareliuksen maassa asui suomalaisten lisäksi lappilaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia, juutalaisia ja mustalaisia. Suomi muotoutui eri kansanheimoista ja näiden sulautumisesta.

Ihmiset ovat aina liikkuneet työn, pakolaisuuden, sodan tai kriisin seurauksena pois kotiseuduiltaan. Angloamerikkalaisessa maailmassa syntyi monikulttuurisuus-käsite. Sen mukaan ihmiset jakautuvat moniin kulttuureihin. Käsitteeseen on kirjoitettu olettamus valkoisen miehen kulttuurin ylemmyydestä. Siitä tuli normi, johon muiden kulttuurien tuli integroitua "moneksi".

Monietnisyys on ollut Euroopan valtavirtaa jo vuosisatoja. Aasialaista ja afrikkalaista kirjoa on vuosisatojen ajan saatu ihailla Euroopan suurkaupungeissa, Pariisissa, Lontoossa, Amsterdamissa ja Brysselissä, jopa Tukholmassa. Kolonialismin purkaminen on ollut suurten maiden haaste ja jälkipeliä käytiin pari viikkoa sitten Lontoon mellakoiden aikana.

Suomelta puuttuu siirtomaamenneisyys ja ei-eurooppalaisten kansojen, kielten ja etnisten ryhmien rinnakkaiselo. Multikulturalismi upposi hedelmälliseen maaperään. Maahanmuuttopolitiikkaan liitettiin 1990-luvulla näkemys etnisten vähemmistöjen integroimisesta osaksi hyvinvointivaltiota. Se liu`utti maahanmuuton sosiaalipolitiikan ja ongelmalähtöisen kysymyksenasettelun puolelle.

Todellisuudessa kiinnostavampaa on se, mikä yhdistää meitä ihmisiä yli rajojen ja "kulttuurien". Meillä Euroopassa on yhteinen arvopohja ja historia. Meillä on historiaa antiikista ja keski-ajasta, renessanssista ja valistuksesta. Olemme kaikki kokeneet maaseudun ja kaupungin. Perheemme ovat selvinneet sodista. Kuuntelemme Mozartia ja Bachia, luemme Tolstoin ja Dickensin kirjoja, syömme pizzaa ja ranskalaisia. Kaikkialla Euroopassa kirkot ovat keskellä kylää jne.

Loppusuoralla ihmisen kotimaalla, kansallisella taustalla tai etnisyydellä ei ole väliä. Tärkeämpää on kyky kohdata toinen kunnioittavasti riippumatta uskonnosta, kielestä tai etnisyydestä. Löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan vuorovaikutukseen ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä, uskomme ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti "kulttuureista" riippumatta. Koemme iloa ja surua, kateutta ja vihaa melko yhdenmukaisesti.

Hiiteen siis puhe meistä ja kulttuureistamme! Sumean multikulturalismin sijaan on oltava rohkeutta katsoa pintaa syvemmälle, nähdä se mikä meitä yhdistää. Nyt viholliskuvia haetaan, jotta oma vahvistuisi. Samalla paljastuu eurooppalaisen kulttuurin heikkous: nationalistinen ylemmyys ja torjunta. Siinä on aikamme ongelma, ei ihmisten vuorovaikutuksessa!
(Julkaistu Kaleva 30.8.2011)

Lex ja Lux

2011-08-17T16:51:00.001+03:00

Viime viikon uutinen Päijät-Hämeessä yllätti meidät kaikki niin sanotusti muna suussa (Itä-Häme 11.8.). Meille sysmäläisille laadukkaita kananmunia toimittanut Halmeen tila joutuu sulkemaan, koska nuorella omistajaparilla ei ole varaa investoida EU:n edellyttämään pakolliseen virikehäkkiin. Tähän asti Halmeen kanat ovat tepastelleet vapaana ja syöneet oman tilan viljaa. Munat on käsin kerätty, lajiteltu ja pakattu…ja siksi ah niin maukkaita!

Uutinen Sysmän kanoista herautti kyyneleen silmään. Nyt on siis saatu laki, jonka henki on kunniallinen (kanoille lisää elämänlaatua!), mutta lopputulos on karu. Se syö markkinoilta pienet tuottajat ja pakottaa suuriin kanalaitoksiin. Ja tämä aikana, jolloin me kuluttajat haluamme tuoretta lähiruokaa tukemalla pieniä tuottajia. Sellaisten toiminnasta on maaseudun tulevaisuus kiinni.

Nuoruudessani 1970-luvulla laulettiin, että ”laki on kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat”. EU-Suomessa sävel on sama, mutta sanat toiset: ”Laki on kaikille sama, vain tulkinnat harmittavat”. Olemme oppineet, että lait joskus laahaavat perässä, kun pohditaan oikeudenmukaisuuden tai ”oikean” toteutumista. Silti lain kunnioitus on suomalaisen ajattelun pyhää ydintä.

Avainsanat Lex ja Lux, laki ja valistus, esiintyvät Helsingin valtiollisessa keskustassa monissa yhteyksissä, kuten keisari Aleksanteri II muistomerkissä ja Säätytalon koristetuissa. Kansalliseen kuvaperintöön kuuluu Suomi-neidon arkaainen veistoshahmo, joka nojaa leijonaan ja pitää kädessään lain kylttiä. Suomi valtiollisena järjestelmänä tulee ymmärrettäväksi lakiensa kautta.

Oikeusvaltioajattelu, lain kunnioittaminen ja hyvä hallintotapa kuuluvat arvostettuun ”hiljaiseen tietoon”. Valtiosääntöoppineet ovat kuvanneet, kuinka Suomesta muodostettiin 1800-luvulla tapojen, lakien ja laitosten yhdistämä valtio. Poliittinen ja kulttuurinen samastuminen läntiseen Eurooppaan oli olennainen osa kehitystä ja sen mahdollisti oma oikeusjärjestys. Säätykokouksen perustuslakiauktoriteetti, lakivaliokunta, sai vahvan roolin. Asetelma on jatkanut elämistään eduskunnassa.

Suomen arvostetuin ammatti on ollut lakia tinkimättömästi noudattava juristi. Sellaisia yliopisto koulutti pitkään valtion palvelukseen. Meillä on tapana hieman halveksivasti puhua tsaristisesta perinteestä - puhujat viittaavat tällöin hallinnon näkyvään asemaan ja virkamiesvetoisuuteen.

Silti lain kirjan toteutuu meillä valtiossa. Hämmennymme, kun muualla ei ole näin. Lähialueille on syntynyt kokonainen valtioiden rypäs, jossa lait ovat toki olemassa, mutta kukaan ei niitä noudata. Järjestysvalta on korruptoitunut ja virkakoneisto mahdoton lähestyttävä. Ihmiset rakentavat hyvää elämää hallinnosta huolimatta, ei sen tuella. Sama perinne näkyy monissa Välimeren maissa; lait ovat sitä varten, että viisas niitä vastaan kapinoi.

Meillä Suomessa poliittisen järjestelmän varmuus ja ennakoitavuus perustuvat kotimaisen hallinnon pitkäkestoiseen vakauteen. Oikeusvaltion rinnalle kasvoi sosiaalivaltio. Siitä tuli ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteuttaja, kouluttaja, kasvattaja ja aktivoija. Valtio tunkeutui meillä jopa perhepolitiikkaan ja makuuhuoneisiin, ”naisen parhaaksi ystäväksi”.

2000-luvulla valtion alasajo on muuttanut asetelmaa, vaikka Lex ja Lux edelleen ohjaavat ajatteluamme. Hallinto toimii konservatiivisesti ja kontrolloi kansalaisten toimintaa. Sysmän kanala on malliesimerkki hyvästä tarkoituksesta, mutta onnettomasta lopputuloksesta. Meilläkin halutaan kaupunkikivaa, tapahtumia ja uudenlaista pienyrittäjyyttä, jonka aikaansaaminen liian usein törmää jäykkään virkamiestulkintaan. Tulevaisuuden merkittävin haaste onkin lainsäädäntö, joka vastaa kansalaisten hyvän elämän vaatimuksiin. Jos lain tavoitteet ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan, on edessä kapina. Sen jäljet pelottavat…
(julkaistu myös Kaleva 16.8.2011)

Napin painallus vai nuijan kopautus?

2011-08-10T13:35:00.003+03:00

Tervetuloa syyssesonki! Varmin merkki kesän päättymisestä on poliittisen luottamustoiminnan alkaminen kevyen kesähiljaisuuden jälkeen. Maanantaina kokoontui Helsingin kaupunginhallitus, tiistaina istuimme jykevien pöydän ääressä me Helsingin Sataman johtokunnan jäsenet. Molemmille kokouksille yhteistä oli se, että nyt asioista päätettiin sähköisesti. Asia ansaitsi isoa uutisointia, kyseessä oli suuren kokoluokan muutos. Perinteinen puheenjohtaja nuija oli korvattu nyt hiiren napautuksella…

Sähköä päätöksentekoon? Jo tämän valtuustokauden alussa me valtuutetut saimme tietokoneen ja printterin käyttöömme muistutuksena siitä, että pian koneet korvaisivat muutaman kilon painoisen esittelyaineiston eli valtuutetun perinteisen paperinpinon. Asiathan on meillä hoidettu siten, että kokousta edeltävänä perjantaina kaupungin virastomestarit ajavat kokousmateriaalit valtuutetuille. Viikonloppu on aikaa lukea, ryhmät kokoontuvat maanantaisin ennen kaupunginhallituksen kokousta. Pumaskat on kannettu kahdesti läpi työpäivän illan kokouksiin. Sama käytäntö leimasi lauta- ja johtokuntien toimintaa – aineistot käteen ennen seuraavan viikon kokousta.

”Uusi asianhallintajärjestelmä” kuten asiaa kaupungin kotisivuilla kauniisti kutsutaan, on vaatinut vuosien ajan verta, hikeä ja suunnittelua: ”Ahjoksi nimetty järjestelmä pitää sisällään useita eri tietojärjestelmiä, joiden ansiosta hallinnossa säästetään aikaa, vaivaa ja paperia. Uuden systeemin käyttöönoton myötä varsinaisen asian käsittely nopeutuu ja päätösprosessit tehostuvat. Ahjon ansiosta kuntalaiset, luottamushenkilöt ja tiedotusvälineet saavat myös aiempaa helpommin tietoa vireillä ja valmistelussa olevista asioista.”

Ahjon käyttävät 600 luottamushenkilöä ja 5000 kaupungin viranhaltijaa ja työntekijää ja siinä juoksutetaan valtuuston, kaupunginhallituksen sekä lauta- ja johtokuntien kokoukset. Oli selvää, että tehokkuus, nopeus ja vaivattomuus loistivat poissa olollaan ensimmäisestä kokouksesta. Ähläsimme tunnusnumeroiden, lukukorttien ja wlan-verkkojen kanssa siihen malliin, että itse kokous kesti kaksi kertaa pitempään kuin tavallisesti. Ja silti jokaisen selän takana oli kaupungin oma ATK-ekspertti valvomassa…

Aikaa myöten ehkä säästöjä kertyy, vaikka paperiteollisuus suree. Printtivastuu jää poliitikoille. Itse suren kokousritualismin muutoksesta: neitimäinen hiiren painallus on korvannut jykevän puheenjohtajan nuijan kopautuksen asian/kokouksen avaamisen ja päättämisen tunnuksena. Kannan huolta myös arkistoinnista: miten 100 vuoden kuluttua kaikki tämä sähköisyys avautuu tutkijoille ja kuinka tallennepuoli hoituu?

Nyt jälleen Sysmässä, jossa käytän seuraavat kaksi viikkoa ns luovaan työhän. Mökin ruokapöydällä leviää maanpuolustukseen, kaupungintalojen arkkitehtuuriin, ruoka- ja tapakulttuuriin, muotiin ja kaupunkielämään liittyviä aineistoja, joiden pohjalta valmistelen yhtä kirjaa, kahta artikkelia ja syksyn luentosarjaa. Ja siinä ohessa kesäkolumneja oululaiseen Kalevaan.

Kesä meni, kiitos kysymystä, hyvin, lukuunottamatta aivoturbulenssia, jonka Norjan/Euroopan tapahtumat aikaansaivat. Supervilkkaan kevään jälkeen yritystä ylläpitää slow-lifea mökillä, tietokone oli pääosin telakalla ja kädet mullassa puutarha- ja metsähommissa. Koiramme Casse haudattiin juhlavin menoin juhannuksen jälkeen. Jonkin verran tuli mietittyä keskustapuolueen tilaa (Suomenmaa 2.8.), nautittua festivaalien musiikkitarjonnasta (Sysmän Suvisoitto ja Porin Jazz), harrastettua sosiaalista elämää ja luettua hyviä kirjoja, johon talvella on vähemmän aikaa.

PS. Katso Suomemaan haastattelu tästä osoitteesta http://www.oululehti.fi/edoris?tem=sm_lsearchart&search_iddoc=5390348 ja Kalevan kolumnit http://www.kaleva.fi/osasto/kolumnit/174

Suviaatoksia ja agri-historiaa

2011-07-04T11:59:00.004+03:00

Viikonlopulla avasin Sysmän Suvisoiton musiikkitapahtuman Sysmän torilla. Väkeä oli paikalla mukavasti, ilma heleän helteinen ja taiteellinen johtaja Minna Pensola oli hyvässä vedossa. Puhuin musiikista ja yhdessä tekemisestä ilon lähteenä, talkootyön suuresta merkityksestä ja kulttuurista yhteisöllisenä tunnuksena. Hiljaa mielessäni mietin, että luojalle lykkyä, kun on vielä olemassa Sysmän kaltaisia paikkakuntia. Sivistys on täällä vielä arvossaan, taitelijoilta kunnioitetaan ja kylän väki osallistuu riemulla yhteisiin tapahtumiin. Tällä viikolla musiikkia, tulevaa viikonloppua vietetään kirjan merkeissä.

Siksi minä viihdyn täällä, Sysmässä ja Itä-Hämeessä. Ympärillä ei ole vain luontoa ja idyllistä kansallismaisemaa vaan vuosisataista agri-historiaa. Painopiste sanalla historia.. Itse ymmärsin vasta taannoin Australiassa ja Yhdysvalloissa, mitä merkitsee se, että yhteisöllisessä muistissa on keskiaikaa, renessanssia, uskonpudistusta, barokkia jne. Se merkitsee suhteellisuudentajua ja maltillisuutta. Nämä muuten ovat Euroopan valttikortteja globaaliaikana, vankka usko siihen, että tämä tässä kestetään tänään, kun on menneisyydessä kestetty sodat ja hirmuhallinnot, mustat rutot, vallankumoukset ja nälänhädät. Ja paljon muutakin.

Agri-historiaa, siis? Kaupunkilaisena olen maaseudun ja maanviljelyn vankkumaton kannattaja. Miten muuten voisi ollakaan? Me kaupunkilaiset olemme täydellisen riippuvaisia maanviljelyn tuotoksista, ja se on kunnioittavan suhtautumiseni lähtökohtana. Ruokaa pöydälleni mieluiten läheltä ja hyvälaatuisena. Se edellyttää pienoisia uhrauksia kansakunnalta. Olen valmis tukemaan maaseutua ja maanviljelyä. Haluan puolustaa suomalaista talonpoikaa meillä ja muualla. Enkä puolusta maanviljelyä vain poliittisista syistä, vaan haluan, että tässä maassa on elämää kehä III:n ulkopuolella. Että jotain jää jäljelle vuosisataisesta kulttuurimaisemasta, jossa viljavat pellot, talonpoikaistalot ja tiet risteilevät kerroksittain ja ovat tuottaneet tähän maahan vaurautta, vakautta ja kulttuuriin jatkuvuutta.

Suvisoiton avajaisissa aatokset palasivat 10 vuoden takaiseen aikaan, kun itse johdin Suvisoiton tukiyhdistyksen hallitusta yhdessä taiteellisen johtaja Petteri Salomaan kanssa. Meillä oli hauskaa, se on kai sanomattakin selvää. Järjestin joka kesä ns. latokeskusteluja, joiden aiheet poimin urbaanin ja ruraalin välimaastosta: lehmä, leipä, metsä, vesi, peruna. Teemoja pohtivat kanssani sekä paikkakunnan merkkihenkilöt että persoonallisuudet kansakunnan kaapin päältä, joukossa Laila Hietamies, Aki Kaurismäki, Matti Klinge, Staffan Bruun, Pirkko Kolbe, Juha Sihvola, Jari Ehrnrooth, Jyrki Nummi , Pirjo Kukkonen, M. A. Numminen jne. Positiivista palautetta tuli rutkasti paikallisilta, osoittaen oikeaksi ajatukseni siitä, että maaseudun ja kaupungin välillä on enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia.

Ilman maaseutuymmärrystä – tulkintani mukaan - olemme kansakuntavajaita. Sysmässä sen parhaiten näkee. Tämän vanhan suurpitäjän alueelta on lähtenyt moni etelään, opintielle, töihin, parempaa elämää haukkaamaan. Ja moni on palannut takaisin, useimmat meistä mökkiläisinä tai vapaa-ajanvieton myötä. Life-line on silti olennainen, ja avaa suomalaisen säätykierron ominaispiirteitä. Siksi Sysmäkin kirkonkylässä oppikoulu sijaitsee keskeisellä paikalla ja leimaa kirkonkylän silhuettia. Koulutus on mahdollistaja ja voimavara, jonka jälki tuntuu vuosikymmenestä toiseen. Kyläkouluista täällä tapellaan viimeiseen asti.

Tänä suvena sopii pohtia muutakin politiikkaa. Raskaan kevään jälkeen maahan saatiin hallitus – mutta miksi ei tunnu lainkaan kivalta? Politiikan eurooppalainen pyörremyrsky pyyhki lopulta Suomeen ja sai maan hetkeksi sekaisin. Mielikuvat, kielikuvat ja ulkonäköasiat nousivat politiikan keskiöön ja tempaisivat mukaansa. Yhden aatteen kansa taipui perussuomalaisten imuun, samalla voimalla kuin aikaisemmin oli taipunut vihreiden, vasemmiston tai oikeistoradikaalien imuun. On vaikeaa elää sanomatta ”j-sanaa”, mutta teen parhaani ja taistelen ajan henkeä vastaan. Valistuneen kansalaisen on velvollisuus pitää monta ovea auki ja säilyttää suhteellisuudentaju. Historia osoittaa, että Suomi on parhaimmillaan konsensusmaa. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Virkistävää kesää kaikille! Palaan ruutuun elokuussa!

Suvorovin jalanjäljissä

2011-06-17T22:13:00.002+03:00

Venäjän marsalkka A. V. Suvoroville omistetussa kunniamuseossa Pietarissa saan huippuoppaan. Mies tuodaan eteeni, kun kassalla pyydän erikseen ”audioguidea” käyttöön. Sellainen on innovoitu pietarilaisiin museoihin, pelastamaan paikalliset ikävältä vieraan kielen puhumiselta. Audioguide kaulassa roikkuen voi kuunnella huippubrittienglannilla puhuttua tarinaa suosituissa museoissa. Nyt ei ole konetta käytössäni, vaan saan elävän ja puhuvan oppaan, joka habitukseltaan on Atso Almilan ja Leif Segerstamin ristisiitos.

Ei mikään sotaveteraanien ideaalityppi, siis, mutta mikä asioiden hallinta ja innostus! Kävelemme kaksin Suvorovia lähes pari tuntia, ja tilaa on sentään vain noin suuren koulun juhlasalin verran. Kyseessä on Taurian puistoa vastapäätä oleva, Suvoroville erityisesti omistettu kansallishenkinen kunniarakennus, jonka vihki käyttöön keisari Nikola II vuonna 1904. Lähellä on muita kasarmirakennuksia, muun muassa Chevalier kaartin tilat ja Preobrasneskajan kirkko ja aukio. Suvarov-museo oli ensimmäinen laatuaan omana aikanaan, ja siksi kiinnostava museologian kannalta. Ja historiapolitiikaltaan. ”Imperiaalinen ja uskonnollinen” Suvarov ei aluksi ollut kommunistien suosiossa Neuvostoliitossa. Käänne tapahtui Leningradin piirtyksen aikana, jolloin tarvittiin sankariesikuvia ja Suvorov sopi siihen(-kin) roolin. Viime vuosinaan eli 1951 Stalin avatutti museon, tosin keiasri-ideologiasta puhdistettuna kertomuksena sotilasankaruudesta.

Linkki yhteiseen historiaamme löytyy museosta oitis: ns. Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä on venäläisten Suvarovin johdolla Suomeen 1790-luvulla rakentama linnoitusketju, jonka tehtävänä oli suojella Pietaria ruotsalaisten mahdolliselta hyökkäykseltä. Se tapahtui tietenkin sulkemalla Pietaria kohti kulkevat tiet, joiden risteyskohtiin sijoitettiin uusia linnoituksia. Myös vanhoja vahvistettiin myötäilemään uudempaa linnoitusarkkitehtuuria. Kaakkois-Suomeen nousi näin kolmesta linnoitusketjusta muodostuva vankka linnoitusjärjestelmä: sisimmän muodostivat Pähkinälinna, Kronstadtin linnoitus sekä Viipurin ja Käkisalmen linnat. Toisessa linnoitusketjussa olevivat Haminan, Taavetin ja Lappeenrannan linnoitukset ja uloimpana rajan pintaan rakennetut uudet linnoitukset sekä Olavinlinna. Venäjän laivaston liikkumiskykyä Saimaalla parannettiin rakentamalla Lappeenrannan ja Savonlinnan väliselle vesireitille Suvorovin sotakanavina tunnetut neljä avokanavaa. Venäjän Saimaan laivaston tykkiveneet tulivat alueelle.

Suvorovia harrastetaan siis Suomenkin matkailussa, mutta Suvorov-kultti on tärkeä osa Venäjän tämän ajan itseymmärrystä ja sillä on luja pohja. Jokainen moderni kansakunta tarvitsee sankarikertomuksensa, ja eurooppalaisessa historiassa kertomukset liittyvät usein sotiin, vapaustaisteluihin tai vallankumouksiin. Niin Suvorovinkin kohdalla, ja taustalla on lisäksi luokkaretkikertomusta, maaseudun kotijuuria (ja paluuta) sekä verkottumista muun muassa Pietari Suureen isän kummiaseman kautta. Suvorovin maine kasvoi Euroopan sotatantereilla, erityisesti Preussia vastaan, sitten Puolassa, Mustalla Merellä, Krimillä ja Kaukasuksella sekä kahdessa turkkilaissodassa, joissa Venäjä sai eteläis-merellisen sillanpääasemansa. Suvorov komensi Venäjän ja Itävallan armeijoita voitokkaan Italian ja Sveitsin Alpeille suuntautuneen sotaretken aikana vuonna 1799.

Tämä kaikki näkyi Suvorovin titulatuurissa: hän oli Rümnickin (Romania) ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kreivi sekä Sardinian ja Italian prinssi. Hän saavutti korkean generalissimuksen arvon neljäntenä ja viimeisenä Venäjällä. Hänen kunniakseen on maalattu tauluja, pysytetty muistomerkkejä (Sovorov seisoo ja ratsastaa sotapäällikkönä, Herkuleena ja Mars-jumalana), nimetty kaupunkeja ja katuja sekä kirjoitettu näytelmiä ja kirjoja. Hän on sotataidon mallimies ja sotilaskasvatuksen esimerkkihahmo yhä tänään, oppinut ja kielitaitoinen eurooppalainen, aito patriootti ja johtajahahmo. Vaikka Suvorov kuoli vuonna 1800 keisari Paavalin marginalisoimana, aloitti kultinluomisen jo Aleksanteri I. Sittemmin jatkajia löytyi veteraanien, hallitsijoiden ja muiden mahtimiesten taholla.

Kaikki tämä ja paljon muuta avautui kietovalla museokierroksella Pietarissa olon viimeisenä kokopäivänä. Vitriineihin on asetettu taitavasti esille Suvorovin aseita, sotasaalita ja univormuja, kotiesineitä, kirjeitä, dokumentteja ja kunniamerkkejä sekä pilapiirustuksia, maalauksia ja pienoisveistoksia (pohdin: miten ihmeessä kaikki tämä esineistö on säilynyt järjestelmien muutoksissa...?). Näyttelyn kruununa ovat lasikaapit, joissa on taitavasti maalattuja tinasotilaita taistelukohtaukssissa. Erityisnäyttely on tehty Sovorovin Puolan-operaatioista. ”Halusimme näyttää puolalaisille oman version tapahtumahistoriasta”, kertoo oppaani, enkä tässä yhteydessä mene puolalaisten versioon…. Mieleen jäivät osmannien aseet, sotasaalista turkinsodista: "Kauniita aseita, kyllä", selittää oppaani, "mutta ampumaominaisuudet ovat huonommat..."

Museo on palautettu keisarilliseen asuunsa viimeistä piirtokirjoitusta myöten. Uusinta uutta on presidentti Medvedevin lahja, historiallinen miekka jonka on kotiintuliainen Sveitsin valtionvierailulta 2009. Muuta siitä ja muusta Venäjän uudemmasta historiapolitiikasta joskus toiste. Yksi on ja pysyy: sotamuistot ja -museot sekä taistelutantereet ovat nationalismin ytimessä kaikkialla Euroopassa ja muuallakin maailmassa!

Uutta ja vanhaa nationalismia Venäjällä

2011-06-13T20:59:00.003+03:00

Pietarissa oppii takuuvarmasti yhden asian. Valtionationalismilla on täällä pitkät juuret! Tässä kaupungissa on mahdollista seurata eurooppalaisen valtio- ja pääkaupunkirakentamisen historian moderneja aaltoja 1700-luvulta lähtien. Virtaukset ovat yleisiä ja meille kaikille tuttuja ja historiallisesti yhdistäviä. ”Venäläisyys”, mikäli sellaista käsitettä edes voi olla olemassa, on Pietarissa elävää ja jatkuvaa dialogia eurooppalaisen perinnön kanssa. Kaupungin isä tsaari Pietari osasi historian ja historiapolitiikan. Siitä itse kaupunki ja sen nimi on elävä todiste.

Viikonlopulla vietettiin ”Venäjän päivää” (12.6. День независимости). Päivähän luotiin – tai perinne innovoitiin ylätasolla – vuonna 1992, muistuttamaan kahta vuotta aikaisemmin tapahtunutta poliittista aktia. Kesäkuussa 1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto antoi julistuksen valtiollisesta suvereenisuudesta. Vuoden 1991 alussa luotiin Venäjän presidentin toimi, jolle siirrettiin korkeimman neuvoston toimeenpanovalta. Korkein neuvosto puolestaan hyväksyi Neuvostoliiton lakkauttaneen sopimuksen Itsenäisten valtioiden yhteisöstä joulukuussa 1991 ja myöhemmin viralliseksi nimeksi tuli Venäjän federaatio.

Vaikeaa vai? No niin tuntuu olevan venäläisillekin, sillä itse juhlapäivänä ei juuri näkynyt lippuja, lappuja tai juhlivaa kansakuntaa kaduilla. Vain leveät katumainokset (taustanaan lipun kolmiväripohja) osoittivat juhlan todeksi, ja taustalla tuntuivat maan pääpuolueen vetonarut. Illalla telkusta saatiin seurata popmusiikkikimaraa, lavoilta, joita oli sijoitettu suurten kaupunkien strategisiin paikkoihin, Pietarissa tietenkin Palatsiaukiolle ja Moskovassa Punaiselle torille. Intellektuellit ja poliitikot loistivat poissaolollaan kansanjuhlasta, jonka päätähdet olivat kiiltäväpintaiset viihdelaulajat ja urheilijat. Yleisön keski-ikä oli lähellä teinivuosihuippua.

Venäjän idea on viime vuosina kietoutunut lippuun, lauluun ja vaakunaan ja tähän hieman keinotekoiseen itsenäisyyspäivään. Viihteen pauhatessa unohtuvat muut ulottuvuudet, historian monikirjoisuus, jota Pietarissa on rutkasti tarjolla. Kuten aina uudessa kaupungissa, teen täällä museokierrosta, joka edelleen jatkuu. Nyt on luettu ja katsastettu polittiista, kirjallista ja taiteellista Pietaria, tuoksutettu sisään tuoreiden kukkien tuoksua Puskinin työhuoneessa, eläydytty koululaisten kanssa kuulemaan Dostojevskin viime vuosista tämän kotimuseossa ja katsastettu myös Sheremetjevin musiikkimuseopalatsi ja Lenskipomo Kirkovin leuhka kotimuseo. Muisnkerrostumissa on myös visiitti vallan mainio Isaak Brodskyn kotiateljeehen.

Neuvostoaikana I. Brodskista tuli yksi merkittävimmistä sosialistisen realismin edustajista. Hän maalasi suuria vallankumousaiheisia tauluja ja puoluejohtajien muotokuvia, joiden kopioita käytettiin laajasti propagandatarkoituksissa. Näistä ja muista ansiosta hänet dekoreerattiin ensimmäisenä taitelijana lenin-mitalilla. Kotiläksynä luettu NL-aikana kovemman kohtalon kokeneen, USA:an muuttaneen kirjalija Joseph Brodksyn tuotantoa, jossa keskeisenä teemana lapsuuden kelaaminen auki Leningradissa.

Kotimuseot ovat nyt siis vapaa-ajan ohjelmassa ja muu pienempi kulttuurihistoria. Vanhassa muistissa ovat suuret museot, Eremitaasi, Venäläisen taiteen museo, josta uutena kiersin hellepäivänä Insinöörilinnan eli Mihalin linnan, Paavali II varten rakennettu monumentaalinen rakennus, jossa pääsee hyvien keisarillisten muotokuvien, 1700-luvun allegoria-, maisema- ja kaupunkimaalausten avulla ymmärtää kaupungin länsimaista kulttuurivaikutuspohjaa. Sehän luotiin, kun Pietariin tuotiin osaajia, taiteilijoita, arkkitehteja ymv muualta Euroopasta.

Jos jollain alalla Pietari on valtion ja sen historian symboli, niin merellisyyteen liittyvässä kertomuksessa. Merihistoria ja veden historia, Nevan vaiheet ja laivasto liittyvät yhteen niin tsaari Pietarin, keisarillisen Venäjän, Neuvostoliiton kuin nykyisen venäjän historiassa. Marsalkat, sotamuseot ja merihistorian monumentit osuvat silmiin kaikkialla, niin kaupungin avainpaikoilla (Vasiljevskin saari, Amiraliteetti, Pietari-Paavalin linnoitus)kuin vehreiden puistojen varjoissa (itse ihastuin kiehtovaan Steregushchiyn monumenttiin, omistettu samannimisen sukelluslaivan traagiselle kohtalolle 1905 Venäjän-Japanin sodassa). Kuten kaikkialla Pietarissa, Suomi on lähellä ja yhteisen historian kietoutuminen tuntuu kaikkialla. Kotikatuni lähistöllä on Aleksander Nevskin patsas, ja siihen kuuluvat lähellä oleva mahtipontinen luostari ja Tihvinän jumalanäidin hautausmaan, jossa eilen kävin tervehtimässä sekä venäläisen taiteen suuria nimiä että katsastamassa Venäläisen taiteen museoon kuuluvan kaupunkipuiston vanhoja hautamonumentteja. Niiden klassismin hengen ja muodon äärellä (tekijänä mm. Ivan Martos) tunsin jälleen syvää yhteenkuuluvuutta tämän kaupungin kanssa.

Suuria maita ja pieniä maita

2011-06-08T21:47:00.003+03:00

Puškiniin puistossa – yhdessä niistä monista Pietarissa – oleva runoilijan seisova patsas on kukitettu kun kävelen sen ohi. Kukkia on jopa korissa yli kahden metrin korkeudessa olevalla patsaalla! Tapaan sanoa: maissa, joissa rakastetaan runoilijoita ja kukkia, eivät asiat voi olla aivan kehnosti. Venäjällä kehnous on suhteellista: myös kyky selvitä siitä on koko lailla hyvä.

Kahden viikon kielikurssilla täällä ja olen jo oppinut, että kaikki järjestyy. Saan oikean tasoisen ryhmän, opettaja osoittautuu muruksi ja Smolna poikkeuksellisen kauniiksi opetustilaksi. Ei vaadi kummoisikaan kykyjä kokea samastumista sekä aatelisneitojen hallittuun opinkäyntiin että Lenin johtaman vallankumouksen hajaannustunnelmiin. Olen siis palannut opintielle tai koulunpenkille. Lukuisat epäonnistuneet yritykset venäjän opiskeluun ovat päättyneet kuten kuvitella voi: aika loppuu kesken, kiire painaa päälle, kotiläksyt jäävät tekemättä, lopulta kurssit päättyvät kesken jne. Se pieni kielioppi, mikä sisään on mennyt, on sieltä valunut ulos käytön ja harjoituksen puutteessa. Opin, että kieltä on opiskeltava siellä, missä sitä puhutaan, so. asemamaassa. Venäjälle siis – on ollut ohjenuorani viime vuodet. Allegro ja Suomi-Venäjä seura mahdollistivat kieliopinnot nyt kesäkuussa 2011.

Ja täällä sitä nyt ollaan. Yhdessä matkattiin 16 muun suomalaisen kanssa, joista merkittävä osa jo pidemmälle ehtineitä ja oppineita, myyntimiehiä ja -naisia, metsäkauppiaita, kotirouvia ja sairaanhoitajia. Ja Smolna on täynnä pohjoisamerikkalaisia nuoria opiskelemassa kieltä, kulttuuria ja maan tapoja, vapautta Euroopassa ja Venäjällä. Opetusta on 20 tuntia viikossa, ja olen ottanut nyt aikaa läksyjen tekemiseen, sanaston oppimiseen ja kaduilla kävelemiseen: vain siten silmä harjaantuu kieleen, jonka erikoislaatuisuus on kyky omaksua sanoja muualta (jo tankkaan kadulla: shusi-bar, business-lunch, week-end show, internet-kafe, design-center jne).

Perhemajoituksessa tällä kertaa Perekupnoi pereluk No 8:ssa. Lähellä on Pietarin entistä teollista historiaa, Nevski Prospekt, Hotelli Moskova ja A. Nevskin patsas, Prismamarket ja Stockmannin uusi tavaratalo. suomi on hyvä brändi = täällä on laajentumissuunta ja vietävästi kulutushalukasta väkeä.. Emäntäni Ljudmija lähti maalle ja hallinnoin asuntoa yksin; ensin avataan kahdet metalliovet ja testataaan sähköt. Sitten avataan Leningradin paikallisradio ovenpielessä (!) Parvekkeelle ei voi mennä, mutta keittiössä on tilaa. Kokonaisuus muistuttaa Anni-mummini kotia: kalusteet ovat hyvää 1950-lukua, astioita on vain tarpeellinen määrä ja pitsisiä sisustusyksityiskohtia on runsaasti. Silmä lepää väreissä ja koristeissa – kerrankin koti, jossa modernismin valkoinen ei ole tuhonnut kodin emotionaalisia sävyjä eikä turhaa tavaraa ole joka nurkissa.

Pietari tuntuu tänään turvallisemmalta. Muistan vielä Leningradin ajat, harmaan, mutta monikulttuurisen katukuvan, leipäkaupat ja ruokajonot, Inturistin liikkeet, mustat kauppiaat ja valuutan vaihtajat, huonon palvelun ja olemattoman viihdetarjonnan. Tänään kaikki on toisin. Kadulla kukoistaa yksityisyrittäjyys – turha puhua kauppiaista ja kansanluonteesta, sillä tässä maassa kaikki muuttui kuin taikaiskusta järjestelmän vaihtumisen yhteydessä 1990-luvun alussa. Hätä ja pula synnyttää nokkeluutta ja ”kaikki on kaupan” –mentaliteettia. Politiikan kanssa voi olla niin tai näin, arjen touhukkuutta se ei kahlitse… eikö yrittäjyys lue ikää: aamubussipyäskillä toinen mummo myy kevätsipuleita ja raparperia, toinen villasukkia ja pitsiliinoja, kolmas harjoja.

Pietari on jatkumoa sillä matkalla, jolle toukokuun alussa lähdin. Aluksi mentiin oppilaiden kanssa Serbiaan ja Makedoniaan, sitten osakuntalaisten kanssa reissattiin Turkissa, Istanbulissa ja Ankarassa. Kaksi teemaa on noussut yli muiden: suurten imperiumien jälkivaikutus ja jälkihoito sen jälkeen kun valta meni sekä nationalismin paluu oli tosiasia. Ja tällä linjalla uskonnolla on roolinsa, ja uskonnon kietoutumisessa etnisyyteen ja ”puhdasoppisuuteen”. Historia on läsnä, koko ajan läsnä, niin Serbian liian ison egon ymmärtämisessä, Turkin toiveessa unohtaa monikulttuurinen ja –etninen menneisyytensä, Venäjän tahdossa olla suuren historiansa uudelleen elvyttäjä.

Siksi pienestä maasta tulevan kannattaa matkustaa suuressa maassa. Se auttaa asettamaan mittakaavan paikalleen…ja mittakaava Pietarissa se vasta vetää pienen maan asukasta puoleensa. Monumentaalisuus on mahdollisuus suureen: ajatteluun, tekoihin, toimintaan, kulttuuriin.

Pioneeripuiston äärellä

2011-05-08T19:09:00.002+03:00

Istuin Belgradissa Pioneeripuiston äärellä, hotelli Excelsiorin ensimmäisessä kerroksessa. Ulkona sataa. Ikkunasta aukeaa kappale jykevintä Belgradia, vallan ja kulttuurin maisemaa. Pioneeripuiston komeanvihreät lehtipuut kätkevät taakseen teiden risteyksen, johon rajautuvat historialliset kadut: Bulevar kralja Aleksandra, Kralja Milana, Kneza Miloša ja Dragoslava Jovanovića. Alkujaan linnan puistona toiminut viheralue on pieni helmi, kuten moni asia Serbian pääkaupungissa. Ikkunastani näen tunnetun maamerkin, Tyttö ja muki -veistoksen. Se sijaitsee keskellä juuri kunnostettua Aalto-vaasin muotoista, punakivistä, kuuden suihkulähteen muodostama kokonaisuutta.

Oikealla näkyy Serbian parlamentti, puiston takana häämöttää Kuninkaanlinnan (nykyään Belgradin Kaupungintalo) ja sen rinnalla presidentin linna. Puistoon kuuluu myös Nobel-kirjalija (1961) kunniaksi komistettu Andrićev Venac, pieni kadunpätkä, jolla sijaitsee Ivo Andrićin näköispatsas ja kotimuseo. Valokuvata ei näitä maisemia saa. Pieni seurueemme saa vastaansa kohteliaan poliisin estoyrityksen, kun yritämme dokumentoida kulttuuriympäristöä. Presidentin palatsin tummat virka-autot markkeeravat paikan politiikkaa vuonna 2011.

Tämäkin puisto kertoo Serbian monimuotoisesta historiasta. Vanha kuninkaanpuisto avattiin yleisölle, muurit purettiin ja siitä tehtiin Pioneeripuisto (Pionerski Park) sosialistisen Jugoslavian aikaan. Andrićin kotimuseo on neljännessä kerroksessa, vauraanoloisessa funkkishenkisessä porvaristalossa. Kirjailijan ikkunasta näkyy sama vehreä puisto, mutta toiselta puolen. Kuten aina pikkuisissa museoissa, täälläkin soitetaan ovikelloa ja sisään päästää siro ja herttainen noin 65-vuotias nainen, kodin hengetär. Saamme kädestä pitäen opastusta kolmeen näytteillä olevaan huoneeseen.

Ensimmäisen keskipisteenä on Andrićin suurlähettilään univormu ja siihen kuuluva matka-arkku. Tyhjää huonetta kiertää lasivitriini ja niiden taakse on sijoitettu kirjailijan elämäkertomus. Ivo Andrić oli aito jugoslaavi ja serbokroatian kielen puolestapuhuja, jonka monipolvinen tuotanto muodostuu romaaneista, novelleista, lyriikasta ja esseistä. Hän kasvoi Bosniassa, aloitti kirjoittamisensa kroatiaksi, mutta Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskunnan perustamisen jälkeen vaihtoi kirjoituskielensä Ekavian murteeksi jota pidetään leimallisesti serbikielenä. Elämää kuvaavasta kuvagalleriasta mieleen jäävät Jugoslavian kuninkaan myöntämät komeat diplomaattipassit. Andrić toimi 1920- ja 1930-luvuilla diplomaattitehtävissä. Toisen maailmansodan alkaessa hän työskenteli lähettiläänä Berliinissä. edellisen kerran kohtaisin hänen nimikirjoituksensa Berliinin syksyn 2010 suuressa Hitler –näyttelyssä, valtakunnankanslerin vieraskirjassa.

Jugoslavian saksalaismiehityksen aikana lempikirjailijani eli puutteessa ja vetäytyi syrjään kirjoittamaan kolmiosaista bosnialaistrilogiaansa. Sen pääteos Drina-joen silta on suurenmoinen kuvaus bosnialaisen kaupungin kasvusta ja kehityksestä neljän vuosisadan aikana. Valokuvakertomus kotimuseossa huipentuu kultaisiin vuosiin 1950- ja 1960-luvulla. Andrić sopeutui lopulta Titon Jugoslaviaan, anoi kommunistisen puolueen jäsenyyttä, kävelee Kalemagdanin muistomerkkipuistossa, osallistuu Neuvostoliiton kirjailijavierailuun, saa tunnustuksia, palkintoja ja kunniakirjoja ja –tohtorin arvoja, joista Ruotsin Akatemian myöntämä on keskeisellä paikalla. Viimeinen kuva vuodelta 1974 Belgradin kirjailijamatineasta näyttää siltä, mitä hän olikin: hyvin pukeutuneelta vanhenevalta, viisaalta, sivistyneeltä ja oppineelta mieheltä. Kodin taideteokset, tumma nahkasohva, vanhat Belgradin kartat ja antiikkiesineet kertovat sukupolvesta, joka edusti unelmaa paremmasta Euroopasta – ja koki sen murentumisen.

Andrićin kyynisiä sitaatteja lainataan tiheästi mietekirjoissa ja blogien mottoina. "Jumala varjele meitä maineelta, kuuluisien henkilöiden vierailulta ja suurtapahtumilta" (kirjasta Konsulit). Jugoslavian hajoamisen jälkeen alueen kirjallisuuspiirit ovat käyneet kamppailua siitä, kenelle Andrić kuuluu. Belgrad on pääkaupunkina yksi voittajista; Jugoslavian kuninkaan lähettiläs kirjoitti maansa historiaa, asui ja eli viimeiset vuosikymmenet kaupungissa. Täällä ovat hänen muistonsa voimakkaimmat vaalijat. NATO:n pommitusten aikaan avattiin Serbian Tiede- ja Taideakatemiassa kirjailijan 25 sinetöityneenä pidetty laatikko. Sen lukuisat muistiinpanovihot saatiin ensimmäistä kertaa tutkijoiden käyttöön.

Takana on viikko Serbiaa ja Makedoniaa Helsingin yliopiston Euroopan historian opiskelijoiden kanssa. On puhuttu muun muassa ristiretkistä, linnoituksista, kaupunkikulttuurista, Titosta, partisaaneista, Kosovo Poljesta, Aleksanteri Suuresta ja Äiti Teresasta. On saatu mahtavia kokemuksia, hyvää ruokaa ja runsaasti paikallista vieraanvaraisuutta. Palaan muihin teemoihin myöhemmin.

Sysmäläisiä ajatuksia

2011-04-22T13:01:00.003+03:00

Neljäs päivä vaalien jälkeen

Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.

Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.

Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.

Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.

Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.

Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.

Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!

Performanssi on ohi – pulina voi alkaa!

2011-04-19T20:25:00.008+03:00

Vaalipäivä

Päivän jännitykseltä pelasti kaksi juhlaa: anopin 85-vuotislounas kälyn luona ja piipahdus Sysmä-ystävän synttäreillä Helsingissä hauskassa seurassa. Kumpikin tilaisuus sujui siten, että politiikasta puhuttiin mahdollisimman vähän. Kotiin ja Apollolle, jossa tunnelma käsikosketeltavan tiheä ja latautunut. Väki kauniisti pukeutunutta, kansanliikkeen hieno piirre: kunnioitus politiikkaa kohtaan. Kauhu levisi omien joukossa, kun ennakkotulokset tulivat. Veret valahtivat jalkoihin, päässä kohisi, haettiin selityksiä, haluttiin puhua, kenen kanssa vain. Paniikki. Tv toi uutisia muiden vaalitilaisuuksista: muistan vain Kataisen itkeneen oloiset kasvot, kun vaalien totuus valkeni hänelle, vihreiden apeuden, persujen ja demareiden riemun katossa, ilon ja kiihkeyden. Siis kaiken sen, mikä meiltä puuttui. Kotiin järkyttyneenä ja pettyneenä. Äänimäärä sama nippanappa kuin kunnallisvaaleissa – odotin parempaa. Performanssi on päättynyt. Olo on kuin vanhalla väsyneellä näyttelijällä, kun roolityö menee pieleen.

Päivä vaalien jälkeen

Yö on levoton ja hikinen. Silmät ovat auki ja jäykkää kattoon tuijottelua jatkuu melkein aamuun asti. Häpeän tunne hiipii sisään, en ymmärrä miksi. Häpeän kaikkea turhaa innostumista, panostamista ja epäonnistumista. Häpeän sitä Suomea, jota kohti ollaan menossa. Pohdin jälleen kerran: väärä puoluevalinta? 10 vuoden ”kepu urbanisoituu” –projekti meni pieleen ja sitä suren. Tai häpeän? Hiivin työpaikalle, vältän katseita kaduilla ja laitoksella. Ei kahvihuonetta tänään, ei kohtaamisia, en kestä tuttavien ja naapurien sääliviä (?) katseita. Päivän pelastaa englanninkielinen graduseminaari, saan muuta ajateltavaa.

Tuttu huutaa kadulla: ”Onnea hyvästä äänimäärästä!” Mietin: ilkkuuko ihminen minulle? Perun kivan kokouksen, laitan viestin: luovuus nollassa, en jaksa tulla! Illalla kotona en saa mitään aikaan. Teen kuten sadat muut pettyneet ehdokkaat, harhailen netissä. Luen facebookin kommentteja, selailen lehtien ja tv-kanavien uutisia. Hiljaista sähköpostissa, vastailen muutamalle tukiryhmäläiselle. Päivän aikana kypsyy ajatus politiikan jättämisestä. Ei enää ehdolle. En ole nuori, mietin mitä vielä jaksan, jonkun suuren tutkimusprojektin vetämistä. Elämässä on muutakin. Keskusta – ei, voi ei enää!

Kaksi päivää vaalien jälkeen:

Herään aamulla jo virkistyneenä. Ryntään keittiöön ja luen HS/HBL pääkirjoitukset. Päänuppi kaipaa järjestystä ja ravintoa. Häpeän tunne on vähentynyt, laitoksella uskaltaudun kahvihuoneeseen keskustelemaan vaaleista. Ovella odottaa ranskalais-puolalainen journalisti, jolle avaan suomalaisen, eheältä näyttävän pinnan alla liikkuvia jännityksiä, vuoden 1918 perintöä, kielikiistoja, sodan ja kommunismin vaikutusta, konsensushakuisuutta, sosiaalista eriarvoisuutta.

Taistelutahto kasvaa, kun kotona odottaa kaksi tärkeää keskutustavaikuttajan sähköpostia ja keskustelu tappiosta alkaa, kaiketi ensimmäisenä Helsingin piirissä. Hilajisuuden muuri murtuikin rytinällä. Puhumisen tarve kasvaa, paine pitää purkaa. Meillä oli poikkeuksellisen hyvä vaaliryhmä, hienoa kampanjatyötä ja hyvä henki! Silti Kepu-kammo istuu syvällä Helsingissä. Täällä puolueiden juuret ovat niin syvällä kielitaistelun ja kevään 1918 maaperässä – siihen on vaikea murtua sisään. Kadulla kuitenkin kävelen jo uudestaan pää pystyssä ja koiran kanssa, vaikka nenäni haistaakin ohikulkevien kokoomus-vihreät-sdp –hajun.

Luen vihervaltuutetun facebookista ilonkiljahduksia siitä, että ”vihdoin päästään Sirkka-Liisa Anttilasta”. Siihen kyllä joku vastaa: ”Anttilaa tulee siinä vaiheessa ikävä, kun paikan ottaa Pentti Oinonen”. Pekka Haavisto ja Tarja Cronberg analysoivat tahoillaan oivaltavasti vihreiden tappion syitä. ne ovat käänteisiä suhteessa Keskustaan. Cronbergin mielestä tärkein selitys vihreiden tappioon löytyy maakunnista. "Ajatusta koko maan avoimesta yleispuolueesta ei hyödynnetty, se itse asiassa unohtui. Helsinki-keskeisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, tiettyä ylimielisyyttä ja tahatonta taitamattomuutta", Cronberg listaa vaalitappion syitä. Ei voi olla kuin samaa mieltä!

Oman unelmani on, että oppositiossa ollessaan keskusta ja vihreät löytävät jollain tasolla toisensa. Se olisi ideologisesti ja sosiaalisesti loogisinta. Prosessi edellyttäisi ennakkoluulotonta asioiden & asenteiden läpikäymistä, sellaisen agendan löytymistä, joka kattaisi molemmat elämänpiirit, maaseudun ja kaupungin. Olen toistamiseen ihmetellyt, mikä on se muunnin, joka tekee niin monista maaseudun tyttäristä vihreitä, kun nämä muuttavat kaupunkiin?

Tätä tulisi nyt puolueessa analysoida, tarttua tabua sarvista ja löytää kieli, joka virittää yhteismitallista tunnemaailmaa molemmissa. Ja käänteisesti. miksi Keskustassa on niin vaikea myöntää, että kaupungit ovat tärkeitä maaseudun kaiken tuotannon kannalta. Kaupunkilainen tarvitsee hyvää, puhdasta ruokaa, maaseudun kulttuurimaisemaa ja elämänmuotoa, virkistystä luonnosta ja ekologisesta tasapainosta välittämistä.

On molempien intressissä löytää yhteinen nimittäjä, jotta tämä suomalainen elämänpiiri säilyy jatkossakin. On sävellettävä yhteinen melodia, joka perustuu positiiviseen välittämiseen, suomalaisen osaamisen kannustamiseen ja paikallisen tukemiseen. On kiedottava yhteen Suomen tulevaisuus niin maalla kuin kaupungeissakin. Vain tarjoamalla positiivisia vaihtoehtoja voidaan ehkäistä puolueemme liikkuminen perussuomalaisten ”ärjy, iske ja potkaise ulos” -linjoille.

Se edellyttää, että minkkimarilaiset ja eläinaktivistit kävisivät jollain tasolla sivistynyttä dialogia – tavoite kun on yhteinen, suomalaisen tuotantomaailman hyvinvointi! Nyt loanheitto, sottauspolitiikka ja toisen mielipiteen aliarvioiminen ei johda mihinkään. Lopputuloksena on keinotekoinen valikkomaailma: vihreät vaativat ”puhdasta ruokaa”, vaikka eivät citykahvilan pöydän äärestä viitsi edes paneutua maanviljelijöiden asemaan ja Kehä III:n ulkopuolella olevan Suomen elinoloihin. Keskustassa elää vahva kaupunkiviha, eikä vaivauduta pohtimaan, että valtaosa suomalaisista jo elää urbaanisti – maallakin. Voisin veivata Cronbergin sanoin keskustan identiteetin saranakohtaa: ”Maakuntien ihannointia, agraariin tarrautuvaa lyhytnäköisyyttä, tiettyä uhmaa ja tahatonta kaupunkielämän ymmärtämättömyyttä”.

Yrittäjyyttä ja yliopistoa

2011-04-14T14:19:00.002+03:00

Viimeinen vaaliviikko osoittaa, että me ehdokkaat elämme jonkin ihmeellisen sisäisen voiman varassa – ulkoiset edellytykset ovat kiikunkaakun, valvottujen öiden, kaiken juoksemisen, runsaan ja vuolaan ajattelemisen, poikkeuksellisen runsaan kommunikaation ja vuorivaikutuksen uuvuttamia. Näen Kolmen Sepän patsaalla, Asema-aukiolla ja lasipalatsin päädyssä horjuvia, mutta kestohymyileviä ehdokaskollegoja esitepino kädessään. Viimeisiä vedellään täysillä.

Itse olen pohtinut aika lailla yrittäjyyttä, sen muodostumista ja tulevaisuutta – tässä maassa. Minulla on unelma: parempi ja terveellisempi elämä, hyviä lähipalveluita ja katuseurallisuutta kaikkialle Suomeen. Moni meistä haluaa toteuttaa unelmansa eli perustaa kahvilan tai ravintolan, avata wellness-palvelun tai tuottaa kulttuurin osaamista. Suomalainen ruoka, design ja puutyön taidot kaipaavat uudenlaista kansainvälistä tuotteistamista. Mikroyrittäjyys on 2000-luvun työtä.

Huomisen työ on yhä enemmän yrittämistä maaseudulla ja kaupungeissa. Helsingissä palvelualojen osuus työpaikoista on jo 85 %. Valtaosa on mikroyrityksiä, jotka työllistävät alle viisi henkilöä. Tässä maassa tarvitaan yrittäjien luovuutta ja asenteiden muutosta. Verotuksen on oltava riskinottoa palkitsevaa. Uusia yrittäjäsukupolvia tulee rohkaista vaihdoksiin, kasvuun ja kansainvälistymiseen.

Mikroyrityksistä on kasvanut menestystarinoita, kärjessä naapurin IKEA. Tarvitaan innovaatiokannustimia ja apua tuotekehitystyöhön. Yrittäjien ja heidän perheenjäsentensä sosiaaliturvaa on parannettava. Siirtymä palkkatyön ja yrittäjyyden välillä on tehtävä helpommaksi. Virkamieskoneiston on helpotettava itse tekemiseen perustuvaa yrittäjyyttä. Kioskikahvilat ja munkinpaistajat ovat tosityötä jo tänään.

Yliopistoa puolustettiin tiistaina Uudella Ylioppilastalolla, kun julkistettiin raportti Yliopisto on paikka kriittiselle vuoropuhelulle. Raporttimme syntyi tällaisen vuoropuhelun tuloksena. Raporttia oli valmistelemassa eri tieteenalojen ja eettis-poliittisten katsantokantojen edustajia ja opiskelijoita. Raportilla on ensisijaisesti kolme tarkoitusta:

Ensinnäkin vastata teknologiateollisuuden innovaatiotyöryhmän viimeaikaiseen raporttiin ja muihin ”strategisen huippuosaamiseen keskittymiä” vaativiin esityksiin osoittamalla, että samanlaisella esitystyylillä voidaan paljon uskottavammin argumentoida omaehtoisen ja vapaan
yliopiston puolesta;

Sitten ryhmäläiset haluaisivat vaikuttaa tuleviin hallitusneuvotteluihin ja niiden julkisiin taustakeskusteluihin selkeällä ja jykevällä puheenvuorolla, joka sisältää myös konkreettisia ehdotuksia; sekä näyttää suuntaa ja luoda visiota 2000-luvun vapaasta, edistyksellisestä ja maailmanlaajuista vastuuta kantavasta yliopistosta.

Raportin on allekirjoittanut joukko merkittäviä yliopistolaisia Suomea. Raportin varsinaiset laatijat ovat: Pertti Ahonen, Antti Jauhiainen, Solja Kovero, Riitta Matilainen, Vesa Oittinen, Heikki Patomäki, Panu Raatikainen, Martina Reuter, Jan Rosenström, Thomas Wallgren, Sampo Villanen. Itse olen ollut hyvin peesissä.

Siis: yliopisto ja pieni yrittäjyys. Kunpa nämä kaksi olisi politiikanteossa yhdistettävissä osaksi paremman tulevaisuuden yhteiskuntaa!

Jalkatyötä, jalkatyötä!

2011-04-09T21:31:00.002+03:00

Blogi toisensa perään täyttyy vielä viikon ajan vaaleista. Ehdokkaan työ täyttää ajatukseni täysin. Viime viikkoina olen tuntenut syvää rakkautta pikku jalkojani kohtaan; ne ovat uupumatta seisseet, juosseet, kävelleet, kiitäneet ja kaartaneet paikasta toiseen. Nämä vaalit tarjoavat ehdokkaille lukuisia unohtumattomia elämyksiä. Monet yhdistykset ja järjestöt, koulut ja oppilaitokset, yritykset ja seurat ovat aktivoituneet järjestämään vaalitilaisuuksia, keskustelutapahtumia ja suoranaisia tempauksia ja jippoja.

Viime viikolla jalat veivät minut Tukholmaan, kahteenkin vaalitilaisuuteen. Toisen järjesti Pohjoismainen Neuvosto entisessä hienossa Norra Latin –koulussa (nyt rakennuksessa on Tukholman kaupungin kurssikeskus…!). Paikalla oli salillinen kansainvälisiä kirjeenvaihtajia, ruotsalaisia politiikan ja median vaikuttajia sekä suomalaisia toimijoita. Meitä oli edustava joukko kunniallisia ehdokkaita (Kaj Bärlund, Anna-Mari Virolainen, Ville Niinistö, Ulla-Maj Widerroos), mutta mediashow pyöri kuitenkin ruotsinsuomalaissyntyisen ehdokkaan Marko Kulpakon (pers) ympärillä.
Sama kuvio toistui illalla Suomen Tukholman instituutissa, jossa jouduimme Radio Sisun ja ruotsinsuomalaisten tentattavaksi. Kiinnostava tilaisuus, joka pani pohtimaan alati muuttuvia suomalaisidentiteettejä Ruotsissa.

Tukholma jälkeen jalkani ovat kantaneet minut moniin vaalipaneeleihin, parhaassa vauhdissa niitä on ollut kaksi päivässä. Unohtumattomia keskusteluhetkiä on koettu muun muassa Hanasaaren monikulttuurisuuskeskustelussa, johon osallistui muutama maahanmuuttajataustainen ehdokas ja jonka aikana itsekin korostin omaa asemaani ”maahanmuuttajan tyttärenä”, so. viipurinsaksalaisvenäläisen isäni tyttärenä. Syvälle taiteen yhteiskunnalliseen rooliin puolestaan pureuduttiin myös kirjailijajärjestö PENin vaalikeskustelussa keskiviikkona Kirjasto kympissä. Taiteen ja kulttuurin teemat nousivat esille Helsingin Taitelijaseuran paneelissa seuraavan päivänä, jolloin pääsin myös herrojen kamariin eli Vanhalle pohtimaan NATO:n salaisuuksia.

Jalkaparat juoksivat edellisellä viikonlopulla ylös ja alas Itiksen kauppakeskuksen pitkää käytävää, lukuisia rullaportaita ja toritiloja. Kauppakeskuksen oma paneeli pidettiin Bulevardilla ja siihen osallistui lisäkseni koko joukko politiikan helsinkiläistä kärkeä. Juontajana toimi kokenut tv-kasvo Jone Nikula, jonka rautainen juonnon ammattitaito paistoi läpi; Nikula veti monipuheista joukkoa kuin kersantti alokkaita. Me olimme hiljaa kun Jone jakoi kysymyksiä, puheenvuoroja ja pani meidät pohtimaan: mikä filmi kuvaa parhaiten Suomea vaalien jälkeen? (Oma vastaukseni: Uuno Turhapuro armeijassa…tarvitaan nokkeluutta ja kuria ja jermuhenkeä..)

On pakko sanoa: koko tämä vaalirumba on ollut mahtava oppimisprosessi! Kun iltaisin roikutan väsyneitä tutkijanjalkojani seinää vasten, voin vain huokaista: tänäänkin on tullut opittua yhtä ja toista uutta ihmisistä, yhteiskunnasta ja 2000-luvun ilmapiiristä. Vaaliehdokkuus on poikkeusaikaa ihmisen elämässä: se on intensiivistä, voimia ja energiaa kuluttavaa 24/7 –aikaa, joka samalla antaa ja pakottaa menemään syvälle aikaan ja ilmiöihin. On pohdittava kantojaan, kyettävä muotoilemaan vastauksia, väittelemään ja keskustelemaan. Tällä kierroksella olen ollut mukana osaavien poliitikkojen peesissä. Kiitos Tuija Brax, Erkki Tuomioja, Sirpa Puhakka, Silva Modig, Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Perkiö, Pekka Haavisto, Osku Pajamäki ja monet muut kykenevät poliitikot antoisista keskusteluista.

PS Uskoni kansanvaltaan on tänä keväänä vahvistunut! Demokratia edellyttää määräenemmistöjä. neuvottelua ja kompromissikykyjä. Se edellyttää politiikkaan kyvykkyyttä. Monet ehdokkaat ovat uusia kykyjä. Toivottavasti suomalaiset antavat uusille kasvoille mahdollisuuden..!

"Vihaisia lintuja" ja muita lobbaajia

2011-03-30T21:36:00.003+03:00

Kansanedustajaehdokkaan päivässä ei enää 24 tuntia riitä. Vaalipaneelit, keskustelut, politiikan tapahtumat, torilla ja turuilla seisonta, esitteiden jakaminen, kotisivujen päivittäminen, vaalikonepalautteen kuittaaminen ja muu hyörinä täyttää päivät ja usein nykyään illat ja yötkin! En valita – ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Viimeiset pari viikkoa edessä ja tahti sen kuin tihenee..Kiehtovaa, koska lopputulos on aivan auki.

Kiinnostavinta ehdokkaana olemisessa on se, että yhtäkkiä olet monille Tärkeä Ihminen. Postiluukusta pukkaa informaatiokirjettä, yritysesitettä ja tietopaketteja monilta tahoilta, sosiaalimaailmasta, terveydenhoidosta, perusteollisuudesta, rakennuttajilta, kansalaisjärjestöitä, yhdistyksiltä ja seuroilta. Sitten on niitä, jotka eivät luota painettuun sanaan, vaan lähestyvät vaalikoneiden avulla. me kaikki ehdokkaat olemme naputtaneet maailmankuvaamme kymmeniin erilaisiin vaalikoneisiin ja niistäkin saa tietoa. Viimeksi tulivat autoliiton ja lohenkalastajien pyynnöt sekä gluteenittomien kommenttipyyntö.

Parasta tässä ajassa on mahdollisuus päivittää tietojaan aloilta, joista ei tiedä juuri mitään. Itse olen paneutunut nyt seikkaperäisesti yrittäjyyteen ja kiertänyt alan seminaareja, tapahtumia ja treffaillut ihmisiä. Koetan haavittaa kaikkea sitä, mikä auttaa päivittämään kiinnostustani mikroyrittäjyyteen. Meillä kun edelleen ”yrittäjyys” linkittyy jonnekin urbaanin ja ruraalin välimaastoon, pieneen ja keskisuureen insinööriosaamiseen ja konepajatouhuihin. Siihen väliin jää koko uusimuotoinen palvelutuotanto, naisten, maahanmuuttajien ja nuorten kaupunkilaisten ruokaan, muotiin, designiin, hyvinvointiin ja kulttuuriin liittyvät yrittäjyys, tai pitäisikö puhua: uustoimeliaisuus.

Tänään oli kiva seminaari nimellä ”Mitä jää Suomeen?”, järjestäjinä Keskuskauppakamari ja pelialan pyöreä pöytä eli koordinaatiotaho Favex. Istuimme symbolisesti tärkeässä tilassa, Helsingin pörssin entisessä pörssisalissa. Komeaa 1910-luvun kaupallista arkkitehtuuria, vaurasta ja heleää samalla kertaa. Teemana oli kannustimien merkitys suomalaiselle peli- ja AV-tuotannolle. Paikalla oli koko lailla nuorta tai nuorekkaan keski-ikäistä väkeä (+minä, kukkahattutäti) ja puhujina viihde-alan menestyjät: Iron Sky –elokuvan tuottajaporukasta Tero Kaukomaa, Helsinki Filmistä Aleksi Bardy ja Angry Bird –konseptin luoneen Rovion edustaja.

Mitä opimme? Ensinnäkin: luova teollisuus käsittää noin 7 % työllisyydestä Euroopassa ja ala kasvaa koko ajan. Kyseessä on tulevaisuuden menestysmahdollisuus Suomessakin. Meillä veijarimainen (?) suomalais-saksalais-australialainen scifi-komedia Iron Sky –elokuva on tuoreesti globaali hanke. Se on tuottanut uutta konseptia verkottumalla yleisön kanssa, joka jakaa elokuvan tekemisen iloja ja taloudellista vastuusta. Pian ensi-iltaan tulevaa Hanna –elokuvaa tehtiin osin Suomessa; lumi, talvi ja kylmyys olivat myyntivaltteja, joilla Kuusamo saatiin kulissiksi. Ja kuten aina, kotimaiset tyypit hoitivat käytännön järjestelyt erinomaisen sujuvasti ja ongelmatta.

Kuten asiaan kuului, viihde-alan hype-nuoret ottivat asiakseen kritisoida seminaarissa Suomen ”rautakourateollisuutta” menneisyyshakuiseksi. Syyte voi olla oikeakin, mutta en silti saanut vastausta kysymykseeni siitä, miten av-ala synnyttää uusia ja korvaavia työpaikkoja näille leveysasteille. Kaukomaa urahti, että ”50 % rahavirrasta menee palkkoihin” mutta epäselväksi jäi: kuinka monen palkkoihin ja missä päin Suomea? Bardy jäi hetkeksi pohtimaan kysymystäni siitä, missä voisi olla se systemaattinen pakentointitaho, joka tuottaisi Suomea kansainvälisen elokuvan tilaksi. Nyt ratkaisevat liikaa sattuma ja henkilökohtaiset suhteet.

Viimeisenä puhui mainion Angry Birds -lintupelin kehittäjätahon edustaja Ville Heijari. Itse paukutin puhelinpeliä stressileluna Sysmässä tammikuussa, kun kirjoitin pitkiä päiviä kirjaa. Taukojumppana olivat maanmainiot vihaiset linnut, joita nyt on maailmalla ladattu jo 130 miljoonaan telefooniin. Linnut olivat opettaneet tekijöilleen (joiden 51. kehittelemä peli on kyseessä), että vaatimattomuus ei kaunista asenteena ja ambitiotasoa on vedettävä korkeammalle kuin se nyt on Suomessa. Kun itse tehdään hyvää ja siihen uskotaan, voi edessä olla hyvä miljardiluokan bisnes.

Kyllä virkisti tämmöinen seminaari! Tekes ja Sitra, haloo..! Missä te olitte tänään?

Mihin tarvitaan identiteettiä?

2011-03-22T20:34:00.001+02:00

Viime aikojen monenlaisista vaalitapahtumista mieleen jäi Radio Helsingin haastattelu tiistaina. Kyseessä oli sarjan viimeinen niin sanottu poliitikkohaastattelu, jossa tentattiin helsinkiläisiltä eduskuntavaaliehdokkailta valinnan ja ehdokkuuden motiiveja. Vakinainen toimittaja oli sairaana ja inkvisiittoreikseni lupautuivat Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari ja kokenut toimittaja Jaakko Hautamäki. Saatiin aikaan kelpo keskustelu suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta, kaupunkikulttuurista, agraarista ja urbaanista jne.

Muutama yleisökysymys tuli suoraan lähetykseen ja yksi nousi yli muiden. Kuulija kysyi nokkelasti ”mihin identiteettiä tarvitaan?” Siinä sitä ”sivistyneistön” jäsen pääsi jälleen höpöttämään omiaan, kertomaan sosiologian, sosiaalipsykologian ja kulttuurintutkimuksen näkökulmia. Vasta studiosta lähdettyäni jäi aikaa pohtia kysymyksen ydintä: niin, mihin me tarvitsemme tätä runsasta puhetta identiteeteistä.

Identiteetti määrittää suhdettamme ryhmään – se on yhteiskuntatieteissä kattokäsite yksilön tai ryhmän käsitykselle itsestään erillisenä, muista erottuvana kokonaisuutena. Myöhemmin viikolla pääsin testaamaan tätä teesiä Vantaalla, jossa joukko kaupungin korkeita virkamiehiä oli pohtimassa kaupunkinsa identiteettiä. Työ oli innostunutta ja hyvässä vauhdissa ja oma kontribuutioni saattoikin olla vain kannustava.

Kerroin kaikkea kivaa hyvin tuntemastani helsinkiläisyydestä, ja siitä, miten stadilaisuuttta tuotetaan ”kuviteltuna yhteisönä”. Siihen – ikävä kyllä – kuuluu myös paljon ylemmyyttä ja snobbailtua kaupunkielitismiä. Hallinnossa pesivästä virkamies- ja byrokratiahenkisyydestä puhumattakaan. Naapurikylän kollegat toivottavasti vakuuttuivat siitä, että Helsingin tie ei ole Vantaan tie – ainakaan mitä identiteetteihin tulee.

Sattumaa tai ei, viime päivien esiintymiset ovat kietoutuneet kansallisten muistiorganisaatioiden kohtaloihin. Postimuseossa pohdittiin viime viikolla museoiden tulevaisuutta, ja siitä alustin. Museoiden kulttuurinen tehtävä liittyy identiteettiin; ihmisen haluun etsiä ja paikantaa tilansa ja roolinsa tässä ajassa. Museoiden tulee antaa välineitä, jopa vastaus, kysymykseen paikallisesta, kansallisesta, eurooppalaisesta. Eurooppalaista on pohtia kuka minä olen, kun kaikki tuntuu olevan liikkeessä.

Museot ovat kompassi menneisyyden ja tulevaisuuden saranakohdassa. Jatkuvuuden tunne antaa välineitä elämänhallintaan – ja identiteettiin! Museot aktivoivat muistia, osoittavat elämän kerroksisuuden ja parhaimmillaan ehkä kannustavat sosiaaliseen vastuuseen. Siksi museo ei ole vain seiniä vaan se on suhtautumistapa. Siteeraan jyväskyläläistä museologiaan perehtynyttä Janne Vilkunaan joka siteeraa Vuoden eurooppalainen museo -palkintojärjestelmän puheenjohtajaa Kenneth Hudsonia: "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen rakennus, jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältää vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä, kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin.”

Hetki sitten pohdittiin Suomen kirjastoseuran paneelissa Helsingissä kirjastojen tulevaisuutta. Samat eväät olivat kädessä: ihmisten tarve yhteisöllisyyteen, elämyksiin ja autenttisuuteen. Sivistyksestä ja lukemisen ihanuudesta puhumattakaan! Me panelistit olimme hyvin samanhenkisiä ja suopeita sivistyskansalaisia – joskus kaipaan kulttuurikentän vaalipaneeleihin teollisuusjohtajia, punaniskoja tai sosiaalitanttoja….

Identiteetti siis. Tänään oli myös Sitran "Maamerkit" -tilaisuus, jossa todettiin monen asiantuntijan suulla, että maaseutu ja kaupunki eivät enää ole toistensa vastakohtia, ja että suomalaisilla on huoli maaseudun hyvinvoinnista, suomalaisesta ruokatuotannosta ja luonnosta. Voisiko tämmöinen rakentava lähtökohta näkyä joku päivä identiteetissämme – että ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Japania, kulttuuria ja kauneutta

2011-03-15T11:00:00.004+02:00

Uskon, että kaikkien viikonalku on sujunut tunnemyllerryksessä. Kotimaan politiikan nippelinappelit tuntuvat pieniltä se rinnalla, mitä japanilaiset kokevat ja käyvät läpi. Kuin sumeana verhona on meillä seurattu Aasian tehomaan kärsimystä luonnonvoimien edessä. Mann jyrinä ja tsunamin pyyhkäisy avasivat kuuden vuoden takaiset muistikerrostumat ja pakottavat miettimään metaforin: Äiti Maan edessä olemme voimattomia!

Itse saan päivittäin raportteja japanilaisilta kollegoiltani, professoreilta Shun-ichi Watanabelta ja Fukuo Akimotolta. Molemmat kuvaavat arjen nopeaa muuttumista Tokiossa; junat eivät kulje, ruoka loppuu, kirjahyllyt kaatuivat täristyksen voimasta jne., mutta vakuuttavat, että elämä jatkuu ja keskinäinen solidaarisuus on kasvanut. Kauhua ja voimattomuutta molemmissa aiheutti eilen ydinvoimalatilanteen kehittyminen ja sen jälkeinen uudisrakentamisen laajuus…

Voimattomuus on päällimmäinen tunne täälläkin. Energiatuotannon teknologiakoneisto on meistä liian etäällä, se on vaikea ja käsittämätön maailma, johon kansalainen voi suhtautua vain tunteenomaisesti. Mielikuvat ovat vahvoja, 100 prosenttista turvallisuutta ei koskaan voida taata. Monet meistä joutuvat syväpohtimaan: korkea ydinvoimaosaaminen = korkea elintaso ja nykyinen kulttuuri. Ydinvoiman alasajo = mitä tapahtuu elintasolle, meille, kaupungeille?

Moni pohti laillani viikonlopulla, että voiko kulttuurista, elämästä, luonnosta, kauneudesta nauttia pyyteettömästi nyt, kun Japanin koettelemuksen syövät ajattelua. Itsen päädyin siihen, että kun hätä on suurin, tarvitaan taiteen tuomaa iloa ja harmoniaa, virikkeitä. Ne auttavat jäsentämään surun, ahdistuksen ja hämmennyksen myllerrystä, antamaan myös toivon elementtiä. Kulttuuria ei ole koskaan liikaa, luovuus ottaa aina tilansa. Karmeimmatkin kokemukset ovat synnyttäneet taiteellisia tulkintoja.

Maanantai-iltana pohdittiin näitkin asioita Teatterikorkeakoulun alumnien vaalipaneelissa. Kyseessä oli poikkeuksellisen hauska keskustelu, johon sisältöä toivat kiinnostavat kanssakeskustelijat (muun muassa Tuomioja, Brax, Sirniö, Vahasalo, Paavolainen) ja paikalle tuotetut kommentaattorit. Istuimme kohotetulla lavalla kuin teatterissa. Kommentaattorit oli pantu rokokoosohville, panelistit epämukaville putkituoleille. Alussa ja lopussa oli teatteriesityksiä, keskellä väliaika. Yleisö muodosti puheenjohtaja Kirsikka Moringin johdolla aktiivisen ja aidosti kulttuurielämän 70-lukulaiselta vaikuttavan kokonaisuuden osan.

Meidät panelistien puheenvuorot rajattiin 58 sekuntiin. Se riitti hyvin ja hölösuisimmat, kuten minä, opimme keskittämään viestimme. Paljon saatiin silti sanottua ja paljon kuultiin asiantuntijoilta; Susanna Kuparisen (Valtuusto- ja Eduskunta –näytelmien ohjaaja) peesissä me surimme julkisen keskustelun pinnallistumista – teatteri tuo sisällöt esille, eivät politiikan toimittajat. Tarja Cronbergin taiteilijoiden ansaintatilannetta pohtivassa selvityksessä kävi ilmi, että Suomessa taiteilija on kaikkein köyhin Pohjoismaissa. HS:n toimittaja Teemu Luukka pohti kulttuurin kipupisteitä, joista heitto ”yli 45-vuotiaiden naisten ylisuureen määrään kulttuurin kuluttajina” sai ansaittua vastarintaa paneelissa.

Itse kannoin huolta muun muassa suunnitelmista yksityistää valtion taidemuseot. Suomessa kulttuuri ei elä ilman vahvaa julkista tukea: valtio ja kunnat ovat tärkeitä. Kulttuurin suurlaitokset on avattava taideryhmille. Painotin jälleen kerran tarvetta saada luovan teollisuuden innovaatiorahoitus liikkeelle. Meillä kulttuuritoimijoilla olisi paljon opittavaa urheilijoista.

PS. Lämmitti, kun ohjaaja Kuparinen kehui Valtuusto –näytelmän hahmoani ”legendaariseksi” ja analysoi Helsingin kaupuinginvaltuuston keskusteluja persoonallisiksi ja peräti kiinnostavaksi. Eduskunnassa pelataan kovempaa vallan peliä, mikä Kuparisen mukaan näkyy julmempina äänensävyinä.

Sivistys ja politiikka

2011-03-05T12:05:00.008+02:00

Panokset kovenevat, vaalitunnelma tihentyy, ilmassa on muutoksen kaipuuta ja vaatimuksia. Kaikki merkit viittaavat siihen, että edessä olevat viikot tulevat olemaan politiikassa intensiivisiä ja intohimoisia. Parhaimmillaan aletaan nähdä sävyeroja puolueiden ja poliittisen ajattelun kartalla. Konsensus-Suomi rakoilee, jyvät ja akanat hyppivät nyt eri tahdissa, vakka on irronnut kannestaa. Kansalaiset ovat liikkeessä.

Me muut olemme liian laimeasti seuranneet perussuomalaisten hidasta hivuttautumista kohti politiikan huippua. On odettu - Vennamot/SMP mielessä - ilmiön hiipumista ja kuihtumista. Ollaan oltu harso silmillä, eikä osattu lukea ajan viestejä muualta. Jo 20 vuoden ajan on näkynyt, kuinka nationalismi on noussut kaikkialla Euroopassa, tässä likelläkin Ruotsissa ja "veljeskansojen" parissa, Virossa, Puolassa, Unkarissa, Ukrainassa. Merkit ovat olleet ilmassa jo kauan: epävarmuus lisääntyy, talous on miinuksella. Me kaikki kaipaamme turvaa, rauhaa ja harmoniaa.

Kaiken muun ohella me tutkijat jätimme politiikan liian pitkäksi aikaa vain ammattipoliitikoille ja järjestelmäjyrille. Akateeminen väki vetäytyi kammioihinsa, potemaan ylipolitisoituneen 1970-luvun jälkeistä krapulaa. "Sivistyneistön rooli" unohtui, ja siihen kuulunut suomalaista yhteiskuntaa ylläpitänyt vastuun eetos. Snellmanilainen perusvire vieritettiin tunkiolle. Snellman takaksin! Nyt, jos koskaan, tarvitaan laaja-alaista ajattelua, patrioitismia, halua yhteiseen hyvään ja yhteisön eteen toimimiseen. Tarvitaan siis sivistyneitä ehdokkaita.

HS-raati vastasi perjantaina kysymykseen siitä, onko vahva kansallinen kulttuuri peruista monikulttuurisuudelle? Me tutkijat ja taitelijat, luovan ajattelutyön asiantuntijat tulimme yllätetyiksi vähän niinkuin pöksyt nilkoissa, vaikka moni meistä on vuosia työssään pohtinut Suomea ja suomalaisuutta, juuria ja kasvua, kuviteltua ja todellista kansallista identitettiä.

Miksi äänemme ei kuulu keskustelussa? Totean kerrankin samoin kuin toinen raatilainen, yliopistokollega ja suomen kielen tutkija Janne Saarikivi: Kun tänään seuraa sitä, kuka "kansallisesta kulttuurista" kantaa huolta julkisuudessa ja missä sävyssä se tapahtuu, on vaikea tunnistaa mitään oppimastaan. Kulttuurista puhuvat airuet ovat tänään uskoon hurahtaneita maallikoita. Julkisuudessa ei näy suomen kielen ja Suomen historian professoreita, kansanrunoudentutkijoita, kansatieteilijöitä tai uskontoperinteen tuntijoita. Keskusteluun ei välity tutkimuksen tulkintaa, vertalua, suhteellistamista, uutta tietoa kaikesta siitä kiehtovasta suomalaisuuskeskustelusta, jotka tutkijat ovat käyneet jo vuosia.

"Kansallisen kulttuurin" puolustajat haluavat palauttaa valkoisen Suomen, siirtyä aikaan, jolloin mielikuva yhdestä maasta, mielestä, kielestä ja ihmisestä oli vahva. Tai kuten itse määrittelin, "kansallinen identiteetti" on alati muuttuva käsitepari, jota todellisuudessa ei ole olemassa. Se on mielen kuviteltu konstruktio. Flirttailu nationalistisen kulttuuri-idean kanssa on toistaiseksi tuottanut sekä kiehtovaa luovuutta että tuhoisaa etnosentrismiä. Jäljet 1930-luvun Saksassa tai kuusi vuosikymmentä myöhemmin Balkanilla pelottavat... rotuopin opitko lymyävät kohta takahuoneessa?

Myös monikulttuurisuus on käsitteenä kapea kuvaamaan yhteiskunnallista todellisuutta. Kuka asettuu kulttuurin (moni/kansallinen) määrittelyssä eturintamaan? Rikkaat vai köyhät? Maalaiset vai kaupunkilaiset? Vaaleatukkaiset ja vinosilmäiset? Kulttuurisen vastakkainasettelun sijaan korostaisin yhteisiä eurooppalaisia arvoja: pyrkimystä viisauteen, oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja kohtuullisuuteen. Kauneutta, toivoa ja rakkautta unohtamatta.

Kokkolasta kajahtaa!

2011-02-23T00:29:00.001+02:00

Tätä kirjoittaessa olen matkalla Kokkolaan, Keski-Pohjanmaalle, puhumaan eurooppalaisuudesta ja Eurooppa-identiteetistä. Olen pesunkestävä helsinkiläinen, ja jo sana ”Pohjanmaa” sai veret vilkastumaan. Maakunnan nimeen kietoutuu väkeviä voimia ja suuria tunteita. Jo matka kentältä kaupunkiin osoitti peltomaiseman voiman: näillä kuuluisilla lakeuksilla (mistä ne todellisuudessa alkavatkaan…?) näkyy monivuosisatainen vauraus, talonpoikainen eetos ja yrittäjyyden henki.

Tätä kaikkea on maakunnallisissa kertomuksissa hehkutettu jo Isontalon Antista ja Rannanjärvestä lähtien. Mustantarkka peräänantamattomuus, sini-valkoinen sitkeys, suojeluskunta-aate ja Lapuan liike, jykevä isänmaallisuus, jäyhä ja vakaa uskonnollisuus välkkyvät mielessäni, kun auto kaartaa pitkin talvista maisemaa myötäilevää tietä ja suuret sikatilat, minkkifarmit, halpahallit ja vauraat talonpoikaistalot vilisivät silmien ohi. Lumen altakin nousee esiin kaksi Suomea; kieliraja jakaa alueen kahden kielen kulttuuriin ja maakunnan pohjoiseen ja eteläiseen, ja siinä välissä nuorempaa keskiseen. Tunnen vastaanpanematonta kauhua ja ihailua samalla kertaa. Kyseessä on aistimus, jonka valtaan joudun aina kohdatessani jotain, jota en oikein ymmärrä.

Todellinen Pohjanmaa on kukoistanut pohjoisessa ja eteläisessä versiossaan; etelästä ovat tulleet kovat sotilaat, pomomiehet ja paksunahkaiset monialayrittäjät. Pohjois-Pohjanmaalla kuva on moniviritteisempi. Mukaan haarukoituu laajempi poliittinen ja sosiaalinen kirjo pohjoisen köyhyyttä ja vaurautta, jokiteiden avaamaa kansainvälisyyttä ja mutkattomuutta.

Kokkola on pienehkö ja näppärä kaupunki, jonka suuret nimet - Chydenius ja Renlund – sävyttävät osaamispotentiaali pitkälle historiasta. Vanha puukaupunki kertoo sekin suhteellisesta harmoniasta ja vakaasta jatkuvuudesta; harvinaisia herkkuominaisuuksia useimmissa suomalaisissa kaupungeissa. Uusimmassa Me Naiset –lehdessä Kokkolasta kotoisin oleva teatterialan sisaruspari Leea ja Klaus Klemola kehuvatkin yhteen suuhun lapsuudenkaupunkinsa moniulotteisuutta ja –kulttuurisuutta – meren likellä kun ollaan, vieraisiin tulijoihin, särmikkyyteen ja monikielisyyteen on totuttu.

Kummallinen kaupunkimuisto liittyy Kokkolaan. Jokunen vuosi sitten ajettiin pääsiäisen aikaan Lapista alas Helsinkiin, ja yövyttiin perheen kanssa Kokkolassa, torin kupeella olevassa suuressa hotellissa. Ensin käytiin illallisella läheisessä pizzeriassa ja sitten katseltiin tyhjää toria, jossa roskat vierivät pitkin tyhjää asfalttia ja tuuli ujelsi. Ai tämmöinen yksi kuollut suomalainen pikkukaupunki, oli ajatuksissa. Sitten pantiin mukulat sänkyyn, pää tyynyyn ja valo pois + tulpat korviin. Keskellä yötä heräsin kummalliseen meteliin: koko tori oli täynnä autoja, ajovaloja näkyi kilometrien päähän ja kadulta kuului urbaanin elämän sykeääni. Jostain kumpujen yöstä esiin oli marssinut maakunnan koko nuoriso pyörimään Kokkolan keskustaan – poissa oli ujeltava tuuli ja tyhjät tilat. Tuijotin väenpaljoutta ja siistiä menoa häkeltyneenä ja hämmentyneenä.

Näillä mietteillä astuin yleisön eteen puhumaan Euroopasta. Aamulla paikallisradion toimittaja oli kevyesti hehkutellen kysellyt mielipidettäni Timo Soinin mahdollisesta pääministeriydestä. Rivien välistä oli luettavissa, että ei aivan epämiellyttävä ajatus näillä leveysasteilla… Vastasin, kuten tapanani on, että ”kansanvalta puhuu ensin, katsotaan sitten”, mutta että Eurooppa on ja pysyy, ja sitä ei pakoon pääse, vaikka päänsä pensaaseen upottaisin. Pääministeri ei ole puoleensa äänitorvi, vaan toimii koko kansan äänenä. Onneksi!

Luentoani kuunteli kohtelias ja runsas yleisö. Perusviestini eurooppalaisesta identiteetistä vahvistui Kokkolassa. Enemmän meitä yhdistää yhteinen kokemus ja muisti, eurooppalainen tapa toimia ja kokea, tuottaa yhteisöllisyyttä, oppia ja politiikkaa, tuntea uskonnollisuutta ja emootioita. Kunpa näkisimme, että kiinnostavaa ei ole kansallisuus vaan ihminen kansallisen takana.

Sukupolvien Suomi

2011-02-16T21:44:00.003+02:00

Tänään istuttiin Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa pohtimassa pääministeri Mari Kiviniemen johdolla teemaa ”sukupolvien Suomi”. Kysymys voi kuulostaa banaalilta: ovatko aikamme ongelmat todellakin riippuvaisia sukupolvien kyvystä kommunikoida toisensa kanssa? Pakko myöntää silti, että tässä maassa yllättävän vahvana elävät horisontaaliset linjat. Dramaattinen historia luo poikkeuksellisen vahvat sukupolvien maailmat; kokemuksia jäsentävät sodat, lakot, kriisit, kumoukset ja lamat ja myös hyvät kaudet, elintason kasvattaminen ja "hyvinvoinnin" lisääminen. Jokainen suurempi kokemus jättää jälkensä kollektiiviseen ja yhteisölliseen mieleen, ja hitsaa kansalaisia yhteen, joskus aika tehokkaastikin.

Kiinnostavaa seminaarissa olikin siksi ”suurten ikäluokkien” aggressiivinen puolustautuminen paneelissa, johon osallistuivat ikäryhmänsä äänenä talousekspertti Sixten Korkman ja KELA:n suuri johtaja Liisa Hyssälä. Molemmat kertoivat laveasanaisesti 1940-luvulla syntyneiden ”suuresta marssista” kohti koulutusta, ammattia ja vaurautta. Korkman ilmoitti taistelevansa saavutettujen etujen ja asemien puolesta hamaan loppuun asti, myöntäen tosin, että painopiste yhteiskunnallisessa toiminnassa on kallistumassa enemmän lastenlasten hoivan suuntaan. Hyssälä puolusti ikätovereidensa sankarieetosta ja epävarmuuden sietokykyä, lähes nenäliina kädessä.

Meidän muiden sukupolvien tehtäväksi jäi baby boomareiden vahvan äänen haastaminen ja/tai peesaaminen. Itse kieltäydyin keskustelussa kuulumasta mihinkään sukupolveen ja julistauduin koulutetun lukeneiston jäseneksi – viittoilin Vanhan komean salin seinäkoristeisiin ja niistä toistuvaan seppel –teemaan. Kirja, opetus, opiskelu, sivistys ja valistus ovat minun ”sukupolvitunnuksiani”, ja uskon niiden viestin kantavan ajasta toiseen. Niin suurta arvostusta koulunkäynti on toistaiseksi nauttinut tässä yhteiskunnassa!

Paneelissani puhuivat kirjailija Riikka Pulkkinen ja mediatutkija Veijo Hietala. Molemmat viisaat ihmiset puhuivat syvällisesti, mutta edustivat selvästi eri sukupolvia. Pulkkinen pohti ”L”-sukupolven leimaa otsassaan, joka liittyi laman ja luovuuden ja luovan luokan identiteetin omaksumiseen – mikä niistä nousee voimakkaimmaksi, jää nähtäväksi. Pulkkinen itse haikaili elämäänsä rutiinia ja säännöllisyyttä, ”selkeää 9-16 työaikaa”. Hietala julistautui 1950-luvun maaseudun kasvatiksi, jolle muutto kaupunkiin oli suuri kulttuurishokki ja ensimmäinen reissu Tukholmaan suorastaan maailmankuvaa mullistanut kokemus.

Aamupäivän viimeisin paneeli kokosi puoluesihteerit (Laaninen, Junger, Tujunen) saman pöydän ääreen. Kun paikalla muutenkin oli kansallista ja poliittista eliittiä, mietittiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja ja maineitta; Laaninen ihmetteli 70-lukulaisen äänellä sitä, miksi nuoret eivät valloita puolueita kuten hänen sukupolvensa teki. Tähän voin vain yhtyä: niin kauan kuin kansanvalta toimii ja sen puitteissa päätöksiä tehdään, puolueet ovat luonnollinen vaikuttamisen muoto. Itse olen jo aikaa sitten lopettanut puoluepolitiikan halveksimisen ja ylenkatsomisen, joka oli yksi nuoruuteni helmasynneistä. Me kun olimme olevinamme asteen verran puhtaampia ja parempia..

Jos sukupolvia pohditaan, niin jäin miettimään suomalaisten ryhmittämistä elinkeinoittain. Siksi vahvasti Suomessa työ tai työttömyys leimaa elämää. Isovanhempani kuuluivat maito-Suomeen, agraarielinkeinot olivat 1920-luvulla niin vahvasti esillä. Vanhemmat syntyivät 1930-luvulla metsäteollisuuden-Suomeen. Sodan jälkeen nousi raskas teollisuus, me 40-ja 50-lukulaiset olemme rautakoura-suomalaisia. Sitten syntyi marimerkko-Suomi, kun suuret ikäluokat ryhtyivät vauvojen tekoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin kulutustavaroita idän markkinoille; syntyi popliinitakki-suomalaisia. 1980-luvulla päästiin vihdoin city-elämän makuun, ja esiin kasvoi uusmedia-sukupolvi. Sitten 1990-luvulla muodostui Nokia-sukupolvi ja tietotekniikan osaajat nousivat esille. Aika näyttää, miten 2010-luvulla työ määrittyy ja muuttuu…vihdoin urbaani työ, palvelut ja kulttuuri nousevat esiin?

Eurooppa ja Suomi: yhteistä tulevaisuutta jäljellä?

2011-02-09T19:03:00.001+02:00

Tänään kuultiin reipas ja aika raikaskin paneeli Helsingin yliopiston komeassa juhlasalissa koskien Euroopan tulevaisuutta, taloudellista vakautta ja mahdollisuuksia. Kolme hyvää tahoa oli löytänyt toisensa seminaarin toteuttamiseksi: Eurooppalainen Suomi ry, Helsingin yliopiston Alumniyhdistys ja Suomen Kuvalehti. Juhlasali on symbolisesti eurooppalaisen kulttuurin sydän Suomessa – yliopiston kautta tähän maahan on tuotettu ajanmukaista ajattelua, kulttuuria ja poliittista liikettä aina kansallisuusaatteesta 1980-luvun vihreisiin…

Tässä ”roomalaisessa” tilassa, kuningatar Kristiinan ja keisari Aleksanterin valvovan katseen alla, puhuivat nuorehkot suomalaiset puoluejohtajat suhteestaan Eurooppaan – tai pikemminkin Euroopan Unioniin. Kotimaisen puoluekentän jako nousi selvästi esiin: kriittisyyttä esiintyi eniten vasemmistoliiton Arhinmäellä ja perussuomalaisten varjoedustajalla – puheenjohtaja itse oli eurojoukkonsa eli FED-ryhmänkanssa maakuntaretkellä Olkiluodossa. Hallitus seisoi Kiviniemen, Kataisen ja Wallinin johdolla linjakkaasti K-linjan takana, jota salin noin 500-päinen yleisö selvästi myötäili.

Tavanomaisen euro-pölinän lisäksi esiin nousi persoonallisiakin kannanottoja. Hurraa, että Kiviniemi korosti turvallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä korostamalla saksalais-ranskalaisen talouskuripaketin keskeisyyttä. Kiitos Wallinille ”luovan kulttuuriteollisuuden” puolustamisesta; Euroopassa kulttuuri työllistää tänään enemmän väkeä kuin autoteollisuus. Puheenjohtajat olivat yhtä mieltä siitä, ettei Unionia voi suoraan syyttää jäsenmaiden vaikeuksista. EU:hun nuivasti suhtautuva Arhinmäkikin myönsi, että ”talouskriisi lähti finanssimarkkinoiden ahneudesta”.

Itselleni oli tärkeää, että Eurooppaa, rauhaa ja turvallisuutta puolustettiin lähes yksissä tuumin. Samalla kävi selvästi esille, että yksinkertaisia patenttiratkaisija ei ole talouskriisien säätelemiseksi, semminkin kun niiden lähtöpisteet ovat olleet EU:n ulkopuolella, Yhdysvalloissa, Islannissa jne.

Iloitsin, kun Katainen kehotti (ympärilleen katsellen) yliopistolaisia aktiivisemmin osallistumaan poliittisen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Juuri sitä tarvitaan! Fiksuja mukaan tulevaisuustalkoisiin! Yhteen toimiva Eurooppa on unelma, joka ei toteudu ilman yritystä ja tahtoa. Nyt jyllää vahva nationalismi. Usko tulevaisuuteen uupuu. Itse nostaisin keppeihin nuoria ihmisiä, kansainvälisiä liikkujia, joilla samalla vahvat juuret isänmaan mullassa.

Asumusero: Helsinki ja Vantaa muuttaneet jälleen erilleen!

2011-02-01T13:18:00.000+02:00

Eilisen valtuustokokouksenjälkeen (samaan aikaan Helsingissä ja Vantaalla) olo on kuin krapulaisella tai avioeron kokeneella: hölmistynyt ja hämmentynyt yhdellä kertaa. Miten tässä näin kävi? Parisuhteen luominen kuntien kesken on hankalaa, vaikka järki sanoo: avioitukaa!

On vaikea ymmärtää päätöksenteon hitautta, kun tavoite on kirkas: maat, valtiot ja kansakunnat tarvitsevat pääkaupungin, joka on samalla kertaa alueellisesti eheä ja kansainvälisesti kilpailukykyinen. Koko ja arvovalta kulkevat ykköskaupungin kohdalla käsi kädessä. Meillä moinen on hankala tavoite. Jostain syvältä kumpuaa hiljainen tieto, halu vaalia kunnallista itsemääräämisoikeutta, peruslaissakin mainittua

Eilen sain taas todisteen siitä, että kaikista suomen kielen poliittisista käsitteistä kunta on kiehtovin osa suomalaisten itseymmärrystä. Kaikki merkittävät poliittiset ilmaukset pitävät sisällään tämän sanan (yhteiskunta, suuriruhtinaskunta, kansakunta, eduskunta, ihmiskunta). Sen lisäksi ”kunta” leimaa suomalaista yhteisötunnetta, kuten tiedämme sanoista seurakunta, osakunta, kuppikunta, lautakunta ja osuuskunta. Kielitieteilijät arvelevat, että ”kunta” on vanha sana suomalais-ugrilaisissa kielessä. Kunta tarkoittaa toisiinsa yhteen liittyvien asioiden, ihmisten tai ilmiöiden joukkoa tai ryhmää.

Kunta on vahva arvoa ja arvostusta osoittava käsite, joka edelleen muokkaa yhteisöllistä politiikkaa. Ehkä tässä on selitys sille, miksi meidän on niin vaikea luopua omasta kunnastamme. Ongelmia tulee, kun kunnat ja yhteiskunta marssivat eri tahtia, kuten nyt Vantaalla ja Helsingissä. Politiikan keinoin tilannetta on yritetty ratkaista. Kun 2000-luvun alun historiaa kirjoitettaan, voidaan todeta että Vanhasen/Kivinimen hallitukset ovat käynnistäneet monia hankkeita pääkaupunkiseudun aseman turvaamiseksi kansainvälisessä kilpailussa.

Kaupunkitutkimuksessa korostuu kaupunkiympäristön merkitys alueiden menestymiselle: sitä edistävät palvelut, vireä kulttuuritoiminta, asuminen, liikenne ja fyysinen ympäristö. Potentiaalia ei ole oikein osattu hyödyntää, vaikka hallituksen metropolipolitiikka on tuottanut erilaisia kärkihankkeita muun muassa työperäisen maahanmuuton edistämiseksi, maankäytön ja liikenneratkaisujen yhteen nivomiseksi sekä riittävän asunto- ja tonttitarjonnan turvaamiseksi. Alueen kilpailukykyä toivon mukaan pian vahvistaa myös yliopistouudistus ja sen kärkihanke, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopiston vahvistuminen.

Asukkaiden mielipide on tärkeä; yhdistämisen selvittämistä kannattavat niin helsinkiläiset kuin vantaalaisetkin. Me teemme uudistuksia, jos ne edistävät kuntalaisten hyvinvointia, ei virkamiehiä tai politiikkoja varten. Rakenteiden lisäksi on syytä kiinnittää huomiota prosesseihin, joiden avulla asiat tehdään paremmin ja tehokkaammin. Se ei aina vaadi rahaa tai rajuja uudistuksia. Usein hyvä kuunteleminen riittää.

Helsingin kehittäminen ei ole vain helsinkiläisten asia, vaan pääkaupunki on koko Suomen asia. Pääkaupunkiseutu ei kilpaile, eikä sen tule kilpailla muun Suomen kanssa. Pääkaupunkiseudun kilpakumppaneita ovat tämän alueen, muun Euroopan ja maailman metropolit. Helsinki on käyntikortti maailmalle ja sen kansantaloudellinen merkitys maallemme on kiistaton. Tämä seutu on koko historiansa ajan tarvinnut muuta Suomea – se on ollut Helsingin kasvun perusta! Mutta myös koko Suomi hyötyy vahvasta ja kilpailukykyisestä pääkaupunkiseudusta.

Minun unelmassani yhtenäinen Helsinki-Vantaa muodostaisi kiinnostavan kulttuurisen kokonaisuuden ja eheän Suomi-kuvan osan: Helsingin vahvat taidelaitokset, pääkaupungin instituutiot ja omat kulttuuripalvelut yhdistyisivät Vantaan, vanhan Helsingin pitäjän historialliseen kulttuurimaisemaan ja fyysisen ympäristöön; syntyisi rauhallisia asuinympäristöjä, vilkkaita keskustoja ja uudenlaista historiallista kerrostuneisuutta. Kestävä yhdyskuntarakenne ja puhdas luonto, urbaani hiljaisuus olisivat merkittävä kilpailuetu.

Guggenheim ja Mannerheim?

2011-01-24T15:53:00.001+02:00

Aina kun pohjoisen masennus iskee, maistelen ukrainalaisen ystäväni Igorin Helsinki-kommenttia. Hän saapui tänne tutkijan vakanssille muutama vuosi sitten suoraan Tukholmasta, seisoi Senaatintorilla ja huokaili: ”Täällä Helsingissä tuntee, että suuri maailma avautuu joka puolella. Teillä on suurenmoinen sekoitus erilaista arkkitehtuuria, rakentamista ja kaupunkitilaa. Näkee, että ollaan monen ilmansuunnan risteyksessä. Tukholma on kaunis, mutta pikkukaupunkimainen…”

Mitä siihen enää voisi lisätä? Että periferia ja pohjoinen ilmansuuntana ei aina merkitse takapajuisuutta – ulkopuolinen näkee paremmin, mikä arvo tällä kaupungilla on, mitä merkityksiä se pitää sisällään. Juuri tämä: idän ja lännen kohtauspaikka. Monessa mielessä kiehtova kokonaisuus. Persoonallinen. Omalaatuinen. Joka suuntaan virtaava. Tulevaisuuteen kurkottava. Sellaiseksi minä kotikaupunkini koen.

Kaksi museouutista pysähdytti menneellä viikolla. okin aika sitten saimme kuulla, että Kulttuurien museo on saamassa 2013 lapun ovelleen entisessä tennispalatsissa – rahat eivät riitä esittelemään yleisölle Kansallismuseon suurenmoisia kaukomaiden kokoelmia, joita tieteen omat tytöt ja pojat ovat maapallon eri puolilta keränneet, eräänä keihäänkärkenä G. Mannerheimin Aasian-matkan 19061908 runsas esineistö. Museolla on harvinaislaatuiset kokoelmat maailmanlaajuisesti ajatellen, muttei tiloja niiden esille panoon. Kulttuurien museo on rakentanut ennakkoluulottomasti hyviä erikoisnäyttelyitä kaikkien ihailtavaksi Helsingin keskustaan. Kokoelmissa näkyy juuri Suomen asema "idän ja lännen" solmukohtana.

Sitten: onnea meille ja heille eli Helsingille ja Guggenheimeille! Viime viikon suuri uutinen oli tärkeä avaus ja mahdollisuus päivittää helsinkiläistä taidemuseotoimintaa laajemmin 2100-luvulle. Soisin, että naitettaisiin taide ja kulttuuriperintö, so Guggis ja Kulttuurien museo. Mannerheim & Guggenheim olisivat jotain todella uutta museokentässä, jonka sektoripohjainen jako edustaa 1800-luvun tiede- ja esinekäsitystä. Nykyisin kokoelmat ansaitsevat parempaa, reipasta uudelleen ajattelua ja innovoimista.

Guggenheim on museomaailman Rolls Royce tai macdonalds, miten vain. Joka tapauksessa se on maaginen taikasana, joka avaa ovet kaikkialla. Silti pitää muistaa, että esimerkiksi Berliinin Guggenheim vanhassa pienessä pankkikonttorissa on aika latteaa museoideointia. Jos jotain uutta halutaan Suomen pääkaupunkiin, tarvitaan rohkeutta eikä vain jämähtämistä kuvittelemaan Bilbao-kopiota Katajanokan makasiinien tai Töölönlahden ratapihojen paikalla. Vanhankaupungin Kuninkaansaari, Laajasalon maanalaiset öljykäytävät, komea uudisrakennus rannalla – mitä vain, joka innostaa, muttei kopioi! Nyt on mahdollisuus pohtia uutta museokonseptia. Se, mitä hra Guggis totesi (HBL 18.1.) tulon syyksi Helsinkiin ("ni bryr här") on mielestäni olennaista - välittämisellä hän viittasi kulttuurin nauttimaan arvostukseen kaikissa kansankerroksissa. Itse näkisin tämän kulttuuriperintö -ulottuvuuden tärkeänä.

Koko paketti on malliesimerkki riskinotosta kulttuurimaailmassa. Moni kysyy: Voidaanko mainetta ostaa vai pitäisikö se kehittää itse? Konsepti joko kannattaa tai sitten ei. Taustalla on konkretiaa, Suomen pääkaupungin oman taidemuseon akuutti tarve yhdistää kolme toimitilaansa (Tennispalatsi, Meilahti + Kluuvin galleria) yhdeksi. Sopii katsoa vuoden kuluttua. Kuten ystäväni Igor toteaa, mikä ei entä meitä siinä välissä unelmoimasta suuria, katsoa asioita uudella tavalla ja luottamasta tulevaisuuden kiehtoviin haasteisiin.

Nyt niistä päästiin – romanikerjäläisistä!

2011-01-17T23:57:00.001+02:00

Silmiin osui tänään uutinen, jonka mukaan romanikerjäläisten määrä on rajusti vähentynyt. Viime kesänä kerjäläisiä oli Helsingissä vajaat kolmesataa, nyt enää 28. Numero on saatu Diakonissalaitoksen laskelmista, Helsingin kaupungin pyynnöstä. Jokainen meistä voi todeta saman omin silminkin. Enää ei näy kaduilla ja ovenpielissä mummoja, tyttöjä tai nuoria naisia pahvimuki kädessä ja huivi päässä.

Osa romaneista otti lähtörahan ja palasi kotimaahan. Moni huokaa helpotuksesta enimmäistä kertaa sitten vuoden 2007, jolloin ilmiö levisi kaduillemme. Kerjääminen sai hetkeksi helsinkiläiset pois tolaltaan; muistan itsekin kuinka ensimmäinen kohtaamaani rukousasennossa ollut romanikerjäläinen pysähdytti. Näky oli uusi ja odottamaton nyky-Suomen katutilassa. Vuonna 2011 on paremmin valmistauduttu, sillä Helsinki on nyt tehnyt toimintasuunnitelman. Siihen sisältyy avun koordinointia ja mahdollisten leirien hajottamista heti alkuunsa.

Syksyn lukupakettiin kuului jugoslavialaisen Nobel-kirjailijan Ivo Andrić teoksia. Mainio kirja Neiti (1961) on vahva karikatyyri 1900-luvun porvarillisesta luonteesta. Neidissä Andrić pohtii kerjäämistä Sarajevossa, ”itämaisessa kaupungissa” Balkanilla, josta meidänkin romanikerjäläiset tulevat. Takaa löytyy vuosisatainen orientaalinen kulttuuri, jossa rikkaat ja köyhät elävät rinta rinnan, eräänlaisessa jumalallisessa symbioosissa. Andrić kirjoittaa: "Kerjääminen muodosti välttämättömän, vanhan ja alituisen vaihtoliikkeen omistavien ja niiden välillä, jotka olivat onnettomia ja puutteenalaisia, hyväksytyn tavan korvata ja hyvittää sitä, mitä muulla tavoin ei haluttu korjata. Tämän vuoksi kerjäämistä pidettiin, lausumattoman, ikivanhan perinteen mukaan parantavana ja laillisena toimintana, joka oli yhtä välttämätön sekä antaville että ottaville”.

Köyhiä pidettiin Balkanilla ”Luojan lapsina”, yleisen, velvollisuuteen perustuvan huolenpidon kohteena. Antavat saivat ilon tunnetta, onnea ja nautintoa siitä, että antamisellaan osoittivat yhteiskunnallisen asemansa ja hyvyytensä – sekä rauhoittivat sopivasti omaatuntoaan. Köyhät osasivat laskelmoida tällä tunteella, ja saada pienen osuutensa tästä vauraudesta. Almun saadessaan he ”lahjoittivat talojen isännille siunauksen toivotuksiaan” ja jatkoivat seuraavaan taloon.

Suomesta ei löydy symbioosia kerjääjien ja rikkaiden väliltä. Kunnallispolitiikan pelimerkit ovat koventuneet ja helsinkiläisten suhtautuminen koventunut. Suurin vaikeus kaltaisillani koulutetun keskiluokan jäsenillä oli kohdata oma neuvottomuus ja ahdistuminen, kun näillekin hyvinvoinnin nurkille liukui ansainvälinen köyhyys ja sen takana oleva todellisuus.

Miten suhtautua kerjäämiseen, avoimeen aneluun ja julkiköyhyyteen, kun virallinen mantra hokee: elämme maassa, jossa ”järjestelmä” hoitaa sinut ja kaltaisesi. Kestämme köyhät Intiassa, Afrikassa ja Balkanilla, etäämmällä, mutta kotona olemme avuttomia. Köyhyyden hoito kuuluu muille, kirkolle, sosiaalipuolen virkamiehille, systeemille. Jotain uupuu elämästä, Andrićin kuvaama inhimillinen vuorovaikutus ja kyky kohdata hädänalaisuus sekä henkilökohtaisen vastuun ottaminen.

Kirkko ja kaupunki

2011-01-12T13:14:00.000+02:00

Uusien kirkkoluottamustahojen kokoukset ovat alkaneet näinä viikkoina. Niin myös meillä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa, jonka seurakuntaneuvostoon tulin syksyllä valituksi. Meillä kokoustettiin alkuviikosta, tuomiorovasti Matti Poutisen johdolla. Kuten aina uudessa tilanteessa, nytkin jännitti. Pakko myöntää: kirkkojen, seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen maailma on itselleni tuiki tuntematon. Olen 70-lukulainen henkeen ja vereen, kirkkokriittinen järki-ihminen. Nuorena oli kunnia-asia hyökätä perinnelaitosten kimppuun. Potkuja saivat oikeistolainen isänmaallisuus, kirkko, armeija + sotamuistot ja vanhat arvot noin ylipäätään.

Yllättävää olikin sittemmin huomata, että ”vanhat arvot” ja niitä ylläpitäneet perinnelaitokset eivät potkuistamme kaatuneet, vaan voivat paremmin kuin hyvin. Kirkon paluu tapahtui jo 1980-luvulla, aluksi Itä- ja Keski-Euroopan tapahtumien siivellä, sitten uususkonnollisuutena ja jatkuvana hengellisenä nälkänä. Kulttuuri-minäni heräsi näkemään kirkon pitkän merkityshistorian – 2000 vuotista instituutiota ei yhden sukupolven nokan koputtelu heiluta! Oli pakko nöyrtyä ja kiinnostua, kirkoista, kristillisyydestä, uskonnoista osana eurooppalaisia aatevirtoja ja politiikkaa. Ja tässä sitä ollaan: sanoin ”kyllä” kun pyydettiin seurakuntaneuvostoon ehdolle. Asuin uteliaana sisään maailmaan, jota en tunne.

Tänään 2000-luvulla olen perinteinen urbaani tapakristitty. Haluani hääni, lasteni kasteet ja tulevat hautajaiset kirkkoon. Sytyn, kun näen uskossaan sisäisesti vahvan ja eheän ihmisen. Leipäpapit ja massasaarnaajat eivät ole minun heinääni, eivät myöskään herätysliikkeet, käännyttäjät ja lähetystyö. Kirkkopolkuni pysäkit ovat olleet Uspenskin katedraali Helsingissä ja Temppeliaukion kirkko. Edellisessä seisoin lapsuuteni venäläisen isoäitini Larissan kanssa, jälkimmäinen oli riittävän moderni ja urbaani rippi- ja hääkirkokseni. Nikolainkirkko, oma kirkkoni Senaatintorin varrella, on aina tuntunut jykevältä makuuni; se on virkakirkkoni, monien promootioiden ja yliopiston avajaisjuhlien päänäyttämöä.

En aio erota kirkosta vaan vaikuttaa siihen, sisältäpäin. Kirkko on tässä maassa seissyt keskiajalta lähtien keskellä kylää eikä se sieltä pois ole lähtemässä, liikehdinnästä huolimatta. ”Kirkko keskellä kylää” on minulle eurooppalaisen elämänmuodon, vahvan välittämisen ja yhteisöllisyyden tunnus. Kirkko edustaa kulttuuria ja sivistystä, parhaimmillaan. Siksi kirkko kaupungissa kuuluu kaikille ja tätä aioin puolustaa. Oma kirkkoni, Nikolainkirkko, on keskeinen suomalaisuuden tunnus ja sen sijainti maan pääaukiolla velvoittaa tuottamaan uskoa, toivoa ja rakkautta maailmaan, Suomeen ja kotikaupunkiini.

Hyvästi 2010!

2010-12-31T17:07:00.001+02:00

Kuka kaipaa? En ainakaan minä, sanon suoraan!
Miksi?

Takana raskas, mutta tietenkin tapahtumarikas vuosi, joka vei voimat, minulta ja monelta muulta. Tähän ikään kun tulee, alkaa kaivata jo sitä, että maailma alkaisi olla valmis ja kypsä, mutta turha toivo. Uudistukset, muutokset ja murrokset piiskaavat aikalaisia tavalla, joka ei heti unohdu. enkä nyt puhu pankkikriiseistä, talouslamasta tai ilmastokatastrofista (todellisesta tai oletetusta..) vaan ihan joka päiväsistä asioista, arjesta.

Meillä yliopistolla arki on ollut sitä, että hallinnon uudistukseen on yritetty sopeutua. Lopputulos: kaoottiset suurlaitokset, kantajengin muutosvastarinta, toimimaton perusinfra ja yhä kauemmas etääntyvä yliopiston johtoporras. Me lojaalit työmyyrät – perustutkijat ja –opettajat – olemme venyneet ja vanuneet suuntaa ja toiseen, kasvattaneet tuloksellisuutta, pohtineet rahan ansaitsemiskeinoja, maalanneet uusien aikojen brändiä laitoksillemme, oppiaineillemme ja itsellemme. Sekä valmistautuneet ensi vuoteen sisäistäen sanomaksi: ”Opettaisin ja tekisin mielelläni, mutta köyhällä yliopistollamme ei ole nyt sellaiseen ole varaa…”.

Kun Humboldtin juhlavuosi nyt on päättymässä, kysyn uudelleen ja yhä uudelleen: pitäisikö Yliopisto keksiä uudelleen? Tai pikemminkin siirtää pois nykyisistä raameistaan alkutilaan, jossa on kaksi opiskelija ja yksi opettaja – siitä se aikoinaan lähti liikkeelle, ja siitä edelleen on kysymys, kaikesta huolimatta.

Vuonna 2010 matkustin paljon ja rakastuin uusiin paikkoihin – huhtikuun matka Balkanille avasi silmäni lopullisesti Euroopan tälle nurkalle, kiehtovalle, jännittävälle, hauskalle ja dramaattiselle. Syksyllä opetin Balkanin historiaa ja nyt luen tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja – olen todella innoissani siitä, että niin monet luennolla olleetkin ovat saaneet silmänsä auki alueelle. Hienoja esseevastauksia, kun on luettu Andricia, Draculicia ja Tito-elämäkertoja. Tämän vuoksi opettaja jaksaa elää!

Sain leivottua viisi tohtoria maailmaan, kaikki mahtavia väitöksiä Suomen kulttuurihistoriasta, taustanaan eurooppalainen kehitys. Rooma ja taitelija, fennomaanit ja luonto, metsäopetus ja akateemisuus, suomalainen upseeri ja sotahistorian käänteet ja viimeisimpänä Naantalin merkitykset muistin paikkana – sivistysperintö kasvoi tässä maassa huimasti, vaikka julkisuus ei enää yhtä helposti löydä nuoria tohtoreita haaviinsa kuin ennen.

Kunnallispolitiikan vuosi on sirpaleinen ja yllättävä. Helsingin pyhä yhteistyöakseli – kokoomus ja sdp – on yhä rampana ja siksi kunnallispolitiikka on ollut ailahtelevasta ja poukkoilevaa. Kainuun matka kaupunginhallituksen kanssa elokuussa jäi mieleen uuden avauksena; hieno syväsukellus alueiden Suomeen ja paikalliseen osaamiseen. Helsingin Sataman johtokunnan työskentely on ollut kiinnostavaa ja johtokunta ryhmänä hyvin yhteen pelaava – matka Belgiaan oli täysi kymppi! Persoonallisia tyyppejä, mainioita hahmoja, hyviä juttuja, ja maailmankuvan avartamista, kuten parhaimmillaan voi olla tämmöisen reissun jälkeen.

Lapset ovat maailmalla – Virossa ja Ruotsissa, sukulaisia asuu Saksassa ja muualla Euroopassa. Minua ei saa euroskeptikoksi, vaan uskon entistä syvemmin eurooppalaiseen renessanssiin. Siksi toivon, että ensi vuodesta 2011 tulee entistä ehompi Eurooppa-vuosi! Alas pikkunationalismi! Nurkkaan perifeerinen ajattelu! Pois posketon populismi! Toivon, että vuonna 2011 puhutaan vihdoin –asiaa!

Tiedettä, barometreja ja yliopistopolitiikkaa!

2010-12-12T21:15:00.004+02:00

Viikkoon on jälleen kuulunut miellyttävä opiskelijatapahtuma. Ne pitävät yllä uskoani yliopiston tulevaisuuteen. Eilen juhlivat historian ainejärjestön Kronoksen aktiivit yhdistyksen 65-vuotista juhlaa. Kaunis ja tyylikäs tilaisuus, jossa pidettiin hyviä puheita (Nuorteva, Burman) ja laulettiin opiskelijoiden tekemiä irvilauluja. Keskeinen irvailun kohde oli – tietenkin – innovaatioyliopisto Aalto ja koko ajatus innovoinnista. Opiskelijat osoittivat kehuttavaa humanistista itsetuntoa ja kykyä ottaa ilo irti elämästä. Kun nämä tyypit saadaan ihmiskunnan ja isänmaan palvelukseen, makaa tämäkin maa kohti parempaa suuntaa!

Viikolla julkistettiin jälleen Tieteen tiedotus ry:n laatima tiedebarometri. Sen avulla mitataan kai jotenkin suomalaisten suhtautumista tieteeseen. Kokonaiskuva on tiedemyönteisyys. Internetin merkitys on kasvanut kohisten. Itse sanoisin: myös television. Olin kovin yllättynyt, kun olin päässyt (kuvio 16) siihen joukkoon, jonka muodostavat useimmin esitetyt nimet, kun puhutaan ”merkittävimmistä nykyisin toimivista tieteenharjoittajista”. Kärkeä piti edesmennyt akateemikko Leena Palotie, sitten tulivat palkitut ja dekoreeratut Esko Valtaoja, Kari Enqvist, Helena Ranta, Pekka Himanen ja Ilkka Hanski. Itse pääsin kahdella maininnalla peränpitäjien joukkoon, yhdessä muun muassa Leif Groopin, Johan Gullichsenin ja Petteri Järvisen kanssa. Samalla listalla figureerasivat myös Jorma Ollila ja Martti Ahtisaari, mikä ei anna kovin hyvää kuvaa suomalaisten tiedetietoisuudesta….

Akateemisen elämän ylle tuo varjonsa jatkuva uudistaminen ja evaluaatiot. Nyt uusin ”keksintö” liittyy Humanistisen tiedekunnan profiilin nostoon, jonka oletetaan – siis tiedekunnassa oletetaan – tapahtuvan muodostumalla sisäänheittoon opintokokonaisuuksia. Tämä opintokokonaisuuksien luominen leivottiin sisään tiedekunnan strategiaan jo edellisen tdk-neuvoston aikaan, ulottuen vuosille 1912. Meillä on liuta aika irrallisia oppiaineita - niitä perusteltiin löyhin perustein 1980- ja 1990-luvulla - ja niistä nyt tehdään 10-15 oppiainekokonaisuutta. Osatavoitteena vähentää pääsykokeiden runsautta, ja tehdä muutama sisääntulopolku. Itse näen tämän sinänsä aika hyvänä asiana. Saadaan ryhtiä ja tarpeellista uudelleen ajattelua opintokokonaisuuksiin. Pienenä pelkona on, että palataan taas vanhaan, so luodaan historian, kulttuurintutkimuksen, taiteentutkimuksen, sukupuolen tutkimuksen jne aineet jälleen takasin....

Viikolla jaksettiin yhä kohista humanistien adressista rehtorille. Adressin sylttytehdas lienee entisen Renvall-instituutin väki, kärjessä Arto Luukkanen. Taustalla on tilanne, jossa tiedekunnan (muidenkin?) budjettia on leikattu runsaalla kädellä = ei rahaa tuntiopetukseen, ei tutkijoiden kansain väliseen toimintaan, ei opiskelijoiden työharjoitteluun, ei ulkomaisten opponenttien tänne tuomiseen jne. Mitään uudesta strategiasta ei siis voida käytännössä toteuttaa. Esimerkiksi juuri tämä "kansainvälistyminen" jää nyt jokaisen tutkijan itse maksettavaksi...On siis elettävä paitsi niukkuuden myös näiden opinto- ja hallintouudistusten kurimuksessa ja evaluaation miekka pään päällä heiluen.

Adressien puuhamiesten ja -naisten olisi suunnattava se myös hallitukselle....itse en ollut taustajoukoissa, tällä kertaa. Tiukka budjetti koettelee historian, kulttuurin ja taiteiden laitosta kovimmin - meillä muutosvastarinta aika suurta ja huoli humanismin tulevaisuudesta samoin. Rehtori vastasi ympäripyöreitä. Tämähän tässä huolestuttaa, kahden kerroksen erilaiset maailmat: yliopiston johto vakuuttaa, että kaikki menee kuten ennenkin ja vielä paremmin - mutta ruohonjuuritasolla todellisuus on jotain muuta: me alamme olla aika uupuneita tähän kulissitodellisuuteen!

6.12. ja Helsinki

2010-12-06T23:54:00.004+02:00

Tänään tuli tarvottua, melkein hiihdettyä, läpi lumisen Helsingin kaksi kertaa: ensin iltapäivällä ESO:oon, jakamaan fukseille osakuntanauhat, so liittämään nuoret ensimmäisen vuoden opiskelijat täysivaltaiseen akateemiseen kansalaisuteen. Vanhat virkailijat - nuo kokeneet seniorit! - seisoivat eleganttina salin takana, fuksit istuivat ja esittäytyivät ottaessaan nauhan vastaan. Kuraattori Aniluoto puhui hyvin akateemisten perinteiden monimerkityksisyydestä, minä korostin inspehtorina kulttuuristen ja yhteisöllisten jatkuvuuksien painoarvoa yliopistomaailmassa. Sanoin myös, että kaikkea tulee säännöllisesti ja kriittisesti myös arvioida. Se on akateemisen ihmisen, intellektuellin, ikiaikainen oikeus, käyttää päättään ajattelemiseen ja havainnointiin.

Fuksien määrä osakunnassa vaihtelee joka vuosi. Nyt oli väkeä vähemmän kuin vuosi sitten. Alkaako teho-opiskelun viesti painaa päälle? Opetusministeriö, vanhemmat ja yliopisto itseksin haluaa suorituksia ja opintoihin lisää "hyötyajattelua". Siihen ei enää mahdu jermuilevaa osakunta- ja ylioppilaselämää. Tai jos mahtuu, läpijuoksu tulee olemaan vilkkaampaa. Tästä olen huolissani. Opiskelijajärjestötoiminta perustuu vapaaehtoisuuteen - siinä on sen perdagoginen juju! Tämän vapaaehtoisuuden kautta opitaan kansalaistoimintaan, saadaan hyödyllisiä valmiuksia, kypsytään aikuisuuteen.

Toinen tarpominen suuntautui ravintola Teaterniin Linnan juhlien jatkoille, ja pikku kommentin antamiseen toimittaja Timo Harakalle YLE:n ohjelmaan koskien maabrändityötä. Siitä puhuimme nokkelan ja sanavalmiin Harakan kanssa jo laajasti Kirjamessuilla lokakuussa. Kävellessäni Kruununhaasta Espalle oli Helsinki hiljainen ja lähes totaalisen lumivapan peitossa. Lunta kaatui taivaalta lisää. Katujen varsilla ei erottanut oliko edessä auto vai lumikinos. Poliisit vartioivat Mariankadulla bussi 18 matkaa jyrkässä mäessä - mainio näytelmä seurattavaksi. Bussi kun jumahtaa paikalleen, jos se joutuu jarruttamaan vastaantulevaa autoa. Ihmiset auttoivat toisiaan kaivamaan autojaan lumen alta. Helsingistä tulee suloinen pikkukaupunki talvella, kun lunta sataa.

Teatteriravintolassa oli kaupunki ja tv-väki oli juhla-asussaan; paikalle purjehtivat tyylikäs puoluejohtaja Räsänen puolisoineen, keskipisteenä tottumaan olevat herra ja rva Sarasvuo, elegantti Riikka Manner ja karismaattinen Yhdysvaltain suurlähettiläs puolisoineen - perässään suurin sopulilauma toimittajia ja valokuvaajia. Palasin kotiin pientä polkua pitkin, joka oli kävelty Espan puistoon ja ihailin edelleen jouluvaloja, näyttävästi valaistuja talojen fasadeja ja itsenäisyyspäiväkynttilöitä kauppojen ja liikkeiden ikkuinoissa. Koin juhlakaupungin lähes yksin - suurenmoinen tunne! Talvi-Helsinki on poikkeuksellisen vahva urbaani elämys!

Maabrändi ja myytit

2010-11-28T23:12:00.003+02:00

Tostaina julkaistiin mb-valtuuskunnan raportti - ja torstaina julkaistiin allaoleva näkemykseni HS-mielipiteenä raportin kyvystä uusintaa Suomi-kuvastoa. Jokainen lukekoon rivien välistä, onnistuiko raportti mielestäni tuomaan mitään olennaisesti uutta olemassa olevaan sitkeään myyttikuvastoon....:

Maabrändityö vuonna 2010 ankkuroitui suomalaisen identitteettihistorian pitkään linjaan. Nyt esiin nousevat arkiluovuus, luonto ja koulutus. Sopii kysyä, pystyikö maabrändivaltuuskunta vapautumaan Suomen historian sitkeistä myyteistä? Pariisin maailmannäyttelyistä (1889, 1900) alkaen on Suomi-kuvasto ollut vakaa. Kansallinen itseymmärrys muodostui, kun kuvataide, arkkitehtuuri, kirjallisuus ja musiikki tuottivat sopivia mielikuvia, sävelmiä ja sanoja. Ne koettiin omaksi ja muokkasivat kokemuksia ”suomalaisuudesta”.

Mitä oletettuun tai todelliseen suomalaisuuteen sisällytetään? Poliittisessa maantieteessä Suomi luetaan osaksi Pohjois-Eurooppaa. Suomeen kiinnittyy yhä vahva stereotypia reuna-alueella olemisesta. Oletamme edelleen, että kulttuurimme on keskusaluetta nuorempaa, ja siksi aidompaa ja luonnonläheisempää. Käsitys Suomen erillisyydestä suhteessa Eurooppaan on vanhaa perua.

Vanhan määritelmän mukaan Suomi on Länsi-Euroopan itäisin maa ja Itä-Euroopan läntisin maa. Silta –metafora sopii maakuvaan. Suomi asemoidaan idän ja lännen väliseksi sillaksi, jääalueitten suojaksi, kristinuskon läntiseksi etuvartioksi ja sivistyksen pohjoiseksi Ateenaksi. Arkiluovuus uusintaa käsityksiämme niukkuudesta ja ankaruudesta sekä sitkeydestä ja sisusta. Taustalla on sopeutumista modernisoitumisen paineistamaan poliittiseen ilmapiiriin. Murroskokemus on peittänyt alleen tunteen kulttuurisesta jatkuvuudesta.

Perifeerisyys -myytti puolestaan tuottaa yhä itseymmärrystä suhteessa oletettuun ”kansaan” ja luontoon. Teollinen, moderni ja urbaani Suomi jäi kansallisromanttisessa innostuksessa marginaaliin. Maalaiskansa ja järvimaisema nostettiin symboliseen keskiöön.. Vaikka metsäsuomalaiset ovat jo aikaa sitten muuttaneet kaupunkiin, elää sitkeä ja yksinäinen uurastaja vahvana kertomuksena.

Kansallisessa omakuvassa luontolisä voi hyvin. Kansallismaisemaksi on korotettu luonnonmaisemaa, viljeltyä maaseutua ja historiallisia monumentteja. Metsä pitää kärkitilaa. Edelleenkin kylät, kaupungit ja alueet saavat merkityksenä suhteessa luontoon, eivät suhteessa kulttuuriperintöön tai historiaan. Teollista ja modernia Suomea myydään 2010-luvulla korostamalla luontoa ja eksoottisuutta. Maabrändityö on uusittanut luontomyyttiä lisäämällä siihen teknologisen osaamisen ja vesiulottuvuuden.

Metsä ja luonto ovat esimerkkejä siitä, kuinka tunnevoimaisia yhteisöllisen muistin mielikuvat voivat olla. Ne siirtyvät sukupolvelta toiselle. Olennaista ei ole mielikuvan totuudellisuus, vaan myyttinen voima. ”Aitoa ja alkuperäistä” luontoa ei Suomessa juurikaan ole. Vedet on padittu ja metsät valjastettu ihmisen käyttöön kaskeamalla ja viljelemällä sekä tuottamalla tervaa, sahapuuta, lautaa ja sellua. Metsä ei ole meillä loppunut kuten monissa maissa – ”vihreää kultaa” on edelleen yksityisomistuksessa. Puhdas vesi on kansallisaarre.

Tasapaino luonnonvoimien ja sivistyksen, teknologian ja viljelyn (cultura) välillä on perusta, jolle suomalainen koulutusjärjestelmä on perustunut. Koulutusta ja teknistä osaamista on tarvittu taistelussa luonnonolosuhteita vastaan. Koulutuksen eroja tasaava merkitys on ollut suuri. Maan rakentamista ja politiikkaa säätelee edelleen se ”hiljainen tieto”, joka kasvoi talonpoikaisesta sosiaalisesta pääomasta, ja siihen liittyvästä yksinkertaista ja aitoa korostavasta ihanteellisuudesta.

Arkiluovuus ja koulutus heijastavat historian tunnemuistia, jossa sodat, lakot, kapinat, kriisit, lamat ja hätätilat ovat hitsanneet eri toimijat selviytymistaisteluun. Yhteisesti on haluttu tasata tuloeroja, häivyttää alueellista ja sosiaalista eriarvoisuutta. Tässä työssä koulutus ja teknologiaan panostaminen ovat olleet keinoja kansallisen pärjäämisen ja menestyksen saavuttamiseksi. Viesti on nyt jalostettu maabärndityön osaksi. On paljon näyttöä, että viestillä on myös globaalia kantovoimaa.

Berliinin taivaan alla – taksissa!

2010-11-16T22:12:00.002+02:00

Berliinin takseissa kuulee totuuden kansan suusta. Ensimmäisellä kuljettajallani oli militantti hiusleikkaus ja voimakkaat lihakset yläkropassa. Ryystäessään täytepatonkia mies mumisi osoitteestani Prinsenstrasse 40 (uusi hieno halpamotelli One) ”Mein Gott” tai jotain vastaavaa ja piirsi leivällä laajan ja epätoivoisen kaaren ilmaan. Kysyessäni mikä osoitteessa oli vikana, kuljettaja huokaili ”köyhää, kurjaa ja liikaa vaihtoehtoihmisiä.”. Mies itse oli iranilainen ja erikoistunut pohjoismaisiin naisiin: ”Sin Sie aus Norwegen?”, johon luojan kiitos saatoin sanoa ”ei!”.

Toinen taksi oli naispuolinen ja kuultuaan osoitteeni (Humboldt-yliopisto) hänkin ryhtyi huokailemaan: ”Mieluummin ajaisin länteen K’dammille kuin Mitten tai itään..”., mikä parkaisu kyllä oli oikeutettu, sillä lukuista poikkikadut Unten den Lindenillä olivat poikki korjausten vuoksi. Entisen ja tulevan kuninkaanlinnan tontin tilalla oli kuppa ja rakennustelineet ympärillä. Sotkuista – kyllä! Daamikuljettaja tööttäili ja kiroili ja näytti etusormea ja kiilaili ja ajoi hävyttömästi – minä sinkoilin takapenkillä puolelta toisella. Jossain vaiheessa etupenkilät katsoi taakse pieni karvanaama, rouvan sekarotuinen pikkukoira. "Suuri kunnia", kuulin. Yleensä lemmikkiä eivät takapenkin taatat kiinnosta, tiemmä.

Madame jatkoi kaupunkipoliittista vuodatustaan – ossit vievät kaikki rahat, länsi ei saa mitään, koko potti menee idän rakentamiseen jne. Sain pikakurssin siihen, miten rva taksi erottaa ossit ja vessit takapenkillä – avainsana on ”jetz”, siis ”nyt”. Kuulin vielä vuodatuksen daamin siskosta, joka asui idässä ja toimi stasin vakoojana. Siihen katkesivat suhteet eivätkä ole vieläkään elpyneet. Pakkoa sanoa: taksisosiologian peruskurssi vastaa hyvää akateemista tasoa! Samalla tulee syvähyppäys maahanmuuttajien maailmaan & maailmankuvaan.

Lentokentälle ajettiin taas turkkilaistaksilla. ”Nokia vai Eriksson?”, kysyi kuljettajamme ja siitä sukeutui kiinnostava ja oppinutkin keskustelu Turkin itäosista kotoisin olevan saföörin kanssa. Käytiin läpi Berliinin rakennushankkeet ja rahapula, huumeiden käytön ongelmat ja rikollisuuden torjunnan erikoisteemat (taksit aina vaativat tiukempaa lain tulkintaa ja kovempia rangaistukisa…) ja kaupan päälle tuli ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, matkalaukkujen kantoa sisään saakka.

Koska taksit ovat Berliinissä halpaa huvia akateemisellekin kansalaiselle, ajan Mittessä paljon vuokra-ajureilla. Jos olisin elokuvaohjaaja Wim Wenders tai joku muu hänen maamiehistään, tekisin elokuvan berliiniläisistä takseista. Tyypit ovat kuin Fellinin filmeistä – herkullisina saksalaisversioina. Monikulttuurisuuden kiehtova maailma avautuu takseissa, samoin saksalainen liikennekulttuuri ja siinä näkyvät uudet ja vanhat piirteet, sanalla sanoen koko germaaninen nykymaailma ristiriitoineen ja vahvuuksineen.

Humboldt-seminaarissa siis oltiin Berliinissä ja uudessa monumentaalisessa veljekset Grimm –kirjasto- ja tietokeskuksessa, lähellä yliopistoa. Pohdittiin yhteispohjoismaisin voimin Berliinin akateemisen kulttuurin 200-vuotista vaikutusta Ruotsiin ja Tanskaan, Suomeen ja Norjaan. Ei liene yllättävää, että sivistyksen ja valtionrakentamisen sanomalle oli pehmein maaperä vanhoista monarkioistaan irrottautuneissa Norjassa ja Suomessa. Näistä maista olivat myös useimmat esitelmänpitäjät, ja teemana oli ”eliitti-instituutiot egalitäärisissä yhteiskunnissa”.

Itse pohdin murroksen ja jatkuvuuden suhdetta ylioppilastoiminnassa, erikoisesti peilattuna osakuntien kautta – no..tietenkin! Yliopistohistoria on, kuten muukin historia, helposti kansallista ja omahyväistä. Vertailu tekee hyvää ja on aina paikallaan. Puhetta syntyi myös ajankohtaisista yliopistoreformeista. Ruotsalainen yliopistohistorioitsija Sverker Sörlin ilmoittautui muutoksen ja sen avaamien mahdollisuuksien ystäväksi, poleemisestikin, ja kehotti olemaan pikemminkin puolesta kuin vastaan. Suoranaista epätoivoa ei kukaan julkituonut. Ammatin tuoma etu, arvaan.

Me yliopistohistoriantutkijat, jos ketkä, tiedämme, että perusorganisaatio on aika sitkeää laatua, ja vaikka vallanpitäjät koettavat viedä milloin oikealle, milloin vasemmalle, ei peruskaava juuri ole muuttunut. Itsekin mietin nykyään. niin kauan kuin uudet ylioppilaat saapuvat, on aina toivoa. Jos opiskeleva nuoriso kerran pettää, on aika avata yliopisto yliopiston ulkopuolelle, so. palata peruslähtökohtaan: nuorella on halua oppia, vanhempi oppinut häntä opettaa, ohjein ja olemalla esikuva.

PS. Kuulin juuri päässeeni Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkovaltuustoon. Kiitos luottamuksesta! Kirkkohallinto on itselleni uusi maailma – tutistun siihen innostuneesti!

Tukholma vai Peking?

2010-11-04T22:21:00.001+02:00

Sopivasti sen kunniaksi, että maanpuolustuskurssimme numero 182 oli saapunut kotiin Kiinasta, oli lehdissä luettavissa seuraava uutinen. UM lakkauttaa kulttuurineuvoksen paikan Tukholmasta ja perustaa uuden Pekingiin. Motiivina oli Aasian kasvanut painoarvo maailmanpolitiikassa. Itse ilahduin päätöksestä. Juuri näin! Maailma muuttuu. Siihen pitää reagoida. Ruotsi hoituu, se on lähellä, linkit sinne monet, suhteet luontevat, liiketoiminnan ja kansalaisaktiivisuuden kautta. Ja monilla meillä on edelleen sukulaisia naapurissa, mikä pitää ruohonjuuritasonkin suhteet vilkkaina.

Peking, niin? Päälle jysähti jo lentokentällä suuruus, vauraus ja uudenaikaisuus, ainakin kaikessa siinä, minkä lentomatkailija kohtasi saapuessaan. Vaurautta seurasivat vastakohdat – ökyautojen meressä puikkelehtivat röyhkeät kerjäläiset ja (Kiinan muurilla) kauppiaat, harvinaisen päälle käyvästi.

Peking kakkoskehän molemmin puolin oleva arkkitehtuuri edustaa maailmankaupungin nykyaikaa: lasitaloja, kiiltävää pintaa, kalliita materiaaleja, korkeutta kohti kauhovaa arkkitehtuuria. Miljoonakaupungin ainoa laajentumissuunta on ylös, tavasta kohti, symbolisessa ja konkreettisessa mielessä. Näkymä ei ole paikkaan sidottu, vaan aikaan: valta ja kulttuurinen menestys ovat suoraan verrannollisia vertikaalisuuteen suuntana. Beijing Business District voisi olla Kaliforniassa, Dubaissa tai Moskovassa – samanlaisuus menestyksen eturintamassa luo ajattomuuden karmaa 2000-luvun historiattomassa kertomuksessa, jossa raha on elämän mitta.

Tässä kontekstissa China Business Districtissä sijainnut China World Hotel tuottaa kertomukseen vain yhden lisäulottuvuuden. Hotellin kuparinvärinen kaariseinä myötäili maailmaa ja katsoo etelään, kuten pääkaupungin tulee vanhan kiinalaisen näkemyksen mukaan tehdä. Pohjoisesta saapuu kaikki paha: vieraat heimot, ikävät Siperian tuulet tai muut epätoivottavat yin-vaikutteet. Kaupunki on, kuten myöhemmin iltapäivällä koemme kaupunkisuunnittelun suurnäyttelyssä, rakennettu kuution muotoon ja ruutukaavaan. Molemmat heijastavat perinteistä kiinalaista ajattelua. Maailma ei ole pyöreä kiekko, kuten länsimaisessa, ptolemaiokselaisessa ajattelussa vaan neliö, jossa on järjestyksensä.

Se kaupunki, joka hotellin ikkunasta avautui, olisi siis voinut olla Dubai, Montreal, Houston tai Sidney. Kiinan pääkaupunki on takuuvarma aikamme tuote, maailmankaupunki, jossa historiaa pyyhitään pois, modernin alta. liikenneväylät levenevät ja rouhivat altaan pois hutongeja, vanhoja kaupunkeja ja kujarakennelmia. Kaikkialla on kasvavan ja komistuvan autokannan aiheuttamaa liikenneruuhkaa, poukkoilevaa ajamista, jarruttelua, kaasuttelua, kiilaamista ja kaahaamista. Auto on täälläkin kuningas ja uuden vaurauden tärkein symboli, maskuliininen musta Audi on täällä päin maailmaa statuksen mitta. Alan ymmärtää Belgian satamien johtajien huokailua siitä, että eurooppalaiset autot ja muut luksustavarat täyttävät konttilaivat ääriään myöten. Yksi on varmaa: Kiinan on tullut jäädäkseen! Se on otettava vakavasti, haasteena ja huumana.

Raha on kaiken mitta Kiinassa, ja maassa on kanallisvaurautta yli äyräitten. Muutama vuosikymmen ja Kiina voi ostaa koko maailman. Jos olisin nuorempi, opiskelisin maan kieltä. Se on avain kulttuuriin perinnevahvojen syvyyksien ymmärtämiseen. Suomen asemoitumista Tukholman ja Pekingin välimaastoon tuli pohdittua Hanasaaren Tulevaisuusfoorumissa, jossa joukko johtavia vaikuttajia analysoi maittemme makuun tilaa. Haasteet ovat monet, kuten entinen ministeri Pär Nuder totesi. Mutta meillä on vahvuutemme: avoin yhteiskunta, työn ja pääoman oikea suhde, vihreä ulottuvuus, korkea koulutuksen taso, tasa-arvo unelmana ja hyvin hoidettu julkinen sektori. Kaikki tämä kuninkaallisella kuorrutuksella, jonka prinsessa Victoria puolisoineen toi tilaisuuteen. Sen edessä tasavaltaisimmatkin poliitikot olivat yhtä hyytelöä. Tarvitsemme yhä Tukholmaankin!

Tietoa vai taitoa ammatissa?

2010-10-24T23:12:00.001+03:00

Viikko sitten lauantaina Itä-Hämeessä oli keskiaukeaman juttuna tyypillinen suomalainen kertomus: jyväskyläläinen urheilija, jääkiekonkin SM-kultaa voittanut Sinuhe Wallinheimo kertoi elämänsä tavoitteista: ensin aktiivinen urheilu-ura, sitten opintoja ja kolme tutkintoa Suomessa ja Yhdysvalloissa, ja lopulta pyrkimistä politiikkaan eli eduskuntaan. Kaunis tarina, jonka äärellä tapaamme herkistyä. Nousu elämän portailla, uralla tai politiikassa tapahtuu opintien avulla, tietoa kartuttamalla. Wallinheimon panostus panee kysymään: mistä tietoa hankitaan? Miten tietoa saa?

Useimmat meistä vastaavat kysymykseen sanomalla: koulusta, tietenkin! Tiede, tieto, osaaminen ja innovatiivisuus ovat eräs eurooppalaisen aatehistorian tärkeitä juonteita. Muutokset koulujen tehtävässä ovat näkyneet siinä, mitä tiedolta eri aikoina on edellytetty. Yksi on varmaa: tietäminen on toistaiseksi merkinnyt arvovaltaa. Koulutuksen avulla on tuotettu samalla kertaa sekä virtuooseja ja visionäärejä että kapeita spesialisteja ja osaajia.

Tiedon vaalijoiden ja välittäjien arkkityypit elävät vahvoina ja myyttisinä keskuudessamme. Minerva, viisauden jumalatar, on keskeinen antiikin mytologian hahmoista, monien hallitsijoiden, yliopistojen ja koulujen suojelija. Renessanssin ihailtu ja kadehdittu uomo universale, kaikkien alojen asiantuntija, säteilee yhä vaikutustaan tähän aikaan. Sankaritutkijat ja tiedemiehet sekä tieteen ja tiedon edelläkävijät nauttivat edelleen arvostusta ja saavat palkintoja. Länsimaisen kulttuurin historian on ollut kuvausta siitä, kuinka tieto ja tiede asteittain ovat avautuneet ja demokratisoituneet hengellisen tai oppisäädyn tai eliitin etuoikeudesta sekä akatemioiden ja yliopistojen maailmasta kaikkialle - valistuksen, vallankumousten ja modernisaatiosykäysten myötä.

Näitä asioita pohdin viime viikolla kahdessakin tilaisuudessa: tiistaina olin juhlapuhujana Haaga-Helian ammattikorkeakoulun 50-vuotisjuhlassa Pasilassa. Juhlassa opin, että ”sivistys” on ollut ammattikoulutuksen maailmassa avainsana, kun opetusta on kehitetty, aina 1890-luvulta lähtien. Toinen tavoite on ollut ”kansalaisuus”, ammatin kautta tapahtuva sitoutuminen kunnollisuuteen ja yhteisöön. Toisen kerran pohdin tiedon, sosiaalisen pääoman ja sivistyksen suhdetta yliopiston Studia generaliassa torstaina, lähes täydelle Porthanian I luentosalille.

Tietoa pidetään nykyään kaikkein tärkeimpänä voimavarana ja tuotantotekijänä. Tietämyksen avulla kehitetään entistä kilpailukykyisempiä tuotteita markkinoille, jossa parhaat voittavat. ”Tieto on valtaa” –toteamuksen tarjosi meille englantilainen filosofi ja lordikansleri Sir Francis Bacon (1561-1626). ”Tieto on valtaa” lause on käynyt runsaan hokemisen ansiosta jo kliseeksi. Baconin iskulause on poimittu hänen latinankielisestä julkaisustaan Meditationes Sacrae vuodelta 1597 ja kuuluu latinaksi: ”Nam et ipsa scientia potestas est” (tieto itsessään on myös valtaa). ”Scientia” tarkoittaa sekä tietämistä ja tietoa että osaamista, taitoa ja perehtyneisyyttä. ”Potestas” puolestaan tarkoittaa valtaa kykeneväisyytenä. Baconin iskulause voidaan tulkita ajassamme myös seuraavasti: osaaminen ja perehtyneisyys parantavat yksilöllistä suorituskykyä ja toimintaa ja lisäävät yhteisöllistä kilpailukykyä.

Tietoon ja sen tuottamiseen on kohdistettu monitasoisia kysymyksiä vallasta ja valtasuhteista. Keskeisiä kysymyksiä ovat olleet, kuka saa tietää ja kenen tieto on arvokasta ja hyvää, kenen tieto suljetaan "oikean tiedon" ulkopuolelle. Historiallisesti katsoen merkittävänä pidettyä tietoa on päässyt tuottamaan vain pieni osa maailman ihmisistä: lähinnä länsimaiset, keski-ikäiset, oppisäätyyn tai sivistyneistöön kuuluneet mieshenkilöt, joilla on ollut pääsy tiedon lähteille pariin ja tilaisuuksia tiedon tuottamiseen. Tietoon liittyviä valtasuhteita on analysoitu ja kritisoitu esimerkiksi luokan, sukupuolen ja globaalisuuden näkökulmista. Muun muassa feministiset ja post-koloniaaliset teoriat ovat kritisoineet tiedon poliittisen, ideologisen ja taloudellisen ulottuvuuden kieltämistä ja pyrkineet ohjaamaan huomiota tiedon tuottamisen lähtökohtiin ja ennakko-oletuksiin.

PS. Viikon kuluttua eli 4.11. pohditaan Yliopistolla Humboldtin merkitystä tämän päivän korkeakoulukeskustelussa. Tervetuloa kuuntelemaan! http://www.helsinki.fi/suomenhistoria/dokumentit/Humboldt-seminaari.pdf

Unelmia ja mediatodellisuutta

2010-10-17T22:39:00.004+03:00

Viime viikolle kertyi kaikenlaista kiehtovaa ja vähemmän kiehtovaa: Chilen kaivosmiesten ylösnosto, homokeskustelu ja kunnallispolitiikan budjettineuvottelut Helsingissä. Viikkoon oli hyvä pompahtaa eteläsuomalaisen osakunnan tasokkaiden vuosijuhlien jälkeen 9. -10.10 aikana. Vanhalle oli kokoontunut näyttävä joukko nuorempia ja vanhempia esolaisia, sekä vieraita kaikista Pohjoismaista ja Virosta. Osakunnan inspehtorina sain pitää puheen virkailijoille, so. sille aktiiviselle porukalle, joka viime vuosina on pitänyt osakuntaa kasassa, energisesti ja itseään säästämättä. Konkreettisestikin, sillä puhe yliopistolle (civis Nousiainen) käsitteli tällä kertaa opiskelijoiden jaksamista ja ”down-shiftaamista”, kun päälle kaatuu vaatimuksia kaikkialta, opinahjosta, harrastuksista, perheestä, tuttavapiiristä.

Hauskaa oli melkein aamuun asti! Viikolla vietin pitempiä toveja kaupungintalolla, jossa valtuustoryhmien puheenjohtajat apureineen kävivät käsiksi budjettiin. Nämä neuvottelut ovat kunnallispolitiikan näytelmiä parhaasta päästä: ryhmät näyttävät todellisen profiilinsa, teemat nousevat suoraan historiasta ja tunnelma on paikoin kireä ja kiihkeäkin. Vasemmisto esiintyy vasemmistona ja oikeisto oikeistona; edellinen edellyttää rahaa sosiaalitoimeen, jälkimmäinen ajaa kilpailutusta ja toiminnan tehostamista. Vihreät on siinä välissä ”tyttöpuolue”, sydän kallellaan joukkoliikenteen suuntaan. Me keskustassa olevat…niin…olemme todellakin keskustassa, tasapainottamassa keskellä. Yhteistä kaikille ryhmille on jaettu huoli Helsingin mammuttimaisesta hallintokoneesta, joka pitäisi saada joustavammaksi.

Seurakuntavaalit lähestyvät ja itsekin asetuin ehdolle kotiseurakunnassani Tuomiokirkossa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin alkaa sisäistää osallistumisen periaatteen: pitää olla mukana, jos haluaa vaikuttaa! Sitä toteutan kunnallispolitiikassa, samaa ajatusta soisin kirkkovaltuustoihin. Siksi hämmästelen suurta ”homokohua”, joka nousi tv 2:n ohjelman jälkeen tiistaina. Kirkosta eroaa väkeä, kun suunnan pitäisi olla päinvastoin! Jos muutosta halutaan, se tapahtuu sisältäpäin, ei kadulla huutamalla pettymystään. Kirkko on eurooppalaisen historian vanhin edelleen toiminnassa olevan kerrostuma – sitä ei pidä jättää hihhuleille ja sisäpiiriuskovaisille.

Jumalaa ja perkelettä huudettiin Chilen kaivoksissa kuukausien ajan, ennen kuin kaivosmiehet lopulta saatiin pelastettua. Kyynel putosi minunkin silmäkulmasta, kun ensimmäiset uroot saatettiin kapselilla maan pinnalle. Happy end, sellaisia tarvitaan! Suren vain sitä, että ilman kunniallisia neuvonantajia kaivosmiesparat raastetaan tyhjiin kuin grillikoipi kesäjuhlissa – rahanahneet imevät heistä sen mitä irti lähtee. Ja sitten reppanat jätetään yksin, turhautumaan, alkoholisoitumaan, masentumaan. Urheilumaailma on täynnä näitä ilmiöitä.

Median roolia sopi pohtia kaivoksen äärellä, jonne oli saapunut noin 2000 toimittajaa ja täällä pohjoisemmassakin. Omat mediapuheevuoroni liittyivät tällä viikolla yliopistoväen pukeutumiskulttuuriin ja maabrändivaltuuskunnan pian julkitulevaan esitykseen, jota siis valmisteli loppusuoralla mietintäpuotiliike Demos, ei valtuuskunta itse. Sitä vähän kristisoin valtakunnan päälehdessä ja iänikuista juuttumista "luonnon mytologisointiin"

PS. Jos ihan rehellisiä ollaan, näen koko mb-prosessin suurten ikäluokkien viimeisenä karjahteluna. Mukana oli toki kiinnostavaa olla, mutta suoraan on todettava: teesit syntyivät kyllä peruutuspeiliin katsoen. Jos olisin saanut päättää, olisin laittanut koko homman nuoriso- ja opiskelijajärjestöille pohdittavaksi - heillähän se tulevaisuus on käsissään, maa ja sen brändääminen!

Silakoita, satamia ja saaristoromantiikkaa

2010-10-06T20:47:00.001+03:00

Viime viikonloppu kului huippupaikalla Euroopassa: satamia katsoskellen Belgiassa. Sataman johtokunnan opintomatkalla oltiin mennen tullen huulet aidosti pyöreinä. Suomessa unohtuuu helposti se tosiasia, että Schelden ja Reinin suurjokien suulla olevat maat – siis Alankomaat ja Belgia – ovat jo vuosisatojen ajan saaneet leijonanosan kansantulostaan satama- ja kauppatoiminnoista. Belgiassa luottamusmies- ja virkamiesjohdosta koostunut pikku ryhmämme kokeili jokiajelua vanhan mallin mukaan valmistetulla 1700-luvun reittialuksella De Gentse barge (Gentin satama), hyppelyä komeilla aallonmurtajilla (Zeebrygge) ja näköalojen katselua valtavan konttilaivan ohjaamossa, montenegrolaisten sailoreiden opastamana (Antwerpen). Ohjaamosta näkyi hyvin, kuinka suomalaisen Cargotecin nosturit ovat kovaa valuuttaa maailmalla!

Täältä pohjoisesta katsoen emme oikein tajua alankomaalaisten satamien mittakaavaa: se on iso, suorastaan monumentaalinen ja globaali! Antwerpenissa on satamaa yli 150 kilometriä. Belgiassa ensimmäiset kanavat rakennettiin jo 1200-luvulla ja sen jälkeen ne ovat jatkaneet kasvuaan ja yhdistävät satamia sisämaahan, yli ja poikki maan rajojen – esimerkiksi vesiyhteydet Ranskaan ja Pariisiin hoituivat pitkään vesiteitse, ja hoituvat edelleen. Keinotekoisten ja luonnollisten vesiteiden yhdistelmä oli takuuvarma vaurauden lähde joenvarren kaupungeille: pitkä linja näkyy edelleen kaupunkien loisteliassa keskiaikaisissa kerrostumissa. Erityisen elegantisti on viimeisten vuosien aikana entisöity ”keskiajan Manhanttan” eli Gentin vanha keskusta.

Globaali on ollut keskiajalta läsnä uudessa ja vanhassa Belgiassa ja Alankomaissa. Nytkin satamissa näkyi aluksia Aasiasta, erityisesti Kiinasta. Kiinalaiset satamat ovat kirineet eurooppalaisten suursatamien, erityisesti ykkösen eli Rotterdamin tuntumaan. Aasiaan uskotaan Belgiassakin; Kiina o´li Gentin paikallisen satamalautakunnan puheenjohtajana lempimaa. Satamat eivät 2000-luvulla ole enää vain satamia; ne ovat myös teollisia tuotannon, varastoinnin ja paketoimisen tiloja ja tärkeitä mm. energiahuollolle. Satamat Belgiassa olivat ylpeitä historiastaan. Se on antanut niille itsetuntoa ja voimaa jatkuvasti uudistaa ja laajentaa toimintaansa. Tämä ”ylpeys” näkyi hyvin paikallisissa isännissämme!

Belgian satamista oli helppo liukua Helsingin silakkamarkkinoille. Sunnuntaina istuin silkkakilpailun raadin puheenjohtajana kaupungintalolla maistelemassa noin 45 kalapurkkia paremmuusjärjestykseen. Kova homma tehdä, vaikka vatsa oli tyhjä. Noin 2,5 tunnin urakan jälkeen alkoi suussa maistua kuin pullollinen kalanmaksaöljyä olisi kaadettu kurkusta alas. Voittajat saatiin maustekala- ja silakkayllätyssarjoihin, ja voittajien julistaminen tapahtui yleisömeressä Kauppatorilla. Historia elää meilläkin kivasti!

Maanantain aamutv:ssä tutustuin persoonalliseen hankolaiseen kalastajaan Tage Gustafssonin, jonka kalat ovat hyvin pärjänneet kilpailuissa. Gustafsson huokaili kalastuksen hiipuvaa kaarta, mutta iloitsi joka syksyisestä Helsingin matkasta: ”Vi får vara på en höstsemester mittemot presidentens slott!”

Silakkamarkkinat edustavat vuosisataista perinnettä, johon kuuluvat myös harmonikkamusiikki ja laituritanssit. Silakka on ollut pitkään pääkaupunkilaisten peruselintarvike. Kyseessä oli lähinnä silakkatynnyri tai -nelikko, jonka sisältö ruokapöydän perusainesta. Yksinkertaisen perusaterian muodostivat suolasilakka ja leipä. Myös maustekalaa eli maustettua kilohailia ostettiin, sillä herrasväen viinapöydässä 1800-luvun Helsingissä sillä oli tärkeä osa yhdessä leivän, voin ja juuston kanssa - päivälliset ja illalliset kun usein aloitettiin viinapöydällä.

Anders Ramsay, vanha helsinkiläinen originelli, kertoo muistelmissaan Muistoja lapsen ja hopeahapsen lapsuutensa silakkamarkkinoista 1840-luvulla: "Satama oli täynnä kalastajaveneitä, missä tingittiin ja nautittiin maistiaisia silakkatynnyreistä, ja veneet toivat mukanaan omenoita, perunoita ja saariston tuotteita, kun taas torilla seisoivat vierekkäin maalaistavaroiden kuormat." 1800-luvulla torilla myytiin yleisesti lihaa, voita, jauhoja ja jopa kaljaa.

Silakkamarkkinoiden tärkeys käy ilmi satamalaitoksen kirjanpidosta. Esimerkiksi vuonna 1931 silakkamarkkinoihin osallistui 68 venekuntaa, joiden lastina oli 411 400 kiloa suomukalaa ja 8877 kiloa maustekalaa. Ennätysvuosi oli 1958, jolloin veneitä oli yhteensä 128 ja maustekalaa lähes 23 000 kiloa. Nykyään veneitä on paljon vähemmän. Ruokatalous on keventynyt, suolakalaa ei enää tarvita, koska kalaa saa halvalla kaikkialta ja silli- ja silakkasäilykkeet ovat jokapäiväisruokaa.

Helsinki hei – syksy alkaa!

2010-09-27T21:53:00.000+03:00

Kunnallispoliittinen syksy on taas nostanut esiin kotikaupunkini Helsingin erilaisia profiileja, tapahtumista kunnallispolitiikkaan, designkaupungista opiskelijatempauksiin. Oma kontribuutio keskusteluun liittyi viime keskiviikkona esitettyyn valtuustokysymykseen, teemana kauppahallien kohtalo.

Asiahan on niin, että Helsingin kaupunki päätti kymmenen vuotta sitten kilpailuttaa Hakaniemen hallin myyntipaikat. Käytännössä se on merkinnyt sitä, että uusien vuokralaisten kuukausivuokrat saattavat olla jopa nelinkertaiset vanhojen kauppiaiden maksamiin vuokriin verrattuina. Osa liiketiloista on jatkuvasti tyhjillään. Jotta uusi yrittäjä pääsee siivilleen ja saa oman yrityksensä hallissa menestymään, vaatii se asiantuntijan arvion mukaan vähintään 2–3 vuotta

Pienimuotoinen kauppiasyrittäjyys on haastavaa ja vaihtelevuudessaan epävarmaakin. Silti kauppahallit ovat yksi elävän kaupunkikulttuurin kulmakivistä. Ne tarjoavat vaihtoehdon suurille kauppaketjuille ja yhä vähenevälle henkilökohtaiselle palvelulle. Kauppahallin yrittäjät toivovat kaupungilta kumppanuutta ja joustavuutta. Kauppahalliyrittäjien näkemykset tulee ottaa tosissaan. He sanovat itsekin, että he eivät halua veronmaksajien almuja. He haluavat reiluja pelisääntöjä ja pitkämielisyyttä yrittäjyyden edistämisessä.

Kauppahallit kuuluvat kaupunkilaiseen elämänmenoon ja niihin tarvitaan uusia yrittäjiä. Uusia sitoutuneita yrittäjiä ei tulevaisuudessa löytyne tarpeeksi, jos vuokrataso nousee liian korkeaksi. Siksi kysynkin valtuustossa, oliko Helsingin kaupunki valmis arvioimaan uudelleen kauppahallien tilojen vuokrakilpailutuksen periaatteita sekä omaa toimintaansa suhteessa yrittäjyyteen. ”Kyllä”, vastasi apulaiskaupunginjohtaja Penttilä, ja kertoi uusista hankkeista, muun muassa hallien siirtämisestä Helsingin Tukkutorin alaisuuteen. Sitä kautta sitten lähdetään kehittämään ruokakulttuuria.

Yrittäjyyteen liittyi kesällä esiin nostamani teema siitä, että Helsingissä tulisi olla enemmän pienomisteisia kuppiloita, kahviloita ja ravintola, hyvätasoisia lisäksi. Toimittaja Kimmo Oksanen (HS) on käynyt omaa sotaansa kaupungin elintarvikevalvontaa vastaan, joka herkästi torjuu ”kaiken kivan”, kioskiruokailun, ulkotarjoilun jne. Kimmokkeen antoi kaarinalaisen lapsikauppiaan, 8-vuotiaan Mari Aaltosen jäätelökioski. Viranomaiset edellyttivät virallista ilmoitusta elintarviketoiminnasta ja elintarvikeketjun luotettavuudesta. Koko keskustelu kulminoitu mediassa kysymykseen siitä, miksi suomalainen ruokakulttuuri näyttää niin ankealta ja ilottomalta.

Ruoasta liu’uin viime torstaina kirjojen ääreen, kun joukko tietokirjajärjestöjä järjesti mukavan illan Tieteiden Talolla. Jörn Donner esitteli 10 lempikirjaansa, aiheena Helsinki, ja paikalla olivat lisäkseni kommentoimassa ex-museojohtaja Marja-Liisa Rönkkö ja ex-kaupungin tiedotuspäällikkö Pertti Mustonen – osaavia virkamiehiä kumpikin. Donner oli hyvällä tuulella, kielsi aluksi kaikki listat, kunnes pääsi esittämään omansa, ja esitteli täyssalilliselle sortimentin, johon kuului Leinoa, Tikkasta, Westötä, Turtiaista, Carpelania ja Tanneria. Saatiin aikaan mukava keskustelu tieto- ja kaunokirjallisuuden kaupunkiteemoista ja yleisö seurasi intensiivisesti. Mukavaa!

PS. Vaalirahakohun ymv. jälkipelissä aletaan mediassa kaupunginkin luottamusmiehiltä penätä ”jääviyttä”. Mitähän se mahtaa tarkoittaa järjestelmässä, joka vuosikymmeniä on perustunut siihen, että suuret puolueet (kok & dem) ovat istuttaneet erityisalojen edustajia kaksin kappalein valvomaan kaikkea kovaa kunnallista toimintaa. Malli oli selvä: rakenneliikkeet valvoivat etujaan kaupunkisuunnittelulautakunnassa, kiinteistöihmiset kiinteistölautakunnassa, rakennusteollisuuden edustajat rakennuslautakunnassa jne. Se jos mikä oli maan/kaupungin tapa, eikä näistä taustakytköksistä ole jäänyt pöytäkirjoja…

Kaupungin kadunnimiä ihmetellessä!

2010-09-14T23:04:00.002+03:00

Illalla mukava luentotilaisuus Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston Laituri –tilassa vanhalla linja-autoasemalla. Mainio paikka, käykää katsomassa jos kaipaatte tietoa Helsingin suunnittelutilanteesta ja ajankohtaisasioista. Lisäksi hienot suuret ilmakuvat kaupungista – jokainen löytää kyllä kotitalonsa!

No, Laiturilla on tänä syksynä luentosarja, jossa käydään läpi Helsingin kadunnimien muodostumisen historiaa. Helppo nakki, sopii ajatella, nimi kuin nimi, kyllä se siitä kartalle joutaa. Taustalla on silti 50 vuotta nimistötoimikunnan toimintaa ja sitä ennenkin erilaisin asiantuntijaraadein pukattiin uusille alueille sopivia nimiä. Esimerkiksi kun Helsingistä tuli Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812, ensimmäiset virallistetut kadunnimet vuodelta 1819 ovat Unions Gatan (Unioninkatu), joka oli keisari Aleksanteri I:n oma ehdotus ja viittaa Venäjän ja Suomen hallitsijayhteyteen, ja Elisabeths Gatan (Liisankatu), keisarinna Elisabetin mukaan.

Vuonna 1819 Aleksanteri I määräsi katujen nimeämisen Johan Albrecht Ehrenströmin ja kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin tehtäväksi. He toimivat siis tavallaan Helsingin ensimmäisenä kadunnimikomiteana. Vuoden 1820 palojärjestyksessä mainittiin jo yhteensä 37 kadunnimeä ja 14 torin tai muun paikan nimeä. Tästä lähtien kadunnimet ja niiden muutokset on päätetty asemakaavoissa tai muuten virallista tietä.

Tuloksena oli että vuoden 1920 palojärjestyksen yhteydessä vahvistettiin lukuisa joukko uusia katuja kantakaupunkiin

• Marie Gatan, Constantin Gatan, Nicolai Gatan, Michaels Gatan, Freds Gatan, Senats Gatan, Kyrcko Gatan, Berg Gatan sekä ainakin

• Fabians Gatan, Riddare Gatan, Mauritz Gatan, Catherine Gatan, Helena Gatan, Sophie Gatan keskustaan

Uudenmaan esikaupunkiin koko joukko uusia katuja. Henkilöille ja /tai pyhimyksille omistettuja katuja olivat Ludvigs Gatan, Richards Gatan Lilla Roberts Gatan, Stora Roberts Gatan, St. Vladimirs Gatan, St, Georgs Gatan, St. André Gatan, St. Anne Gatan, Fredrics Gatan.

Huomattavimmat nimet olivat siis ns keisarillisia nimiä. Kadunnimistö piti sisällään myös venäläisiä pyhimyksiä ja ritarikuntien nimiä. Keisarillisten henkilöt olivat keisari Aleksanteri I:n veli, suuriruhtinas Konstantin ja äiti, keisarinna Sofia Dorotea Augusta (os. Wüttembergin prinsessa). Keisarin alalmaiset, uuden pääkaupungin kehittämiseen osallistuneet pääsivät mukaan kadunnimistöön,; heitä olivat muuna muassa maaherra Fredrik Stjernwall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel, kreivi Gustaf Mauriz Armfelt, senaatin oikeusosaston sihteeri ja esittelijä, myöh vapaaherra Albrecht Fredrik Richard de la Chapelle, ministerivaltiosihteeri Robert Rehbinder.

Suomenkielistä, epävirallista ja mukaillen käännettyä nimistöä alkoi esiintyä 1800-luvun kuluessa. Ensimmäiset suomenkieliset kadunnimet vahvistettiin vuonna 1906 Töölön asemakaavassa. Alueelle saatiin taitelijoita ja tiedemiehiä. Kuninkaanvallan aika karttoihin, kun Pitkänsillan pohjoispuolinen alue kaavoitettiin – valtuuston asettaman valiokunnan suorituksesta kadunnimistöä laadittiin kunnioittamaan 1901 Ruotsin kuninkaita ja kuningattaria, lisäksi maan merkkihenkilöitä ja maakuntia ja kapunkeija. Nimistöön saatiin nimiä kuten Vaasa, Kristiina, Kustaa, Aadolf, Fleming, Brahe, Torkel, Kaarle, Sture ja Zachris. Kaupungin ensimmäinen perustajaisän mukaan saatiin Kustaa Vaasan tie 1950, Helsingin 400-vuotisjuhlien yhteydessä.

Esikaupunkialueiden liittäminen Helsinkiin vuonna 1946 toi mukanaan komitealle paljon töitä, sillä uusien liitosalueiden nimistö oli sopeutettava kantakaupungin nimistöön. Pinta-alaltaan ja asukasluvultaan suureksi kasvanut kaupunki tarvitsi paljon uusia nimiä. Lisäksi suuri joukko päällekkäisiä nimiä täytyi vaihtaa toisiksi. Presidentit saivat omia katujaan vasta 1950-luvulla, aluksi Kulosaareen ryhmäniminä 1959 (Relanderin aukio, Svinhufvudintie, Risto Rytin tie, Kyösti Kallion tie). Mannerheimintie saatiin jo nimihenkilön eläessä 1942, tämän 75-vuotislahjana kaupungilta. Urho Kekkosen katu saatiin 1980 samalla metodilla, kun entinen Kampinkatu nimettiin uudelleen – harvinainen toimenpide, muuten Helsingissä. Vain harva tietää, että Paasikivenkatu on entinen Espoonkatu Taka-Töölössä, ja se saatiin karttoihin 1959.

Vanha viesti – uudet ylioppilaat

2010-08-31T20:49:00.004+03:00

Tänään saapuivat uudet ylioppilaat konkreettisesti oppiaineeseemme historiaan. Auditorio XIII oli aivan täynnä fukseja, kun opettajakunta kävi kateederilla kertomassa opintojen kulusta, itsestään ja tutkimuksistaan. Tunnelma oli käsin kosketeltavan hyvä, ja ilokseni saatoin huomata: universitas-idea toteutui näin konkreettisesti. Yliopisto on yhteisö, kohtaamisyhteisö, jossa vuorovaikutus eri-ikäisten välillä on olennainen osa toiminutta, ideaa ja identiteettiä. Sitä paitsi: yliopisto on opettajiensa ja opiskelijoidensa summa. Ilman jompaa kumpaa osapuolta...niin, yliopistoa ei ole!

Itse aloitin puhumalla Yliopiston Suuresta Traditiosta, Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin ja Cygnaeuksen vaikutuksesta, yliopistosta kasvattajan ”isänmaan ja ihmiskunnan palvelukseen” sekä ylioppilaiden laulun eli Maamme-laulun kansallisesta viestistä jne. Totesin vaatimattomasti, että ”olette astuneet sisään Itämeren alueen parhaaseen yliopistoon – ottakaa siitä ilo irti!”. Helsingin yliopiston historian osaaminen ja ymmärtäminen on erityisen tärkeää historian opiskelijoille; en väsy muistuttamasta opiskelijaelämän tärkeydestä, senkin uhalla, että opetusmininisteri valittaa..

Myöhemmin iltapäivällä puhuin yliopiston hengestä laitosten ja keskushallinnon viestijöille, jotka pitivät tapaamistaan Yliopistomuseossa. Helsingin yliopiston hengelle kun on leimallista – verrattuna maakuntayliopistoihin – sen sijainti pääkaupungissa. Kun olimme museon komeassa Keisarisalissa, maan mahtavimpien muotokuvien edessä, oli paikallaan palauttaa mieliin Yliopiston nimi ennen itsenäisyyden aikaan (Keisarillinen Aleksanteri-yliopisto).

Muitakin hallitsijoita sopii kiittää, kun samaan saliin satuttiin. Keisari Nikolai I yliopiston Turusta Helsinkiin ja hän osallistui henkilökohtaisesti päärakennuksen ja kirjaston arkkitehtuurin suunnitteluun ja hankki rahaa hankkeelle. Helsingin asemakaavassa yliopisto sijoitettiin tarkoituksella keskeiselle paikalle kirkollisen, valtiollisen ja kunnallisen kentän yhteyteen.

Akateemisuus on siis keskeisesti tuottanut Suomea valtiollisesti ja kansallisesti, tai lyhyemmin: Yliopisto on ollut Suomen tärkein eliittituottamo. Liki kaikki keskeiset päättäjämme ovat Helsingin yliopiston kasvatteja: presidentti, pääministeri, puhemies jne. Tätä pätevyyttä ei ole saatu pelkästään luentosalien penkkejä kuluttamalla, vaan osallistumalla aktiivisesti yhteisiin rientoihin, opiskelijajärjestötoimintaan, käymällä osakunnissa ja vaikuttamalla ylioppilaskunnassa.

Minulle Yliopisto on ennen kaikkea hengestään elävä perinneyhteisö, jossa henki valaa itseluottamusta ja perinne luo toiminnan raamit, jotta sisällön uudistamiseen, tieteeseen, opetukseen ja tutkimukseen, voidaan keskittyä rauhassa. Perinteet muuttuvat ja muovautuvat aikojen kuluessa, mikä tekee niistä kiehtovia ja hauskoja.

Keväällä kävelimme akateemisen opettajani (ja nykyisen kollegani) emeritusprofessori Matti Klingen kanssa Esplanadilla ainejärjestön lehden Kronikan toimittajien kanssa ja pohdimme näitä asioita – traditioita, yliopistoyhteisöllisyyttä ja akateemista identiteettiä. Saanen siteerata suoraa lehteä, niin hyvin meitä tulkitsivat:

”Kaikkiaan molemmat haastateltavat korostavat elämän kokemisen tärkeyttä. ”Kun minä virassa ollessani otin vastaan uusia ylioppilaita, sanoin kaikille kaksi asiaa: professorina sanon teille, että opiskelkaa ahkerasti, mutta ihmisenä sanon, että teillä on vain yksi nuoruus. Pelkkä opiskelu ei riitä,” Klinge muistuttaa ja luo ymmärtävän katseen suoraan silmiin. Professorit myös kehottavat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei vain toisiin historianopiskelijoihin, vaan mahdollisimman laajasti koko ikäluokkaan, koko akateemiseen sukupolveen. Sillä tavoin syntyy todellista vuorovaikutusta.”
(koko juttu http://kronikkalehti.blogspot.com)

Ei voi paremmin sanoa, vaikka itse sen sanonkin! Mukavaa, että lukukausi jälleen alkaa!

Päivystävä dosentti ja 102 % sivistyksestä

2010-08-24T22:55:00.001+03:00

Tämä kesä oli taas tämmöinen kesä, että lomallakin sain olla historian ja kulttuurialan ”päivystävänä dosenttina” median mitä kummallisimpiin teemoihin. Maabrändiasiat kiinnostavat edelleen ja toimittajat halusivat vastauksia niin suomalaiseen kahvikulttuuriin, sauna- ja löylynheittokilpailuun kuin kaupunkielämän erityispiirteisiin, tällä kertaa ”pantterinaisiin” ja virtsaamiseen sekä ravintolayrittäjyyteen. Prinsessa Victorian häiden jälkeen monarkia kiinnosti edelleen. Ja moni muukin asia, paikallistasolla ja valtakunnallisesti.

Olen vanhanajan kasvatti, ja katson velvollisuudeksi vastata, kun kiinnostuneet kysyvät. Samalla opettajahormonit hurahtavat käyntiin: olen kyllä ennen muuta opettajatäti ja tykkään kertoa ja analysoida. Silläkin uhalla, että löysin heinäkuussa itsestäni osuvan (?) maininnan suomi24 – keskustelupalstalta, jossa vaatimattomuuttani verrattiin edesmenneeseen äitiini, jotenkin näin: ”..tarkoittanet varmaan edesmenneen toimittaja Pirkko Kolben tytärtä Laura Kolbea. Pirkko tosiaan oli toimittaja ja kaikin puolin kiva ihminen. Laura -tytär sen sijaan tuppaa olemaan opettajamainen besserwisser, joka "luennoi" meille tyhmille kansalaiselle kuivakkaalla tyylillään milloin missäkin tv-ohjelmassa. Vaihdan kanavaa yleensä, jos hän on televisiossa.”

Niinpä. Kommentista huolimatta puhelinlinjat ovat kuumina ja Suomen kansaa (=toimittajia) kiinnostaa teema Newsweek ja Suomi maailman parhaana maana, erityisesti koulutuksen suhteen, ylitse muiden maiden eli 102% parempana. Sanon aina: avainkäsite on sivistys. Sana edustaa suomalaisille maagista hyvää, se on käsitteellisen muistimme ytimessä. Viime vuosina sivistys on kokenut todellisen renessanssin. Koulunkäynti on meillä ollut laajemmin ymmärrettynä sivistystä, tiedon omaksumista ja oppineisuuden arvostusta. Taustalla on kirjojen, lukemisen, kirjastojen, koulun ja opiskelun nauttima arvonanto kaikissa yhteiskuntaryhmissä.

Suomessa sivistyksen voimalla on tuotettu kansalaisuutta, yhteisöllisyyttä ja oppia sekä tietoa. Näin oli jo 1800-luvulla, kun sivistysaatteen vimmalla tuotettiin kansanliikkeitä, puolueita ja yhdistyksiä, sekä organisoitiin kouluja, oppilaitoksia ja kansansivistystä. Sivistykseen meillä liittyy assosiaatioita kasvatuksen tietä omaksutuista tiedoista, taidoista ja tavoista. Sivistys ei ole pintaa, vaan syvällisesti elämäntapaan vaikuttava asia. ”Sivistys on sitä, mitä jää jäljelle kun kaikki muu on riisuttu pois”, päätti Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto luontevasti ensimmäisen yliopistollisen avajaispuheensa.

Sivistyksen tärkein tavoite on ollut kansalaisuuteen kasvattaminen.. Se on koulun suuri tehtävä. Toinen piirre on liittynyt yhteiskunnallisten erojen säätelemiseen. Koulujärjestelmän perusta luotiin 1800-luvulla. Varhaiset kansa- ja oppikoulut olivat kansanvalistuslaitoksia. Oppilaasta, joka eneni luokalta toiselle, tuli normaalin lapsen mitta – itsenäisyyden aikana myös sosiaalisessa mielessä.

Luokkanäkökulma nousikin vahvana esiin, kun uutta peruskoulua ryhdyttiin luomaan jälleenrakennusajan hengessä. 1960-luvulla keskusteltiin yhteiskunnallisten ristiriitojen säätelystä, kansallisesta eheytyksestä ja demokratian mahdollisuuksista tasa-arvon edistäjinä. Meillä koulutusuudistukset olivat kulttuuri- ja luokkavallankumousta – kansalainen vapautettiin sosiaalisesta taustastaan.

Suuret ikäluokat kasvoivat kouluoptimismin henkeen. Suomalaiset ovat ryhmänä ja yksilöinä hyötyneet koulutusväylien avautumisesta ja yhteiskunnan keskiluokkaistumisesta. Opintiehen ei meillä ole raha vaikuttanut; yksityiskoulut ja sisäoppilaitokset eivät ole (vielä) juurtuneet maahamme. Uusi haaste on se, että suomalaisten nuorten unelmat eivät enää tihenny koulutielle, sivistyksen ääreen. Ammatit periytyvät jälleen – riittääkö siinä edes 102 % koulutusosaaminen?

Kainuun malli ja Nälkämaan kohtalo

2010-08-15T22:50:00.002+03:00

Kun Helsingin kaupunginhallitus (Kh) saapui viime keskiviikkona junalla Kajaaniin, oli takana kuusi tuntia junamatkaa ja viisi tuntia luentoja ja keskusteluja, VR:n tulevaisuudesta, Kainuun mallista ja globaalista metropolipolitiikasta. Kh matkusti kongressivaunussa, joka osoittautui mainioksi ratkaisuksi: kaunis, mutta pusikoitunut isänmaamme levisi ikkunoiden ulkopuolelle ja oli (kerrankin) aikaa keskustella kunnallispolitiikan kinkkiset kysymykset läpikäyvästi.

Kh:n ja lautakuntien opintomatkat kuuluvat kunnallispolitiikan perinnekulttuuriin. Itse olin reissussa kolmatta kertaa. Syksyllä 2006 kaupunkisuunnittelulautakunta vieraili Wienissä. Kesällä 2009 pääsin valtuustoryhmän puheenjohtajana mukaan ensimmäiselle Kh:n matkalleni Liverpooliin – siitä sopii lukea kesäkuun 2009 blogeista. Ja nyt siis kolmas keikka, tällä kertaa kotimaahan. matkalla mukana olivat kaupunginjohtajisto, muutama korkeampi virkamies, kaupunginhallitus ja siinä olevien ryhmien puheenjohtajat, kaikkiaan noin 27 hengen joukko. Mukana ohjelmassa sopivasti myös Helsingin Yrittäjien pieni edustusjoukkue.

Ohjelma oli rakennettu Etelä-Kainuun varaan. Tutustuimme Paltamon Työtä kaikille –hankkeeseen, Kuhmossa Kainuun maakuntakokeiluun ja Sotkamossa Vuokatinvaaraan, Katinkultaan ja Naapurinvaaran lomakeskukseen sekä Saastamoisen mainioon kenkäkauppaan. Iltaa vietimme Kuhmon hotelli Kalevalassa ja Kalevala-kylässä. Torstai kului Kuhmo-talon elinkeinopoliittisessa seminaarissa ”Tulevaisuuden tekijät”.

Helsinkiläisryhmäämme isännöi mahtava joukko paikallisia vaikuttajia, maakuntajohtajia ja paikallisia valtuutettuja sekä kunnan- ja kaupunginjohtajia. On pakko myöntää: asetelmassa on jotain Gogolmaista! ”Etelän miehet ja naiset, monet valtakunnantason vaikuttajia, saattoivat herättää kauhua ja pelkoa paikallisissa kollegoissa. Näytti siltä, että sydämet sulivat kun tervetuliaisillallisen aikana helsinkiläiset vaativat Kainuun maakuntalaulun laulamista. Ilmari Kiannon ja Oskar Merikannon Nälkämaan laulun (1911) dramaattinen poljento nousi väkevänä helsinkiläisten suusta. "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,jylhien järvien loiskintaa" – siinä hetkessä pääkaupunki oli yhtä maakuntansa kanssa.

Epävirallisen ohjelman aikana sain minäkin pohtia paikallisten kanssa maakuntalaulujen myyttisyyden ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Sopiiko nälkämaan imago nykyaikaan, pohtivat kainuulaiset. Pitäisikö laulu korvata uudella, paremmin vuoden 2011 teemoihin sopivaksi, minulta kysyttiin. Sanoin, että älkää ihmeessä. Myyttiä ei voi korvata tai kuvitella sen hävittävänsä. Päivittämisen sen sijaan onnistuu ja vanhan viestin uudelleentulkinta.

Maakuntalaulun yhteisesityksen jälkeen vierailu sujui kuin lennossa. ”Iloisuus, aitous ja vieraanvaraisuus ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen”, saattoi Pajunen analysoida tuntojaan lauantain maakuntajuhlassa noin 3000 hengen läsnä ollessa. Me helsinkiläiset omaksuimme kunnioittavan suhtautumisen alueen luonnonkauneuteen sekä ihailimme kainuulaisten sisukkuutta, ahkeruutta ja isänmaanrakkautta. Sillä siitähän on kyse vaikkapa maakuntakokeilussa, kyvystä kääntää vaikea tilanne voitoksi. Saimme kuulla, että sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan Kainuussa muuta maata pienemmin kustannuksin. Kustannusten kasvua on hillinnyt muun muassa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistäminen samaan organisaatioon ja saman johdon alaisuuteen. Maakunta on vastannut myös nuorten ja aikuisten ammatillisesta ja lukiokoulutuksesta.

Helsinki teki viikonlopuna aikaan Senaatintorityyppisen vastavierailun Kajaaniin. Kaupunki toi Kajaaniin näytille muun muassa Taneli Eskolan urbaaneja luontokuvia ja Liisa Jokisen katumuotia sekä maistettavaksi Jyrki Sukulan johdolla makupaloja. Iloitsin siitä, että tunnelma matkalla oli niin hyvä. Vastakohdat Helsingin ja maaseudun, tai pääkaupungin ja maakuntien väliltä olivat kuin poispyyhityt. Perusviesti oli selvä molemmissa päissä: Suomessa tarvitaan kaikkien voimien yhteistyötä!

Kainuussa parasta ovat ihmiset, vastaan, jos minulta kysytään. ja ruoka! Kiitos maakunnan emännät ja isännät sekä Kalevala-kylän aktiivit, että saimme nauttiaksemme hyvää ja ravitsevaa perusruokaa, rönttösiä, sienisalaattia, savulammasta, poromakkaraa, itse tehtyjä makkaroita, loimulohta, leipäjuustoa ja lakkajälkiruokia. Moni meistä palaa Kainuuseen kyllä takasin, nöyrin mielin.

Sysmä, Istanbul, Savonlinna ja Turku – ajatuksia vesien äärellä

2010-08-05T13:22:00.000+03:00

Kesä sujui kahden järven, yhden meren ja yhden joen arvoituksellisuutta ihmetellessä. Sydämeni on tietenkin Päijänteellä, Tehiselän tuntumassa. Helteellä ja sateella, aamuin ja illoin, alkukesästä ja loppusuvena olen katsellut mökin ikkunasta komeaa järveä ja ihaillut sen arvaamattomuutta. Tänä kesänä hankin pumpattavan kanootin, kahden istuttavan. Sillä olemme kauhoneet paikallisia vesiä ja väyliä, hiljaisen metodin mukaisesti. Likeltä näkee paremmin miten vesi elää ja voi. Sadat mökit järven rannalla todistavat yhtä ja samaa: Suomi on vauras kokonaisuus. Vain harvoissa maissa on varaa kahteen kotiin. Meillä tuo kakkoskoti on nykyään hyvin varustettu ja komea hirsitalo, kaikin mukavuuksin.

Sysmässä aivot lepäsivät, joskin kuumat yöt haittasivat ruumin lepoa. Suvisoitto soi kauniisti vedenkin äärellä; monen konsertin esiintymispaikat sijaitsivat komeasti järven tuntumassa. Ennätyshelteet tuntuivat mukavalta, joskin epätodelliselta. Siirtyminen Istanbuliin chair’aamaan kansainvälistä kaupunkihistoriallista konferenssia (International Planning History Society) ei ollut muutos eikä mikään – hikoilin samalla tavalla Päijänteen ja Bosporin rannalla. Mutta Istanbul on mahtava paikka ja paikallinen järjestäjä, kaupungin vanhin teknillinen yliopisto, hoiti konferenssi-isännyyden mallikkaasti. Meitä oli noin 500, yli 40 eri kansallisuutta ja ikähaitari hyvin edustettuna. Istanbulin kulttuuripääkaupunki sponsori konferenssia avokätisesti, minkä seurauksena sain nauttia suurvisiiristä seuraavan, eli Istanbulin pormestarin seurasta mm päätösillallisella – no, istumisesta ei tullut mitään kun konferenssidelegaatit halusivat kuvauttaa itsensä populismin elkeet hyvin hallitsevan Mayorin vieressä...

Turkkilainen vieraanvaraisuus oli Bosporin rannalla parhaimmillaan! Joka ilta katsoimme komeaa vesielementtiä eri kanteilta, joko iltaristeilylaivan kannelta, yksityisen rantahuvilan terassilta tai entisen konepajan juhlatiloista – kaikissa näissä nautimme herkullista turkkilaista ruokaa. Turkki on pikkuisen kehnohkon maabrändinsä uhri sekin, mutta juuri siksi loistava turistimaa: paikalliset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, hintataso kohtuullinen, matkailijoiden määrä ei ole mahdoton. Taksitkin ovat siistiytyneet, joskin pikkuhuijattavaa me turistit aina tarjoamme…Katsottavaa on, Istanbulissa tuntee 3000 vuotta historiaa niskassaan – vesireittien merkityksen ymmärtää tässä paikassa. Ja mikä tärkeintä, suomalaisia rakastetaan.

Istanbulia kiersin Orhan Pamuk kainalossa, tietenkin! Pamukin lanseeraama kaupungille ominainen käsite – melankolia – oli mielestäni tiessään. ehkä kulttuuripääkaupungin status oli tuonut kaduille reippautta ja kulttuurin yrittäjyyttä + pääkadun Istiklal caddesin fasadien kunnostusta ja maalausta. Kokonaistunnelma on 2010-luvulla viriili, nuorekas ja mukaansa tempaava!

Vesireittejä tänä kesänä olen ihaillut myös Saimaalla ja Turussa. Edellinen tekee vaikutuksen meihin Päijänne-puolueen jäseniin monimuotoisuudellaan ja runsaudellaan. Maisema Itä-Savossa on komea ja jylhä, kaiken keskellä nouseva Uusi linna on mahtava muistutus sekin vesireittien merkityksestä valtapolitiikassa. Oopperajuhlat olivat aikoinaan loistava innovaatio; nyt katsoin ruotsalaista oopperaa suomalais-venäläisessä seurassa. Mukava muistutus historiamme monirajaisuudesta, sekin! Ilman herrat koettelivat Savonlinnan seutua hurjalla myrskyllä ja maisema muistutti paikoin Floridan hirmumyrskyn jälkiä.

Aurajoen varren kaupunki voi 2010 hyvin. Turussa valmistaudutaan kulttuurisen pääkaupungin asemaan ja sen virilisoiva vaikutus tuntuu kuten Istanbulissa. Arkkitehti Benito Casagrande opasti pientä seuruettamme joenvarren perinnemaisemassa, jossa vanhat entisöidyt rakennukset ja jalankulkualueet toivat tuulahduksen – todellakin – Euroopasta. Mukavia kahviloita, galleroioita ja ravintoloita läjämäärin. Samoin suurenmoinen pääkirjasto! Turkulaisia sopii onnitella!

Arkea ja juhlaa!

2010-06-21T22:01:00.003+03:00

Viikonloppu kului tällä kertaa Helsingissä toipuessa Ruotsin kruununprinsessan häistä. Sanon suoraan – nenäliina oli kotisohvalla märkänä lähes koko lauantaipäivän. Aina melkein iltaan asti, kun itse pääsin kommentoimaan häitä, häähumua ja monarkiaa YLE TV1:n myöhäisen illan lähetykseen. Sekä Suomessa että Ruotsissa kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häät keräsivät Ruotsissa miljoonayleisön television ääreen lauantaina. Iltapäivän vihkiseremoniaa seurasi kotisohviltaan kaikkiaan 2,9 miljoonaa ruotsalaista.

Meillä Suomessakin Ruotsin kuninkaallisten häiden televisiolähetystä seurasi lauantaina Ylen TV1:ssä yli miljoona katsojaa. Vielä vuorokauden vaihtumisen aikaan puolitoista miljoonaa jaksoi innostua hääjuhlan ruutulähetyksestä Ruotsissa ja meilläkin hääillallisia katsoi noin 500 000 suomalaista. Kun Tukholman kaduilla häitä juhli puolisen miljoonaa ihmistä, oli Suomessa kaduilla tyhjempää – sateen vuoksi.

Tätäkin pohdittiin Ylen studiossa yhdessä etevän toimittajan JP Rantasen johdolla. Me vieraat sohvalla edustimme osaamista eri laidoilta: kaksi muotisuunnittelijaa, yksi entinen presidentin pressipäällikkö, muutama ruoka- ja juoma-asiantuntija sekä näyttelijä, kirjailija ja antiikkikauppias. Ja vaatimattomuuteni historioitsija, jonka toimeksiantoon kuului ”leivos- ja tanssiosasto” eli hääkakun ja –valssin kommentointi. Kokonaisuus toimi aika hyvin, semminkin kun ohjelma-aika venyi lähes tunnilla ja puhetta pantiin spontaanisti riittämään monesta muustakin teemasta, kuten hääsamppanjasta. Sitä saatin kädenlämpimänä nauttia ohjelman lomassa, ollen ”kevyttä, kesäistä ja pirskahtelevaa”, kuten taisin lohkaista.

Kaikki tämä tuntien panostusko turhaa, pohtinevat monet? Ei ole, vastaan heti. Elämässä tulee olla arjen vastakohtaa eli juhlaa ja romantiikkaa, rumuuden vastakohtaa eli kauneutta sekä synkistelyn vastakohtaa eli iloa ja rakkautta. Kun koko tämä paketti toteutettiin Tukholmassa ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi, osui kokonaisuus monen herkkään hermoon. On pakko sanoa: Heja Sverige! Ruotsalaisuuden uudet ja vanhat sävyt yhdistettiin maukkaasti kuninkaalliseen edustavuuteen ja ylellisyyteen, missään kohdin yli ampumatta.

Jos jostain sopii ruotsalaisille olla kateellinen, niin skoolaus- ja puhekulttuurin suhteen. Juhlien kohokohdaksi nousi myöhään yöllä kaksi puhetta, kruununprinsessan appiukon puhe sekä Danielin vaimolleen pitämä kaksikielinen ja emootioita pursuavan puhe, joka sai kyyneleet monen muunkin kuin Victorian silmiin. Molemmat Westlingit esiintyivät vakaasti ja levollisesti – edessään useita satoja miljoonia katselijoita! Ihailtavaa. Yksinkertaisesti ihailtavaa. Hyväksi puhujaksi oppii harjoittelemassa ja tekemällä, siis puhumalla ja harjaantumalla erilaisiin tilaisuuksiin. Toivottavasti arjen rutiinit eivät vie sydämen valoa kruununprinsessalta ja hänen puolisoltaan.

Me siis tarvitsemme, näin uskon, elämäämme kauneutta ja silmän iloa. Sitä minä lähden keskiviikon valtuuston jälkeen hakemaan Sysmästä, komean Päijänteen, hyvän musiikin, sosiaalisen välittämisen ja kesäriemujen kunnasta. Välissä piipahdan Istanbulissa konferenssissa. Elokuussa tavataan jälkeen. Rauhallista kesää!

Tarkkailijana puoluekokouksessa

2010-06-13T13:43:00.002+03:00

”Porvaririntama vahvistuu”, julisti SDP:n Eero Heinäluoma uutiskännykkääni, kun istuin lauantai-iltana Sysmän-bussissa keskustan Lahden puoluekokouksen jälkeen. Olipa särpäkkä tapahtuma, noin perushumanistille, nähdä puoluekokous elävänä ja paikan päällä. Silmäparkani olivat lautasen kokoiset, kun liu’uin suurhallista ulos kuultuani lauantai-iltana entisen puoluesihteeri Jarmo Korhosen lausuttua jäähyväissanansa: ”Nyt lähden kotiin”. Seisoin keskellä Korhos-leiriä, jossa tämän kannattajat istuivat, seisoivat ja halasivat toisiaan – sekä itkivät pettymyksestä. Olin keskellä politiikan tunnemaailman ydinkenttää, ja kokemuksesta otettu. Siksi kerron hieman muistakin vaikutelmistani.

Käväisin kokouspaikalla perjantaina puolenpäivän aikaan. Tunnelma suurhallista oli leppoisa ja odottava. Ilmoittautumisjonoissa sai jo esimakua siitä, mitä tuleman piti: keskustan kannattajat maan eri puolilta ovat hervottomia ja mutkattomia juttumiehiä ja –naisia, joten jonotellessa tarina luisti. Sain kaulaani keskusta.fi –tunnuksella varustetun pitkän nauhan ja muovitaskun, johon ujutettiin äänestyslipukkeet, puhepyyntölappuset ja nimikorttini. Kuin suuret päiväkotilapset kävelimme alueella nämä tunnisteet rinnalla roikkuen. Matkan varrella kaikkien meidän rintamuksiin kertyi muutakin tavaraa: Kivinimen kannatusta osoittava pyöreä tarra tai Mauri-tarra Laanisen ”neilikkavallankumouksen” viittaava valkoinen tuore neilikka, varapuheenjohtajaehdokkaiden rintanappeja, nenäliinoja, huiveja ja nimikylttejä. Lopulta nämä koristeet eivät kovinkaan poikenneet osakuntajuhlien koristelluista frakkirintamuksista…

Perjantaina kuuntelin pääministeri Matti Vanhasen avauspuheen. Se oli taattua MV –tavaraa, kuiva ja analyyttinen katsaus aikamme haasteisiin Suomessa ja Euroopassa. Kuten aina, vaivuin muun oheiskirjallisuuden lukemiseen, puheeseen sen kummemmin keskittymättä. Sitten Vanhanen laski puheensa pois ja lausui muutaman lauseen vapaasti, toi ajatuksiaan julki ja marssi lavalla olevan pöydän taakse istumaan. Silloin yleisö taputti voimakkaasti. Me kaikki nousimme ylös ja taputimme vielä voimakkaammin ja lämpimämmin – keskustalaisten komea ja lämmin kiitos tehtävänsä jättävälle pääministerille hyvin hoidetusta perustyöstä. Tuntui hyvin sympaattiselta.

Sitten puhui puoluesihteeri Korhonen, kaivaen toiminta- ja talouskertomuksen kalvot esiin. Katsoin miestä elävänä ja suurella kankaalla – ei tehnyt minuun vaikutusta! Mutta yllätyksekseni huomasin, että puoli salia lähti kahville, liikkumaan ja poistui paikalta. Korhosen maaginen karisma oli tyhjentynyt! Se oli ilmassa aistittavissa. Itsekin siirryin salista pois, kiertämään tapahtuma-aulaa, josta ostin muun muassa nuorten keskustavaikuttajien fiksun puheenvuorokirjan Uusi luku.

Lauantain aamuna puhuin Helsingin kaupungintalolla Pertti Mustosen johdattamana Helsinki –suhteestani ja pääsin palaamaan Lahteen kokoukseen vasta klo 13.00 – harmikseni myöhästyin puheenjohtajien esittelykierrokselta ja kuulun vain Väyrysen viimeiset sanat. Niistäkin säteili voittajan uho, ihmeekseni. Pakko ihailla sitkeää sissiä, johon ajan henki ei pure eikä maailma meno vaikuta. Pian pääsimme äänestykseen ja niissä merkeissä kului koko iltapäivä. Kaikkiaan noin 2500 ihmisen äänestysprosessin meni leijonanosa ajasta, mutta kokonaisuus hoitui hyvin mallikkaasti ja kokemuksella. Loppuaika kulutettiin kahvi- ja oluttiskeillä, rupatellen ja veljestyen muiden paikalla olevien tuttujen ja tuntemattomien kanssa.

Sitten istuttiin maakunnittain suursalissa ja odotettiin tuloksia. Itse olin Helsinki –lipun alla eturivissä muun muassa yhdessä Marjatta Väänäsen. Sole Molanderin ja Anneli Jäätteenmäen kanssa . Riemuitsimme Mari Kiviniemen valinnasta, vaikka samalla tiedän, että menetän hyvän valtuustoryhmäläiseni isompiin hommiin. Varapuheenjohtajan vaali oli kihelmöivä. Uusia hyviä ehdokkaita oli paljon, myös nuorten joukosta, jota aina (opettajana) fanitan. Annoin ääneni tansanialaiselle Nokia-insinöörille, 25 vuotta Suomessa asuneelle Andy Mwegeranolle, sekä vakuuttavan puheenjohtajakampanjan tehneelle Timo Kaunistolle ja nuorten ehdokkaalle Annika Saarikolle. Kaksi jälkimmäistä valittiin ja tansanialais-suomalainen sai varsin hyvän äänimäärän ja kovat aplodit. Tulevaisuuden toivo.

Sitten jännitimme puoluesihteerivaalissa. Korhonen piti lähes teologisen puheen ja haastaja Laaninen painotti toiminnan tasapainoa ja yhteisöllisyyttä. Järkevää puhetta, joka puri yleisöön, niin ylivoimainen oli Laanisen tulppaanivoitto. Ja taas me kannattajat siis hypittiin, taputettiin ja halattiin toinen toisimme…Aikaisemmasta en tiedä, mutta tämä kokouskokemus osoitti puoluetyön parhaimmat piirteet. Koko kansaa edustava puolue teki päätöksensä ulkoisista paineista piittaamatta viisaasti, tasapainoisesti ja elegantisti. Hävinneet puhuivat arvokkaasti antaen tukensa uudelle puheenjohtajistolle - Väyrystä lukuun ottamatta, joka poistui paikalta kisan hävinneenä. Kunniapuheenjohtajan pikkusieluisuutta?

Kun lauantaina siis poistuin kokouspaikalta, olin yhtä kokemusta rikkaampi. Ja poliittiseen tulevaisuuteen luottavasti suhtautuvana..

Kahviloita Kämpin kadulla ja Simmelin henki

2010-06-08T23:43:00.001+03:00

Toukokuussa 1999, uuden Hotelli Kämpin avajaisissa, seisoin hotellin parvekkeella kilistelemässä kuohuviinilaseja muiden juhlavieraiden kanssa. Skoolasimme Suomelle, Helsingille ja uudelle laatuhotellille, joka muutti – tai palautti – Esplanadeille kaupunkikulttuuriset kasvot. Hotelli Kämpin historian kirjoittaminen vuonna 1985 oli nuoren tutkijanurani ensimmäinen julkaisu. Opin, että historia herättää intohimoja, kun siihen liittyy vahvoja muistoja. Menetetty rakennus, joka on purettu, tuhottu, pommitettu tai hävitetty, säilyy ihmisten mielissä ja muodostaa siellä merkityksiä suhteessa aikaan, paikkaan ja tilaan. Eräät rakennukset nousevat muistojen tihentymiksi. Kämp kuuluu kiistatta helsinkiläisten muistojen kärkeen.

Muistamisen tematiikka roihahti esille viikko sitten, kun uutinen saman korttelin kahvila Strindbergin sulkemisesta tuli julkisuuteen. Kansanliike järjestäytyi, vaikka kyseessä ei ole edes vanha tai historiallinen kahvila; aiemman samannimisen taidegallerian paikalle 1990-luvulla avautuneesta kuppilasta ehti tulla eurooppalais-helsinkiläisen uusaikakauden tunnus.

Näinhän se tuolloin meni, muistelen. Ensin saatiin kahvila, sitten avattiin hotelli Kämp ja pian suomennettiin kaupunkisosiologi Georg Simmelin teos Suurkaupunki ja moderni elämä. Tapahtumat olivat murusia 1990-luvun prosessissa, jolla Suomi integroitiin Eurooppaan ja suomalaisuus eurooppalaisuuteen. Kylmän sodan päättyminen, maan sisäinen muuttoliike, uusi tietotalous ja maailmankaupan avautuminen antoivat uudelle 1990-luvun Suomelle kasvot.

Puhe kaupungista ja kaupunkikulttuurista voimistui. Modernin elämän tunnukset, kansainvälisyys, yksilöllisyys, monikulttuurisuus ja suvaitsevaisuus, saivat nyt kaikupohjaa. Hotellit, ravintolat, kahvilat Eurooppa ja kaupunkikulttuuri liittyvät yhteen. Urbanisoituva Suomi katsoi Eurooppaan sekä 1880- että 1990-luvulla. Muutosvoimat muovasivat yhteiskunnan poliittisia rakenteita; uudet sosiaaliset voimaryhmät nousivat esiin. Porvaristo vahvistui 1880-luvulla, 1990-luku oli yrittäjien aikaa. Kämp ja Strindberg olivat suomalaisia versioita mannermaisesta elämäntavasta, sopien molempien ryhmien makumaailmaan.

Kahvilat ja hotellit kuuluvat moderniin elämään. Berliiniläinen juutalaisintellektuelli Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun alussa pieniä tutkielmia kaupunkisosiologiasta, rahasta, tunteista ja kuluttamisesta. Esseiden arvo on säilynyt. Suomenkin kaupunkitutkijoista on tullut monia ”simmeliaaneja”, jotka ovat pohtineet kaupunkijulkisuutta ja kanssakäymistä toreilla ja kaduilla, kaupoissa ja kahviloissa. Simmelin suurkaupunki modernin elämän näyttämönä hahmottaa nykyaikaa yksilöllisenä kokemuksena. Se edellyttää seisomista omilla jaloillaan, vapaana yhteiskunnan vanhoista tukipuista ja yhteisön traditioista. Perinteiset arvoankkurit, vakaa usko, säätysidonnaisuus tai maailmankatsomus, ovat jääneet. Modernia on yksilön oikeus varjella itsenäisyyttään historiallisen perinteen, kulttuurin ja tekniikan ylivaltaa vastaan – vaikka kahvilassa istuen!

Kahvila Strindberg osoittaa, että yhäkin vaikuttavat urbanismin positiiviset mielleyhtymät palautuvat 1800-luvulle, kun eurooppalaiset metropolit Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari elivät globaalin loistonsa aikoja. Aikakausi synnytti suurten hotellien, ravintoloiden ja kahviloiden lisäksi bulevardit ja esplanadit, puistot ja patsaat, teatterit ja oopperat, rautatieasemat ja liikepalatsit sekä tavaratalot.

Strindberg-keskustelu osoittaa, että kaupunkiin liittyvät merkitykset ja mielikuvat ovat tärkeitä. Kun kahvila avattiin 1990-luvulla, oli kysyntää uudenlaisille muistoille. Tarvittiin uutta kaupunkitarinaa, ja sitä Strindberg tarjosi. Se symboloi Suomen kykyä olla osana eurooppalaista muutosta. Kahvila kantaa monia merkityksiä ja siihen liittyvät kollektiiviset muistot heijastavat positiivista kiihkeyttä, optimismia ja tulevaisuudenuskoa. Strindbergiin tänään hakeutuva saa historiasta elämyksiä ja tunteen kulttuurisesta jatkuvuudesta. Sen kotikatu Pohjois-Esplanadi kuvastaa pienoiskoossa Helsingin kasvua venäläisestä pikkukaupungista urbaanin liike- ja kauppaelämän keskukseksi ja nykyiseksi globaalitalouden rakastetuimmaksi kaupunkitilaksi. Tämä tunne on kaupunkilaisen omankuvan ydintä.

"..sitten kun olette isoja, tulette tänne opiskelemaan.."

2010-05-25T23:25:00.002+03:00

Kevät on Helsingissä mukavaa aikaa, sillä kaupunkiin saapuvat turistit ja luokkaretkeläiset. Keskustassa kuulee poikkeuksellisen paljon lasten ääniä ja nuorten puhetta - ryhmissä! Opettajat opettavat kaduilla ja toreilla, pääkaupunki panee parastaan. Tänään, kun astuin lounasaikaan ulos Porthaniasta, Yliopistokadulla käveli ohitseni bussilastillinen noin 10-vuotiaita peruskoululaisia, mistä lienevät, maakunnasta. Heidän nuori ja innokas naisopettajansa viittilöi vilkkaasti kohti yliopiston rakennuksia ja selitti kovalla äänellä: "Sitten lapset, kun te olette isoja, pyritte tänne opiskelemaan ja tulette viisaiksi!"

Vanha yliopisto-opettajan sydämeni läikähti. Juuri näin! Me opiskelemme tullaksemme viisaiksi ja sivistyneiksi, emme ollaksemme valtiovallan tehokkuustykinruokaa!

Tässä yhteydessä sopii tietenkin kysyä, onko yliopistouudistus tehnyt meidät viisaammiksi ja sivistyneimmiksi? Vastaan suoraan: ei ole! Meilä uudessa ja "notkeassa", tässä uudistuksessa syntyneessä Filosofian,historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksessa koko tilanne - yhteenhitsautuminen - on aivan auki. Me opettajat olemme kärsivällisiä ja tiedämme, että uudistuksen tavoitteiden läpijuoksuttaminen kestänee ainakin 5-10 vuoteen. Selvää on vain se, että vanhoihin taloudellisiin resursseihin ei ole palaamista...muttei ole tietoa uusistakaan?

Tällä uudella notkealla laitoksella, jonka pitkää nimeä en siis jaksa muistaa (sille annettu sisäpiiriläisten "kultahifi" -nimi, itse puhun "historian oppiaineista", kun omaa kuvaan), tehtiin kysely uudistuksen jälkivaikutuksesta. Tutkimustulokset osoittavat selvästi, että laitosuudistus eteni liian kovalla aikataululla, jotta tieto asiasta ehti tavoittaa kaikki osapuolet. Kun uudistus jyrättiin läpi, on monilla meistä edelleen mankeloitu olo. Erityisen kriittisesti suhtauduttiin uuden aikakauden edellyttämiin visioihin ja strategioihin: talouslähtöisyyden koettiin syövän periteistä substanssia, tieteen ja sivistyksen paikkaa.

Muitakin lapsia meni pesuvenden mukana. Yliopistodemokratia jätettiin historiaan. Laitosuudistukseen asetettiin suuria toiveita etenkin suhteessa hallinnon selkiytymiseen ja kevenemiseen oppiainetasolla. Yliopistouudistuksen piti antaa opettajille työrauha ja tutkimusaikaa. Ongelmana on ollut se, että laitosuudistuksen yksityiskohtainen käytäntöön sovittaminen jäi kovin myöhäiseen vaiheeseen. Epävarmuus on realiteetti, joka vaikuttaa toimintakulttuuriin ja opetuksen suunnitteluun. Monet jakoivat kyselyn mukaan huolen koko yliopiston byrokratisoitumisesta ja yliopiston johdon asettumisesta muuta henkilöstöä vastaan.

Normaalia murrosvastarintaa vai ei? Voi olla, mutta aika monella meistä on takki tyhjänä ja hattu kourassa. Rahan kuristaminen ja uusi autonomia merkitsee vain yhtä asiaa: ennemmin tai myöhemmin me humanistitkin lähdemme kadulle kerjuulle, hakemaan osarahoitusta, tutkimushankkeita ja projetirahaa yksityssektorilta. Sopii kysyä, mistä moisia rahalähteitä Suomesta löytyy, sen jälkeen kun Aalto-yliopiston napamiehet ja -naiset ovat käyneet saaliinjaolla, muista opinahjoista puhumattakaan.

Murheet ja huolet sopii tällä viikolla hetkeksi heittää nurkkaan. Filosofisen Tiedekunnan promootio tarjoaa tulevana viikonloppuna silmänruokaa ja hengenravintoa akteineen, puheineen, kulkueineen, juhlineen ja baaleineen. Mikään uudistus ei ole onnistunut tappamaan (sormet ristiissä??) tätä hienoa helsinkiläistä akateemista traditiota juhlia ja juhlistaa oppineisuutta ja sivistystä kauniilla tavalla ja mieleenpainuvasti. Skool kevään suurelle juhlalle! Skool tieteelle ja tiedolle - niin kauan kun niistä pääsemme vielä nauttimaan!

Keskuksia ja periferiaa: Kajaani ja Sysmä

2010-05-17T23:10:00.003+03:00

Aina mukava käydä Helsingin ulkopuolella puhumassa. Viime viikolla vietin päivän Kajaanissa, paikallisen Eurooppa-tiedotuksen vieraana, huipentamassa kevään luentosarjaa maanosamme ominaispiirteistä. Jo matkanteko antoi ymmärtää, että ihan lähinurkille ei olla menossa. Lento Kajaaniin hoitui Kuusamon kautta. Säästöä saadaan siitä, että linjoja yhdistetään? Matkantekoon meni nyt lähes 2t.

Kajaanissa oli jo kiva lämmin ilma ja leppoisat taksinkuljettajat. Kävelin ruutukaavaa päästä päähän, poikkeisin Kainuun radion toimitukseen, antamaan lausuntoja illan luentoteemasta ”eurooppalainen identiteetti”. Siitä paikallisen toimittajan kanssa puhuttiin eetteriin n 15min, unohtamatta aluepoliittista näkökulmaa. Itse puhetilaisuus Kajaanin miellyttävässä kirjastossa, jossa typografisesti ihana 1970-luvun henki. Kuten asiaan kuului, Kainuun Sanomien nuori miestoimittaja tule tekemään haastattelun ja kuvaaja kuvaamaan. Juteltiin niitä näitä eurooppalaisesta ja suomalaisesta historista ja löysimme yhteisen sävelen, kun toimittajakin oleskellut maailmassa, so. Baltian maissa.

Eurooppa-tiedotuksen tilaisuus kirjaston juhlasaliin kokosi paikalle mukavasti väkeä, noin 60 h. Eniten tässä luentosarjassa, mikä tietty ilahdutti, kun puhujina olleet mm. Esko Antola ja Hiski Haukkalaa. Puhuin identiteeteistä ei vain kansallisena juttuna, vaan myös muin teemoin, yhdistellen agraaria ja urbaania, teollista ja vähemmän teollista, itää ja läntää, pohjoista ja etelää, rajojen roolia, keskustaa ja periferiaa, meriä ja valtameriä jne. Reflektoin lisäksi Balkanin matkaani – se vielä vaikuttaa päässäni. Rajoista saatiin yleisökeskustelua, aiheena Kajaanin ”sulkeutunut” paikka, kun itäraja sulkeutui ja luonnollinen yhteys Sortavalaan, Viipuriin ja Pietariin sulkeutui. Niinpä.

Sysmässä oli viikonlopulla ihanaa työleiriä koko rahan edestä. Mökki saatiin kuntoon ja puutarha alkuunsa – nyt vain huolehdin orvokkejani, kun uusi ongelma, runsas kuivattava auringonpaahde yllätti. Kädessä oli uusi Yksi Sysmä –esite, johon oli koottu niin kunnan tapahtumakalenteri, kunnan paleluhakemisto kuin yrittäjäopas. Kokonaisuus oli näpäkkä, komea ja hyödyllinen. Kuten joku totesi, esite osoittaa, että Sysmässä on kaikkea, kuin kaupungissa! Osan ansiosta otan itselleni ja Suvisoitolle. Puheenjohtaja-aikaani 2000-luvun olin aloitteellinen yhteisesitteen ensivaiheen toteuttamisessa; sekin oli jo mallikas ja näyttävä suoritus.

Viime vuoden suuri saavutus Sysmässä on ollut tämä Yksi Sysmä –hanke. Se lähti liikkeelle strategiaan kirjatusta halusta pysyä itsenäisenä Sysmän kuntana Tämän etsikkoajan kunta ja sen eri toimijat ovat käyttäneet lujittamaan pitäjän vakinaisten ja vapaa-ajan asukkaiden sekä keskeisten toimijoiden yhtenäisyyttä. Se puolestaan on vahvistanut halua työskennellä yhteisen päämäärän puolesta. Yksi Sysmä -ohjelma tähtää sisäisen prosessoinnin kautta siihen, että kaikkien sysmäläisten ajatukset, sanat ja teot olisivat yhdenmukaisesti yhteistä hyvää edistäviä. .

Uutta on esim. se, että Yksi Sysmä –ohjelmassa aktivoidaan Sysmän kyliä omaehtoiseen toimintaan. Tällaisen oman kylän toiminnan kautta yritetään mahdollistaa kylien monipuolista toimintaa: välittää tietoa kylien välillä, järjestää yhteyksiä rahoittajiin, pyrkiä luomaan tiedotuskanavia kylien toiminnasta yleisölle, Nyt on suunniteltu ja toteutettukin Sysmän kylien IDEARIIHITALKOOT –tapahtuma. Ensin pohditaan yhdessä toiminnan ideoita ja tarpeita ja yhteistyökuvioita, myös oma-aloitteisuuden hengessä. Sitten katsotaan työnjakoa. Vastuu ei enää ole ”kaikkivaltiaalla” kunnalla, vaan aloitteellisuus siirtyy asukkaille. Tästä mallista ovat muutkin kunnat jo kiinnostuneet.
Hyvä Sysmä – jälleen kerran!

Helsingin uutisia

2010-05-05T23:06:00.000+03:00

Miten mukavaa onkaan olla poissa – ja sitten palata takaisin omaan kotikaupunkiinsa! Balkanilla seikkailu päättyi hyvin: sain koneen Budapestista kotiin juuri sinä perjantaina, kun lentoliikenne Seutulassa palautui jälleen normaaliksi. Matkantekoa joudutti koti-ikävä – tulivuoripöly esti perheeni tulon viikonlopuiksi Bosniaan ja Kroatiaan, minkä seurauksena matkustin kolme viikkoa yksin. Antoisaa ja tehokasta, mutta aikaa myöten alkoi kaivata puhetta kotimaan kielillä ja leppoisaa kokemusten jakamista perheen kesken.

Kotiin oli kiva tulla, kun pöydällä odotti kaksi uunituoretta kirjaa, oma uutukaiseni Ihanuuksien ihmemaa. Näkökulmia suomalaisten itseymmärrykseen (Kirjapaja) ja turkulaisen sosiologin Jani Erolan toimittama Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa (Gaudeamus). ”Ihanuuksia” kirjoitin alkuvuodesta Sysmässä ja kokosin sinne suomalaisuuspuheenvuorojani ja asiaan liittyviä teemoja, joita tämänkin blogin puitteissa olen tuuletellut. Lähtökohtani oli analysoida jokaisen kansakunnan omaa ”suurta kertomusta”, ja avata Suomi-kuva –juttuja osana eurooppalaisia taustoja. Eli sitä samaa, jota Balkanilla metsästin maa by maa.

Lähtökohtani on tämä oleminen Euroopan keskellä: me olemme tottuneet pohtimaan kansallista identiteettiämme ja myös sopeuttamaan omakuvaamme ulkoisen paineen muuttuessa. Puhdas luonto ja vaitelias mielenlaatu, korkea teknologia ja hyvä koulujärjestelmä - kyllä, mutta millaisista aineksista pohjoinen maamme oikeastaan ammentaa voimansa, osaamisensa ja omakuvansa? Tai kuten kirjan takakannessa kysytään: ”Mikä tätä tuulipukukansaksi kutsuttua joukkoa pitää koossa symbolisesti ja kuvitteellisesti?” Jäsenyys Suomen maabrändivaltuuskunnassa näkynee teksteissä..

Omakehuosuuden jälkeen sopii ylistää toista kirjaa eli eri tutkijoiden luokka-analyysia nyky-Suomesta. Turun sosiologit, kärjessä akatemiatutkija Erola, ovat tehneet kunnon työtä kartoittaakseen vallitsevan sosiaalisen jakauman Suomessa. Viime viikolla kirjasta pidettiin seminaarin Helsingin Vanhalla yo-talolla. Viesti on selvä: luokat eivät ole kadonneet ja vanhempien sosiaalinen asema määrittää lasten asemaa yhä selvemmin. Eli sosiaalinen ja rahallinen pääoma jakavat meitä yhä selkeämmin ryhmiin, myös peritty tai perimättä jäänyt varallisuus…Istuminen seminaarissa vahvisti sen, mistä Katriina Järvisen kanssa jo 2007 totesimme intuitiivisesti kirjassamme Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Luokat ovat sekoittuneet, ne liikkuvat ja elävät, mutta koti vaikuttaa yhä taustallamme.

Kunnallispolitiikan sesonki on ollut kiihkeimmillään. Slovenian ja Serbian välissä piipahdin Helsingissä tekemässä valtuustopäätöksen Katajanokan ”jääristikin” nimeämäni hotellihankkeen stoppaamisesta. Helsingin valtuusto hylkäsi Katajanokan uuden hotellin suunnitelmat poikkeuksellisen pitkän ja varsin tarpeellisen keskustelun jälkeen äänin 38–47. Saanen kyllä todeta, että omalla kannanotolla, joka siis oli ISO EI, saattoi olla yleiseen mielipiteeseen jotain vaikutusta.

Arkkitehtitoimisto Herzog & de Meuronin norjalaisella rahalla suunnittelema hotelli herätti jo etukäteen vilkkaan kansalaiskeskustelun. Siihen viittaisin minäkin, kuinka harvinaisen yksimielisesti asukaspalaute oli negatiivista ”päiväkoti-ikäisistä akateemikkoihin”. Tässä asiassa demokratia voitti rahan mahdin!

Tänään valtuustossa puhuttiin hyvän ja hyvää kaupungin MA-suunnitelmasta, kun sitä nyt toistamiseen seurattiin. Mikään unelmista (mm. 5000 uutta asuntoa vuodessa..) ei ole toteutunut, mitta sitä tärkeämpää on vuosittainen katsaus siihen, missä mennään. Sain läpi ponnen, jossa edellytin, että koko tätä asuntotilannetta katsotaan laajemmasta pk-vinkkelista seuraavassa seurantaraportissa. Pitkään aikaan eivät kaupunkien rajat päde näissä asumisratkaisuissa – on aika ajatella vihdoin laajemmin!

Balkan Tour IV: Kroatia

2010-04-27T11:22:00.003+03:00

Junamatka Sarajevosta Zagrebiin, Kroatiaan, kesti jälleen 9 tuntia. Jaoin junavaunun kolmen muun naisen kanssa. Vain yksi heistä osasi muita kieliä: saksaa, joka on täälläpäin avain kommunikaatioon. Hän puhui paljon, elehtii ja tupakoi taukoamatta. Toinen nainen on tyttäreni ikäinen nuori daami, jonka isä toi asemalle. Muslimineidolla oli nilkkoihin asti ulottuva luumunvärinen takki, jossa napit piilossa ja kauluksessa kalliit kirjontakoristelut. Hiukset oli peitetty takkiin sointuvalla huivilla, joka oli kiinnitetty tiiviiksi pienillä helminuppineuloilla. Hän tarjosi minulle purukumia, jota söimme syvän yhteisymmärryksen vallassa. Kolmas daami istui tukevasti balkanilaisittain eikä sanonut juuri mitään.

Lopulta jäimme kaksin vaunuun tupakoivan kanssa, ja hän kertoi elämäntarinaansa. Oli koettu sodat ja pakolaisaika Saksassa ja Norjassa. Palattu takaisin, miehellä sydänongelmia, hänellä työttömyyttä. Nyt elämässä on tärkeää saada nauttia kauneudesta. Nainen esitteli minulle kevään kukkamallistovihkoaan, ja kertoi puutarhantekosuunnitelmistaan. Katsoimme Bosnian jylhää maisemaa ja näin samaa optimismia. Ihmiset rakentavat talojaan, kasvattavat puutahojaan ja viljelevät maitaan. Elämä jatkuu, sota on takana, mutta jäljet ovat syvällä ihmisten sydämissä.

Kroatiaan saavuin kirjailija Slavenka Drakulicin ohjeistamana. Matkalukemisena oli hänen suomennettu teoksensa Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään –sotarikolliset tuomiolla (2005). Drakulic avasi kirjassaan keinon 1990-luvun sodan tulkinnalle; se kasvoi maaperästä, jossa ei ollut avoimesti puhuttu edellisen suursodan perinnöstä. Syntyi vaikenemisen kulttuuri, jota tuki ”virallinen versio” tapahtumista. Kroatian kohdalla haudatut muistot olivat erityisen traumaattisia. Ustasha eli Kroatian fasistiliike kantoi tunnollaan keskitysleirejä ja tappamisen politiikkaa. Sodan aikana surmattiin noin 70 000 ihmistä, juutalaisia, serbejä, mustalaisia ja paikallisia kommunisteja. Tämän vaiheen partisaanit päättivät yhtä julmasti.

Juuri tässä on 1990-luvun tapahtumien syy, pohtii Drakulic. Kun tosiasiat tunnetaan heikosti, voidaan hyödyntää mielikuvia, muistoja ja tunteita sekä rakentaa viha niiden varaan. Totalitaarisissa yhteiskunnissa ei ole moniarvoista historiantutkimusta, menneisyys rakentuu tunnemuistikuvien varaan: ” Poliittiset johtajat voivat vedota näihin mielikuviin, sekoittaa niitä populaariin mytologiaan ja hämmentää tunteita toistamalla propagandaa televisiossa loppumattomiin.” Tunteiden paineessa järki pettää, ja puolustautuminen on vaikeaa – maaperä vihanpidolle, ja sodan lietsonnalle, on oivallinen.

Kroatian koin siis ”vaikeana maana”, kun saavuin Zagrebiin maanantai-iltana myöhään. Eteeni nousi komea pääkaupunki, jonka mahtipontisin arkkitehtuuri keskustassa on Itävalta-Unkarin ajoilta. Jälleen oli varsin helppoa nähdä, että tämäkin kaupunki oli hyötynyt 1800-luvulla ”eurooppalaistumisesta”. Zagreb oli kuin pikku-Wien tai mini-Budapest. Sen komeat puistot ja julkiset rakennukset muistuttivat suurten esikuviensa loistokkuudesta. Teatterit, suuret museot, koulut, yliopiston päärakennus, mahtavat hotellit, pääposti ja asemarakennus muodostivat komean kaupunkikulttuurisen tilan, johon oli helppo tutustua suurenmoisen raitiotieverkoston avulla. Positiivinen yllätys!

Kaikki Zagrebissa kieli kovasta pyrkimyksestä Eurooppaan. Sarajevoon verrattuna edellä oltiin kaikessa. Koirat eivät kulkeneet kaduilla vapaana, vaan siististi kytkyissä isäntiinsä ja emäntiinsä. Monet liikkuivat pyörällä tavoitelleen urbaania individualismia. Kahviloita oli jälleen runsaasti ja muuta katuelämää. Rakastuneita nuoria pareja istui puistoissa ja julkisten tilojen nurmikoilla, ihan kuin Amsterdamissa, Lontoossa tai Helsingissä. Pintamuotia näkyi näyteikkunoissa, paikallisia muotinimiä ja suunnittelijoita. Urbaania sykettä aj katuenergiaa oli runsaasti, kuten meilläpäin sanottaisiin!

Zagreb on jalostanut esiin historiansa ja kaksi vanhaa kaupunkia loistava barokkisessa asussaan turistien ja paikallisten vetonauloina. Linnakaupunki on elegantisti kunnostettu ja katedraalin ympärille muodostunut Kapitol –katu on todellinen turistirysä. Museot ovat kohtalaisessa kunnossa. Vietin kolme päivää purkaen museotarjontaa, alkaen kaupunginmuseoista päättyen uuteen Nykytaiteen museoon ja henkilöhistoriallisiin kotimuseoihin. Kiinnostavaa! Kaikissa esiin nousee sama kertomus: Kroatian kasvaminen kansakunnaksi ja valtioksi. Tässäkin kaupungissa liput liehuivat lähes joka talon katolla. Punavalkoinen ruutukuvio oli monella tavalla esillä.

Islannin jumalat päästivät minut kotiin viikonlopuksi. Otin junan Budapestiin ja sieltä koneen Helsinkiin. Balkan jätti paljon pureskeltavaa. Näille nurkille aion vielä palata. ei siksi, että alue on niin erilainen vaan siksi, että se on niin samanlainen. Suhteessa suomalaiseen kokemukseen, esimerkiksi.

Balkan Tour III: Bosnia-Herzegovina (BiH)

2010-04-20T01:07:00.003+03:00

Saavuin Sarajevoon historiallisella junakyydillä Belgradista. Sarajevon juna lähti aamulla 8:15, ja istuin pitkään yksin tilavalla asemalaiturilla. Junaan ei ollut pienintäkään tunkua – linja avattiin 20 vuoden jälkeen viime joulukuussa. Tapahtuma oli historiallinen ja symbolisesti tärkeä monen vuoden vihanpidon jälkeen. Jugoslavian aikaan ao. yhteys oli maan life line, pääkaupungin linkki vahvaan aluekeskukseen ja olympiakaupunki Sarajevoon. Nyt mikään ei viitannut edistykseen eikä valoisaan tulevaisuuteen. Junaan nousi kanssani muutama nuori repputuristi ja väliasemilla pois jääneitä paikallisia.

Kiskot ovat edelleen kuluneet ja vaunut Jugoslavian ajoilta. Juna nytkähti hitaasti liikkeelle, ja sitä vauhtia edettiin jatkossa 10 tunnin ajan. Maisema Serbiassa on hyvin tasaista ja kohtalaisen hyvinvoivaa, peltoja työstetty, teillä uusia autoja ja kunnossa olevia taloja. Kaikkialla oli asuttua, kylärykelmiä ja rakennuksia – ei silti juuri metsää! Junamenoihin kuului 4x passintarkastus ja 4x lipuntarkastus, Serbiassa, Kroatiassa, jonka läpi oli lyhyt matkaosuus ja lopulta Bosniassa.

Näillä nurkilla juna on vielä kuningas ja konduktori on herra. Asiaan kuuluivat hauskannäköiset junavirkailijat univormuineen, asemilla vihellyspilli ja pikkuasemilla junamies asennossa laiturilla, kun ohi ajettiin. Maisema muuttui Bosniassa jykevämmäksi, erilailla kuin Sloveniassa. Kuperaa ja jokia paljon. Runsaasti näkyi täälläkin uusia ja siistejä taloja sodan jäljiltä. Maisemaa leimasivat minareetit, naiset huivi päässä ja hevoset pellolla. Paljon pienviljelyä, perheitä viljelyhommissa, lampaita, koiria, kissoja ja kanoja pihoilla. Siellä täällä aavemainen rykelmä valkoisia hautakiviä kuin suuria sieniä luonnossa, sodan muistona.

Sarajevosta yleisvaikutelma oli nuhjuinen ja orientaalinen – kaikkialla tupakoidaan. Ensivaikutelma siis tämä: on tässä nähty näitä kommunistisia ja post-sosialistisia kaupunkeja ennenkin - haukotus! Sitten katse alkoi täsmentyä. Tuli mielen vanha lempparini Italo Calvino, jonka lausuma ”jokaisessa näkyvässä kaupungissa on lukuisia näkymättömiä kertomuksia” pitää paikkansa täällä. Aloin mieltyä sekalaiseen katukuvaan ja näihin monitasoisiin kertomuksiin. Sarajevo on sekoitus Turkkia, Itävaltaa ja Jugoslaviaa ja jotain uutta globaalia, taloraunioita edelleen ja seinissä sekä kaduilla on sirpalevammoja. Mutta kaduilla näkyy kaupungin sosiaalinen sydän. Kävely vanhassa kaupungissa – orientti on täällä! Ei alkoholia missään. Basaarimaisuutta, paljon perheitä liikkeellä, rauhallista, ei pelokasta.

Kaksi tarinaa nousee kaupungissa yli muiden: Itävalta-Unkarin aika vuosina 1878–1918 ja 1990-luvun Bosnian sota. Sarajevon kohdalla Itävallan aika se toi aluksi valtauksen ja sotajoukot, joita vastustettiin. Sitten tuli Eurooppa, kulttuuri ja järjestys, so. kaikki se, joka edelleen leimaa katukuvaa, kaupungintalo, koulut, teatterit, klubit, museot, tehtaat ja tuotantolaitokset, paikallishallinto ja julkinen liikenne. Paikallismuseossa herkutellaan vuoden 1914 arkkiherttua Ferdinandin murhasta: dokumenttia videolla, murha-ase ja murhaajan kuluneet pöksyt jne. Pakko käydä tämän jälkeen katsomassa Latin bridge, jonka kupeella ampuminen tapahtui ja orienttityylinen massiivinen kaupungintalo, joka nyt paketissa 1990-luvun piirityksen seurauksena. Siitä tehtiin sittemmin kansalliskirjasto, jonka sisällön serbit 80 % tuhosivat 1990-luvun miehityksen aikaan.

Sarajevon mahtiasema kaupunkina perustuu sen kaikkialta tihkuvaan viestiin eri uskontojen rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Katedraalit, suuret kirkot, temppelit, synagogat ja moskeijat leikkaavat katukuvassa ja horisontissa. Ne kertovat vuosisataista tarinaa kulttuurisesta yhteiselosta ja sosiaalisesta harmoniasta. Sitä ei onnistunut tuhoamaan verinen ja katkera Jugoslavian purkusota ja siihen liittyvä kulttuurin tuhovimma. Sisällissodasta on täällä vain 15 vuotta; arvet ovat pinnassa ja sodasta vaikea kertoa historiaa tai museoissa tarinaa. Jotain sitkeää, jotain suurta on tässä maassa, joka on muovautunut suurempien puristeessa. Sen symboliksi on nyt tullut Mostar uudelleen rakennettuine kivisiltoineen. Silta on komea, mutta ympäristö latistunut massaturismin keskitason kohteeksi. Silti BiH on useille tuntematon ja pelottava. Turhaan. Maa on ystävällinen, ihmiset miellyttäviä ja auttavaisia. Suosittelen lämpimästi! Turismi on tärkein tulevaisuuden tae täällä.

Balkan Tour II: Serbia

2010-04-15T01:12:00.005+03:00

Tämä alkaa olla valmis kuvio tai pattern, kuten englantilaiset sanovat: saapua maahan, johon liittyvät mielikuvat ovat synkkiä – ja sitten yllättyä positiivisesti! Serbia kuuluu tähän kategoriaan. Maa nousee sukupolveni mieleen vasta 1990-luvulla, Jugoslavian murtumisen myötä. Tässä monimutkaisessa näytelmässä, jonka juuret ulottuvat kauas, kauas historiaan, Serbia sai rosvon roolin. Ainakin mitä tuli länsimaisiin tiedostusvälineisiin. Serbinationalismi ja sen henkilöitymät, erityisesti vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević, näyttäytyi keskiaikaiselta hirmuhallitsijalta.

Kukaan meistä ei pystynyt objektiivisesti seuraamaan, mitä todella tapahtui Jugoslavian purkusodissa sen jälkeen kun Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta. Vuonna 1992 Serbia ja Montenegro julistautuivat Jugoslavian sosialistisen liittovaltion seuraajavaltioksi nimellä Jugoslavian liittotasavalta. Miloševićin poliisi- ja sotilaskampanjaan Kosovon vapautusarmeijaa vastaan liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Naton pommituksia keväällä 1999 seurattiin meilläkin suuren hämmennyksen vallassa. Sotatapahtumat aiheuttavat pakolaisvirtaa, lisää etnistä väkivaltaa ja sekasortoa alueelle, jolle leimallista oli ollut monietnisyys ja –kielisyys sekä rinnakkain elävät uskonnot.

Serbian maabrändi ei siis ole ollut – kauniisti sanottuna – kovin hyvä. Jotain orienttia oli minunkin mielessäni, kun saavuin sunnuntai-iltana Belgradin Nikolai Tesla –lentokentälle. Tesla on paikallinen unohdettu suuruus, keksijä ja sähköinsinööri, jonka toimintapiiri ulottui 1900-luvun alussa Serbiasta Budapestin, Pariisin kautta new Yorkiin. Amerikkalaistunut Tesla, sähkömagnetismin uranuurtaja, sopi erinomaisesti ”kansalliseksi innovaatiohahmoksi”, kun sellaista etsittiin nykyaikaistuvassa Serbiassa – ja nyt siis lentokentän kunnioittama paikallinen suuruus.

Serbia Belgradin perspektiivistä nähtynä on häkellyttävä kokonaisuus. Tänään Belgrad on näkyvästikin merkittävä suurikaupunki, jonka mittakaava viittaa Wieniin ja Berliiniin. Kalemegdanin historiallinen linnoitus osoittaa kaupungin topografisen paikan kahden mahtavan eurooppalaisen joen, Savan ja Tonavan, risteyksessä. Joet ovat rajalinja katolisen ja ortodoksisen, Habsburgien ja Ottomaanien, idän ja lännen välissä. Linnoitus oli Rooman valtakunnan pohjoinen raja-asema, Singidunum. Sitten tulivat Bysantin joukot, unkarilaiset ja frankit, kunnes alue siirtyi serbeille noin vuonna 1284. Uuden unkarilaisvallan jälkeen kaupungista tuli osa Ottomaanien valtakuntaa vuonna 1521.

Turkkilaiset heitettiin ulos vuoden 1867 jälkeen, ja kaupungista tuli Serbian kuningaskunnan pääkaupunki. Tästä maaperästä kasvoi serbialainen identiteetti, jonka perusta näkyy Sotamuseossa, sen historiallisessa näyttelyssä, joka päättyy sopivasti vuoteen 1918. Sota, rajan ja alueen puolustukset, kapinat, kumoukset ja taistelut ovat leimanneet tämän kansakunnan mentaliteettia tavalla, jonka ymmärtämiseen meillä suomalaisilla luulisi olevan poikkeuksellista pehmeyttä, idän ja lännen rajaseudun toisena valittuna kansana.

Jos Sloveniaan vertaa, täkäläiset museot ovat lapsenkengissä, so. hakemassa viestiään vanhan Serbian ja Jugoslavian kuningaskuntien, II maailmansodan saksalaismiehityskokemusten, Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan ja Serbian tasavallan välissä. Jos minulta kysytään, ei mikään helppo paketti kertoa eurooppalaista, kansallista tai edes paikallista historiaa. Sitten vielä tämä EU-kuvio ja kaikki paineet alueella ”eurooppalaistua”, elää rintarinnan ja rakentavasti.

Niin, Belgrad! Tonavan ”valkea kaupunki” on mahtava kulttuurinen kokemus. Kaupungin hahmo kertoo Serbian unelmasta, olla historialtaan suuri Seinistä tihkuu viesti menneisyyden kaipuusta ja nykyisestä elämänhalusta. Liikun kahvilasta toiseen mukanani Momo Kaporin kirja The Magic of Belgrade. Kapor on paikallinen sekoitus Klingeä ja Donneria, kirjallinen intellektuelli ja kotikaupunkifriikki, joka kauniisti kuvaa lapsuutensa katujen ja –kortteleiden lumoa. Hänen Belgradinsa on historiallinen ja historiaton samalla kertaa, murroksen ja muutoksen kaupunki, jonka ”henki” elää kahviloissa, kauniissa naisissa ja vilkkaassa katuelämässä.

Serbiasta en tiedä paljoakaan, mutta ensi silmäyksellä näin, että belgradilaiset ovat metropolikansaa ja nationalisteja. Ei sellaista suurempaa rakennusta, jonka katolla ei liehuisi arkisin Serbian sini-puna-valkoinen lippu. Siinä näkyy kansallisen historian kaari: vaakuna liittyy Obrenovićin suvun vaikutusvaltaan, ja kaksipäinen kotka viittaa Bysantin valtakunnan Paleologos-suvun. Vaikka Serbia on tasavalta, uuteen vaakunaan kuuluu kuningaskunnan kruunu - kuningas Pietari II ei vuonna 1945 virallisesti luopunut kruunusta. Pietarin poika, kruununprinssi Aleksandar Karađorđević elää vuodesta 2000 osittain jälleen Belgradissa, vanhoilla maillaan. Kuninkaallisia tai ei, kaupunkikulttuuri on täällä mahtava sekoitus orientin ja lännen parasta osaamista. Tämä kaupunki on urbaaninen helmi, joka odottaa 2000-luvun ottajaansa!

Balkan Tour I: Slovenia

2010-04-08T00:01:00.005+03:00

Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin kentällä, matkalla Slovenian Ljubljanasta kotiin. Pitkäaikainen unelmani on nyt totta. Vuonna 1985 kävin Wienissä ensimmäistä kertaa. En koskaan unohda näkyä Ringstrassella: oli kuin olisin saapunut ei-Eurooppaan, jonnekin tummaan, eksoottiseen ja tuntemattomaan. Pian selvisi, että sävyn syy oli Balkan. Valssimaan pääkaupunki saattoi houkutella edelleen luokseen ihmisiä rautaesiripun tuolta puolen, Jugoslaviasta. Tajusin, että tässä kulkee jokin raja, jota en tuntenut. Se oli raja Euroopan ja Aasian välillä.

Sillä hetkellä päätin, että joskus löytyy se aika, jolloin voin rauhassa tutustua Balkanille. Kesti aikansa, ennen kuin näin kävi. Syntyi lapsia, piti tehdä väitöskirjaa, pätevöityä, hankkia asunto ja auto, päästä kuukausipalkalle, tehdä leipätyötä jne. Balkanilla kiehui koko 1990-luvun ja kiinnostus sen kuin kasvoi. Mitä oli kaiken kuohunnan, julmuuden ja tuhon keskellä? Mistä löytyy ”totuus” tai ainakin asialliset tulkinnat maanosan tapahtumista, joihin kietoutui vuosisatojen ajan imperiaalista innostusta, uskontojen ja kielten sekoittumista sekä nationalismin leiskuntaan? Jälleen kerran päätin: asia täytyy itse käydä katsomassa. Sitten sisälläni kiehui tyydyttämätön halu, kun en päässyt matkaan.

Kun sain syvennettyä kaupunkihistoriallisia teemojani, päätin kohdentaa Balkanin matkan yhteen teemaan. Kiinnostuin pohtimaan sitä, miten pääkaupungit ilmentävät muuttuvaa hallintoaan ja politiikkaa? Kuinka pääkaupungeissa näkyy nationalistinen innostus ja harrastus, ja toisaalta, sen vastakohta, valtiolliset keskittämispyrkimykset? Päätin toteuttaa kiertomatkan Balkanin pääkaupunkeihin, joista jo olin tehnyt laajan artikkelin tieteelliseen Planning Perpspectives –journaaliin. Silloin analysoin sitä, kuinka Itä- ja Keski-Euroopan, Balkanin ja Baltian pääkaupungeissa näkyi vuoden 1989-1991 jälkeen paluu historiaan ja ”kansallisiin kertomuksiin”. Tein artikkelin analysoimalla www-aineistoja ja niiden historia-narraatioita, itse käymättä useimmissakaan kohteissa.

Nyt huhtikuussa kaikki on toisin. Vihdoin sallin itselleni matkan Balkanille ja käytän siihen kuukauden. Reppureissu alkoi pääsiäisviikolla Sloveniasta, Ljubljanasta. Ei vielä suoria lentoja, vaan pitkää matkaamista Kööpenhaminan kautta. Slovenia osoittautui mallikkaaksi aloituskohteeksi. Maa on eurooppalainen. Se vaalii elegantisti historiaansa, ei elämöi sorron tai alistamisen kertomuksilla, mutta muistaa korostaa nationalistista tarinaansa.

Ljubljana on kelpo lomakohde, taskukokoinen suurkaupunki, jossa on helppoa kulkea jalan. Historialliset kerrostumat kattavat aikakaudet Rooman vallan ajasta (Emona), ulottuen slaavien tuloon, Habsburgien ja Itävallan komentoon, Jugoslaviaan (kuningaskunnan ja Titon aikakaudet) ja lopulta omaan itsenäistymiseen 1991. Sen jälkeen kertomus on ollut pyrkimystä kohti Eurooppaa ja EU:ta, mikä nyt siis on totta. Yhteinen europerheemme on taannut sen, että hintataso on maassa Suomen tasoa.

Ljubljana on nationalistinen mallipääkaupunki. Kaikki on lähellä toisiaan: presidentin palatsi, UM, Kansallismuseo ja –galleria, ooppera, konserttitalo, kansallisen lähihistorian museo, parlamentti ja yliopisto. Kansallisuuteen tekee pienen loven vain se, että useimmat ao. rakennukset ovat peräisin Itävallan ajan ja muistuttavat siitä komeasta ja runsaasta rakennustaiteen ja kulttuuripolitiikan perinteestä, joka keisarikuntaa ja sen provinsseja leimasi.

Juuri mitään uutta ei ole, lukuun ottamatta museorakennuksia. Erinomainen Etnografinen museo oli osin uudisrakennuksessa. Rahaa säästämättä oli kansallisesineistöstä tehty kaksi uutta perusnäyttelyä: We and Others/Images of my World ja sitten Between Nature and Culture. Pedagogisesti hyvä kokonaisuus, joskin hieman ”kansantieteellisesti” asenteellinen. Ainoa ongelma oli (vartijan sisäpiiritietoa), että paikalliset eivät ole löytäneet tätä viime syksynä avattua näyttelyä.

Kiersimme viikonlopulla autolla lilliputtimaan laidasta laitaan, Välimereltä Itävallan rajalla olevaan vuoristoon ja matka oli kuin Sysmään ja takaisin, ainakin mitä kilometrimäärään tulee. Slovenialaiset ajavat kuin hullut, mutta maisema on vaihtelevaa. Välimerellä dominoivat italialaiset, jotka ovat löytäneet entisen alueensa. Kaakossa oli itävaltalaisia, luonnollisesti! Siinä Slovenian historiallinen konteksti ja nykypäivän todellisuus!

Talvi, talvisota ja talkoot

2010-03-16T22:41:00.003+02:00

Vietin viime talvisen viikon, opetusvapaata kun oli, koiran kanssa Sysmässä ja keskityin kirjoittamiseen. Artikkeli, joka oli työn alla, koskee Helsingin julkisten tilojen käyttöä, ja käytössä tapahtuneita muutoksia sotavuosista näihin päiviin. Kuten aina, tämmöiset jutut paisuvat paisumistaan: aineistoja on paljon ja loppuhuipennusta on vaikeata tehdä. Nyt olin todella onnekas! Olin saanut käyttööni Helsingin pitkäaikaisen tori- ja hallivalvojan Tapio Sademiehen lehtileikekokoelmat. Sademies jäi juuri eläkkeelle, kävi haastattelussa ja lupasi lehtileikkeet lainaksi.

Mahtavaa tutkimusprosesseissa onkin vain ”sukeltaa” aineistoihin ja keskittyä kirjoittamaan. niin tein kurinalaisen päiväohjelman varjossa. Työpöydän ääreen klo 9.30, kirjoittamista, sauvakävelyä ennen lounasta. Työ jatkuu lounaan jälkeen, päiväunet ja ilta aineiston lukemista ja lopulta rojahtamista tv:n äärelle, sekalaisten uutisten, sarjojen ja viihteen keskelle. Luovuutta parhaimmillaan. todella! En käynyt edes kirkolla, en lukenut lehtiä, tyhjensin pakastinta ja elin pienellä liekillä.

Viikon uutisiin kuului – netti-informaatiota – professorikollega Leena Palotien poismenosta. Asia kosketti hyvinkin, vaikka en häntä henkilökohtaisesti juurikaan tunne. Nuori akateeminen ja menestynyt nainen (57-v ei ole ikä eikä mikään!) ja vielä geenitutkija, joka menehtyi luusyöpään. Tuntui vaikealta, että tällä taustalla, lääkäri ja kaikki, mutta niin vain elämän kierto vie lopulta voiton. Yliopistouran ihana puoli on kuitenkin se, että jälkeen jää oppilaita ja nuorempia kollegoja viemään sanomaa eteenpäin. Näin oli Palotienkin kohdalla. Ruumis ehkä lähtee, mutta henki jää!

Elin maalla yhden lehden voimalla. Se oli viime tiistain Helsingin Sanomat, josta luin joka päivä yhden osan. Loput tiedot sitten sain netistä. Erityisen puisevaksi ja vastenmieliseksi koin toimittaja Miska Rantasen reportaasin perussuomalaisten poliittiselta risteilyltä. Persut, jotka epäsuorasti herjasivat mukana laivalle sattuneita maahanmuuttajia, nostettiin kuvien kera sankareiden asemaan. Tehkää näin, Suomen kansa, laulakaa hottentoteista ja muista hupsuista kaukomaalaisista kaikkea kivaa. Korostakaa kuinka erilaisia me olemme kuin kaikki muut, erilaisuudessa sittenkin aina parempia, Talvisotaa myöten.

Vastenmielistä, sanon minä. Minun puolestani jokainen puhukoon ja kirjoittakoon mitä lystää, kunhan vain on valmis kantamaan puheistaan vastuun. Vastenmielisyyttä tunsin siksi, että suomalaisuus tulkitaan niin kapeasta horisontista käsin. Siksi tuntui ikävältä saada lukea risteilyvieraasta, joka rinta rottingilla kehui uussuomalaiselle, että me täällä selvittiin talvisodasta, turha tulla tänne mutakuonojen uhoamaan…

Talvisota, siis. Viime kuukaudet on mediassa ahkerasti ja aika kiinnostavasti, melko asiallisesti selvitetty sodan taustoja ja sidottu kokemukset yksityisen kautta yleiseen. Kaipaisin toista näkökulmaa, sitä jonka unkarilainen István Rácz tuo esiin kirjassaan Olin Suomessa 1940 (1941). Aivan mainio kirja, kirjoitettu juuri koetun valossa, ei jälkikäteen tunteita ja tunnelmia rekonstruoiden. Rácz päättää ylistävän Suomi-kuvauksensa hienoon loppuhuipennukseen: talkoohengen ylistämiseen. Talkoot, hän kirjoittaa, yhdisti kansan rakentamaan parempaa tulevaisuutta. Sosiaalierojen estämättä raivattiin ja valloitettiin yhdessä uutta maata asuttavaksi. Otettiin muuttajat vastaan, hädässä olevia invalideja ja veteraaneja, orpoja ja leskiä autettiin uuteen alkuun. ”Tätä tietä pitkin, vapaaehtoisella työllä, astuu koko Suomi uutta, parempaa elämänmuotoa kohti!”, kirjoitti Rácz elähdyttävästi.

Jäin miettimään, ihan oikeasti: miksi maahanmuuttokeskustelua ei leimaa talkoohenki, välittäminen ja auttamisen halu, rakkaus lähimmäistä kohtaan? Ihminen on ihminen, siitä riippumatta mistä hän on kotoisin, aina kunnioituksen arvoinen. Mihin häipyi suomalaisten sydämen sivistys, ymmärrys huono-osaisuutta kohtaan? Julma aikamme on ahne ja itsekäs – liian kanssa!

Inspehtoriksi osakuntaan (ESO)

2010-03-08T22:00:00.002+02:00

Helmikuun kokouksessa 2010 Eteläsuomalainen osakunta (ESO) valitsi minut inspehtorikseen. Olen 11. sarjassa professorikunnan edustajia; ensimmäinen oli orgaanisen kemian professori Edv. Hjelt. Hänet valittiin tehtäväänsä osakunnan perustamisvuonna 1905. Sen jälkeen inspehtoreina ovat toimineet muun muassa professorit Kaarlo Krohn, Yrjö Reenpää, Ernst Palmén ja Matti Klinge. Kukin tavallaan on edustanut aikakautensa tieteellistä – ja sosiaalista – huippuosaamista.

Palasin osakuntaan 25 vuoden tauon jälkeen. Jätin kuraattorintehtävät vuonna 1985. Aikakauteni suuria saavutuksia oli Mika Waltarin muistomerkkihanke ja osakunnan muutto takaisin Uuteen ylioppilastaloon. Sen jälkeen olen seurannut ESO:n toimintaa sivusta, seniorina ja sittemmin omien oppilaiden kautta. Osakunta on voinut hyvin. Sen johtotehtäviin on hakeutunut hyviä opiskelijoita, cives, joista useimmat ovat kasvaneet tehtävässään siihen mihin on tarkoituskin: kansalaisuuteen.

Lauantaina oli osakunnassa juhlallinen inspehtorinvaihtokaronkka. Sellaisen olen kokenut itse vain kahdesti. Keväällä 1986 tehtävä siirtyi Matti Klingeltä professori Antti Ahlströmille. Seuraava vaihto oli vuonna 2000, kun inspehtoriksi oli valittu professori Kimmo Kontula. Ja nyt siis ESO:n inspehtorin käädyt siirrettiin minulle tilaisuudessa, johon osallistui sata nuorta, kolme yliopiston kansleria (Lehto, Ihamuotila, Niiniluoto), kaksi edellistä inspehtoria ja joukko muita kutsuvieraita.

Osakunnan juhlahuoneisto Mannerheimintiellä oli tavattoman kauniisti sisustettu ja siisti. Ruoka oli hyvää, ja laulu raikasi, kuten nykyään aina on asian laita. Kimmo Kontulan aikaiset virkailijat (kuraattori, isännät, emännät) muistelivat inspehtoriaan hyvin kauniisti. Tunnelma oli haikea, sydämellinen ja samalla toiveikas, kuten kaiketi aina vanhan vaihtuessa uuteen. Uutta on, että olen osakunnan ensimmäinen naispuolinen inspehtori. Akateemisen elämän tähänastisen miesvaltaisuuden näkee konkreettisesti osakunnan ikonografisesti pyhimmässä tilassa eli osakuntahuoneessa: kaikki kunniajäsenmuotokuvat ovat miehistä.

Olen kasvanut kansalaisuuteen osakunnan kouluttamana ja siitä asiasta puhuin linjapuheessani. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää – tästä olen kirjoittanut aikaisemmin - miten itseymmärryksemme on pohjaltaan akateeminen asia. Idea suomalaisesta kansakunnasta ja kansallisesta kulttuurista luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin se ohjelma, josta sittemmin kasvoivat kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan ylioppilaiden tunnusmelodiasta eli Maamme-laulusta. Se on vuodesta 1848 antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulu ei sulje ketään sisäisestä rakennustyöstä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Opiskelevan nuorison tulee Maamme-laulun hengessä vaalia niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi helsinkiläisellä opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pohtia maan tilaa ja tulevaisuutta. Siihen osakuntaelämä osaltaan kasvattaa. Koulutus on meillä nähty sosiaalisten erojen tasaajana ja demokraattisen kehityksen tuottajana. Ylioppilaat ovat ”isänmaan toivoja”. Valkolakkeihin on liittynyt nuoruuden iloa, paremman tulevaisuuden lupausta. Kun tätä tehtävää saan ”inspehteerata”, on se suuri kunnia!

Eläinsuojelunationalismia

2010-03-01T22:21:00.002+02:00

Koko viikon olen elänyt kuin kahdessa maailmassa. Olen koettanut sopeutua kehitysmaa Bangladeshin kurjuuden jättämiin jälkiin ja samalla löytää mielekkyyttä suomalaisesta turkiseläin- ja sikakeskustelusta. En voi sille mitään, mutta Dhakan katutila vie mielessäni voiton. Kaiken saastan ja köyhyydenkin keskellä pysyväksi jäi ihmisten optimismi, katse tulevaisuuteen. On pakko uskoa, että joskus maa nousee. Usko panee asiat tärkeysjärjestykseen: elämäntahto, ravinto, työ asettuvat kärkeen.

Samalla katson lievän hämmennyksen vallassa hämärätaustaisen Oikeutta eläimille –yhdistyksen aikaansaamaa tunnevyöryä tässä maassa. Onko todella niin, että muutaman turkiseläimen kohtalo nousee 2000-luvun elämää suuremmaksi kysymykseksi? Vertaan kettujen punaisia silmiä nälkään kuolevan dhakalaislapsen sumeaan katseeseen enkä voi sille mitään: 70-lukulainen minäni kaipaa pois tästä sinivalkoisesta minkkiturkkikeskustelusta, pois ja ulos jonnekin laajempien näkökulmien keskusteluun. Ahdistun turkkipaheksunnan juuttumisesta kansalliseen kuvioon, sen sisällä olevasta eläinsuojelunationalismista.

Moraalitonta tai ei, minun sydämeni on aina ihmisen puolella. Mitä syvemmin Dhakassa katsoin katulapsia silmiin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin, että ihminen kaipaa puolustajaa. Maailmassa on lukuisia maita, joissa ihmisiin suhtaudutaan samalla lailla kuin meillä muutamiin huonosti hoidettuihin turkiseläimiin. Minun maailmankuvani mukaan näiden ihmisten aseman parantamisen tulisi olla kiireellisyysjärjestyksessä korkeammalla kuin eläinten. Kaipaan eläinsuojelijanuorilta - ja vähän vanhemmiltakin – kykyä katsoa asioita globaalisti ja suurella sydämellä.

Lisäksi, jos Suomen kasvi- ja eläinkunnalta kysyttäisiin, sopii epäillä olisivatko ne innoissaan nykyisistä edusmiehistään ja -naisistaan. Siis näistä kettutytöistä, ilmastofundamentalisteista, eläinoikeustaistelijoista ja Animalia-aktiiveista. Tämä ryhmä on korvannut vanhan maailman moraalitätien paikan oikeassa olemisen ja ehdottomuuden sanansaattajina. Kyseessä on joukko, joka olisi valmis panemaan toisinajattelijat (esim. turkisten käyttäjät) seinää vasten. Siitä on lyhyt matka uusfasismiin..

Elämän, eläinten ja luonnon kunnioittaminen kuuluu yleissivistykseen. Nykyisen kaltainen oikeuksien puolustamisen takaa pilkistää kuitenkin jotain muuta. Oikeuspuheeseen kietoutuu liikaa aito moraalinen paheksunta ja oikeassa olemisen eetos. Se kohdistuu pikemminkin siihen, mitä turkikset tänään edustavat käyttäjilleen: kestävää lämpöä, vaurautta ja ylellisyyttä. Sanalla sanoen turhuutta. Sellainen on luterilaisessa eetoksessamme kestämätöntä.

Turkisten tuottaminen ja -kauppa kuuluu Pohjois-Euroopan vanhimpiin taloudellisen vaihdannan kerrostumiin. Turkikset ja prostituutio ovat verrannollisia: on turha kuvitella, että ne loppuvat kielloilla, syyllistämisellä tai sormen heristämisellä. Siksi kannatan tämän laillisen ja perinteisen, perheosaamiseen perustuvan elinkeinon jatkumista Suomessa. Täällä pystymme valvomaan ja kontrolloimaan turkiseläinten kasvatusta. Kielto siirtää tuotannon maihin, jossa eläinparat todella huutavat suomalaisia eläintensuojelijoita apuun. Mutta ovatko he valmiita lähtemään eläinoikeusviesteineen Aasiaan, Intiaan tai muualle kaukomaihin?

Oi Bangladesh!

2010-02-22T16:15:00.004+02:00

Miten aloittaa? Ensimmäistä kertaa elämässäni olen neuvoton jonkin kaupungin edessä. En tiedä miten kertoa Dhakasta, Bangladeshin pääkaupungista. Koetan toipua viiden päivän pikavierailun aiheuttamista sadoista virikkeistä; virikkeistä, joista 90 % on negatiivisia, kielteisiä tai hämäriä. Ja sitten on toista ääripäätä. Kollegojen, opiskelijoiden ja ihmisten aseistariisuvaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. On 20 miljoonan ihmisen megacity, jonka asukkaiden valtaosa on nuoria yritteliäitä ihmisiä. Kaupunki kuhisee elämää eikä koskaan nuku. Hiljaista hetkeä ei ole, ei kohtaa kaupungissa, johon ihmisen käsi ei ole koskenut. Tässä kylässä ei ihminen voi kyllästyä!

Aloitetaan joesta. Burigangan joki on Dhakan elämänsuoni, life line. Sitä pitkin saapuivat aluksi portugalilaiset, sitten alankomaalaiset ja ranskalaiset ja lopulta aluksineen englantilaiset. Joki liitti alueen kaupan ja kauppiaat eurooppalaisten globaaliin verkostoon ja loi vaurautta eri toimijoille. Sittemmin painopiste siirtyi joelta muualle, rautatien, lentokentän ja pääteiden rajaamaan keskustaan. Joki unohtui, mutta elämä sen ympärillä ei sammunut.

Minä katson sumeaa jokea Buriganga-sillalta käsin. Silta itsessään on kuin kuhiseva muurahaispesä: satojen ja tuhansien ihmisten kävely- ja kokoontumispaikka. Ihmiset ovat miehiä, nuorukaisia ja poikia, naisia ei muslimimaan katutilassa juuri näy. Sieraimiin tulvahtaa kostea, makea ja mätä löyhkä. Joki haisee saasteilta, viemäritavaralta ja kuolleelta kalalta - lemu on kuvottava. Katson alas. Rantaa näkyy syvälle. Kysyn, tuovatko sateet jokeen lisää vettä. Kalastaja-aluksia ja 3-4 kerroksisia valkoisia matkustajalaivoja on silmäinkantamattomiin. Joenpenkan talojen välistä jokeen työntyy vahvaa kloaakkivettä. Ruskeaa paskamönjää ryöppysi suodattamatta ja valtoimenaan suoraan jokeen, saostamaan pikkuveneiden ja soutualusten menoa. Voin vain pyörittää pientä eurooppalaista päätäni...

Olen Dhakassa kutsuttuna puhujana pääkaupungin 400-vuotista historiaa juhlistavassa kansainvälisessä konferenssissa. Sen intellektuaalinen taustaorganisaatio, Centre for Dhaka Urban Studies, luo nyt uutta tässä maassa. Tarkoituksena on koota yksiin kansiin kaupunkihistoriallista tutkimusta, tehdä karttoja, kerätä paikallista folklorea ja esineistöä sekä ennen kaikkea: lisätä tietoa pääkaupungista ja nostattaa kotiseutuhenkeä. Istumme yliopistolla kolme päivää virkeässä konferenssissa. Opin paljon Dhakasta ja sen emämaasta. Kollegojen työ on alussa ja edessä valtava työmäärä. Mitään valmista ei ole. Ei ole edes kansallisia muistiorganisaatioita, museoita tai arkistoja. Tulvat ovat huuhdelleet kaiken pois. Esineet ja asiakirjat eivät tässä saasteiden ja pölyn puurouttamassa ilmastohelvetissä säily.

Opin jälleen kerran, miten valtavia ovat siirtomaistaan 1900-luvulla irronneiden tasavaltojen ongelmat. Oli koloniaalinen vaihe ja siihen perustuvat riippuvuussuhteet. Oli nationalismin nousua ja uskonnollista aktivoitumista (muslim-liike). Sitten tuli itsenäistyminen (1947) ja haparoivaa vapauden harjoittelua, aluksi osana Pakistanin muslimitasavaltaa. Verinen vapaussota ja itsenäistyminen 1971. Sen jälkeen seurasi epävakaata sisäpolitiikkaa ja taistelevia eliittiryhmiä. Maan asiat ovat edelleen rempallaan. Paikallishallinto puuttuu. Hallitukset vaihtuvat, parlamentti ei toimi. Korruptio rehottaa. Rakennemuutos työntää köyhiä maalaisia kaupunkiin; Dhakan väkimäärä kasvoi kahdessa vuosikymmenessä 20 miljoonaan.

Dhaka tuo tarjottimelle aasialaiskaupunkien megaongelmat. Täällä on 5000 slummia, joissa asuu 3,4 miljoonaa ihmistä; suurimpiin on pakkautunut n 50 000 asukasta. En saa mielestäni katujen varsilla olevia nälkäisiä lapsia, joita laihat äidit pitävät sylissään. En unohda jalkakäytävien kuolevia vanhuksia, peittonaan repalainen lannevaate. Ja silti: mikä valtava nuorekas dynaamisuus kuhisee kaduilla! Tämän maan voima ja heikkous on ihmismassoissa. Yrittäjyys valtaa katutilan joka neliösentillä. On kerjäläisiä ja lapsikaupustelijoita. Silti kaikkialla myös ihmisten uteliaisuutta ja ylitsevuotavaa kiinnostusta. Miksi köyhissä maissa ovat mahtavimmat ihmiset?

Kun lähden lauantaina, valmistautuvat dhakalaiset sunnuntaina viettämään tärkeää äidinkielen päivää (21.2.). Banglaa vaadittiin omaksi kieleksi keväällä 1952, kun emämaa Pakistanissa ajatttiin urdua. Viisi dhakalaista ylioppilasta ammuttiin - he asettuivat puolustamaan äidinkieltään. Nyt näitä kielen marttyyreita muistetaan kansallisin juhlamenoin, nykyisin jo poliittisten päämiesten johdolla. Luen paluulennolla kansallisrunoilija Kazi Nazrul Islamin englanniksi käännettyjä runoja. Tämä 1976 kuollut vallankumouksellinen ja romanttinen runoilija tavoittaa edelleen jotain tavattoman koskettavaa bangladeshilaisten sielusta. Siitä näyte, Nazrul Islamin rakastetuimmasta runosta Rebel:

Weary of struggles, I, the great rebel,
Shall rest in quiet only when I find
The sky and the air free of the piteous groans of the oppressed.
Only when the battle fields are cleared of jingling bloody sabres
Shall I, weary of struggles, rest in quiet,
I the great rebel.

Uusia ja vanhoja sosiaalisia yhteisöjä

2010-02-08T23:30:00.002+02:00

Jouluna liityin vihdoin Facebookin. Jonossa sähköpostiin oli viime vuonna kertynyt noin 50 ”ystävää”, jotka halusivat jakaa sosiaalisen median kanssani. Muutamat tunsin hyvin, osa oli opiskeluajoilta, yksi koulukaveri ja loput siellä täällä tapaamiani tuttuja ja puolituttuja. Kuten sukupolveni valtaosa – siis se osa, jonka ensimmäinen kirjoitusväline oli mustekynä – ajattelee, elin itsekin pitkään siinä uskossa, että uusi kasvopohjainen media ei ole meidän juttu. Siksi painoin huolettomana delete-nappulaa pyyntöjen tullessa sähköpostiini.

Tai oikeastaan kyseessä ei ollut uskon asia. Taustalla oli vakava huoli siitä, että aika ei riitä moiseen kommunikointiin. Mökillä seurasin sukulaislapsia ja kotona omia, jotka kulkivat tietokone kainalossaan, kommentoiden jokaista askeltaan nettiyhteyden päässä oleville kavereille. Katsoin lasteni näyttöpäätettä, enkä ymmärtänyt sanaakaan siitä lyhenne- ja koodikielestä, jota he keskenään käyttivät. Moinen tapa verkottua tuntui vieraalta. Hyvä, että pitää lukua edes itse omasta kalenteristaan ja arjestaan, puhumattakaan että tietoja jakaisi muiden kanssa noin vain.

Minun nuoruudessani opittiin vaikenemaan ja salaamaan, korkeintaan. Tai ei nyt ainakaan jakamaan muiden kanssa yksityiselämänsä saloja…tai pikemminkin privaatin yksitoikkoisuutta ja tapahtumattomuutta. Nyt moinen on muotia. Yksityinen on kaikkien nähtävillä. Julkisten roolien ja elämän kanssa on sitten vähän niin ja näin.

Jouluna oltiin tyttären kanssa istuen vierekkäin tietokoneilla ja siitä se alkoi. Carolina-lapsi opetti temput ja muutamassa minuutissa oli facebook-osoitteeni aktivoitu. Opin kirjoittamaan viestejä ja lukemaan muiden, pyytämään ja hyväksymään kavereita, liikkumaan muiden sivuilla, keskustelemaan jne. Liityin erilaisten fan-klubien jäseneksi (Ruisleipä, Alli Paasikivi, Helsinki Design 2012, Metropolis-filmi jne) ja viestittelin vanhojen ystävien kanssa. Yhtäkkiä huomasin, että välinehän on aivan mainio velikulta-kommunikaattori. Sain laajan ystäväverkon kautta koko maan, ja siitä olen yllättynyt.

Olen silti vanhan kansan facebookkilainen. Kirjoitan sinne noin kerran viikossa jotain olennaista tapahtumista. ”Pitkiä viestejä”, sanoo lapseni. ”Ei noita kukaan jaksa lukea!” No, ilokseni huomaan, että sukupolveni edustajat osaavat ja antavat palautetta: meille monisanaisuus oli vielä hyve! Olen saanut vajaat 400 kaveria – ikähaitari on selvästi kallellaan alle 45 vuotiaisiin. Ikätoverini kavahtavat edelleen, jopa lähisuvussa. ”Mitä uutta se meille antaa?” sanovat monet. Itselleni facebook on eräänlainen leikkikalu, kommunikaation lisäulottuvuus. Me kestimme paperin, puhelimen, radion, television ja tietokoneen tulon – facebook täydentää tätä sortimenttia.

Silti uskon vanhoihin yhteisöihin, sukuun, perheeseen, ystäväpiiriin, kollegiaalisuuteen, yhteisöllisyyteen jne. Ihminen kaipaa sosiaalista vuorovaikutusta, läsnäoloa, toisen seuraa. Kannatan keskusteluja, seminaareja, konferensseja ja kokouksia, joissa kasvokkain voimme puhua, näkeä ja tuntea toisemme. Mikään ei voita hyvää puhe- ja esiintymistilannetta, jossa itse voi antaa parhaansa ja yleisö samoin. Sellaista vanhanaikaista, hyvää läsnäoloa koin viime lauantaina Kotkassa, joka keväisillä kritiikkipäivillä. Mahtava tunnelma salissa, ja se tarttui minuunkin. Päivää veti mieskirjailija Matti Mäkelä pettämättömään tyyliinsä. Puhuin luokista ja kulttuurista Suomessa. Aiheeseen virittivät perjantai-illan Svenska Litteratursällskapetin suurelliset 125v juhlat. Paikalla oli noin 900 ankkalammikon jäsentä ja ystävää. Kotkan keskustelujen teema "ylhäiset ja alhaiset" on todella tätä päivää - edelleen! Sellaista ei huomaa, jos itse ei liiku paikan päällä.

Eurooppalaisuutta etsimässä - Mauritiuksella

2010-02-01T22:56:00.004+02:00

"Skandinavia - onko se kaupunki?" kysyi hotellimme hieroja viime viikolla Mauritiuksella, kun yritin kertoa missä kotimaani sijaitsee. Ei auttanut kuin luovuttaa. Lumisella Suomella on vain vähän todellisia kosketuskohtia hiekkaisen, trooppisen Maurituksen saaren ja tasavallan kanssa. Siellä sitä kuitenkin oltiin, hakemassa sitä mitä meikäläinen yleensä ns etelästä hakee: lämpöä, ystävällisyyttä ja hyvää suuhunpantavaa! Pohjolassa oli -22 pakkasta, Mauritiuksessa oli parhaimmillaan +40 lämmintä. Kyllä elämä maistui suloiselta ja suolaiselta, kun Intian valtameressä uitiin +27 asteessa.

Ei hiihtolomaa tänä vuonna, vaan hiekkaloma mahdollisimman kaukana. Mauritius, ranskaksi Maurice koskettaa joka aistia: kielinä ranska, englanti ja kreoli. Mauritiuksen asukkaat koostuvat monista aineksista. Saarelle tuotiin afrikkalaisia orjia, ja vuosina 1800-luvulla maahan muutti runsaasti intialaisia. Saaren asukkaista enemmistö + poliittinen eliitti on hinduja. Sitten on kristittyjä ja muslimeja. Eurooppalaisia näkyy myös, kreoleja on kolmannes, kiinalaisia muutama prosenttia. Virallinen kieli on englanti, sitten puhtuttiin ranskaa ja kreolia sekä hindiä, urdua, hakkaa, bojpooria ja tamilia..noin vain muutaman mainitakseni.

Kun kukaan ei ole alkuasukas tai vaadi valta-asemaa tai korosta eliittirooliaan, voi jonkinlainen, afrikkalaisesti ainutlaatuinen harmonia totutua. Viesti on selvä: monikulttuurisuudesta, vieraanavaraisuudesta ja eri uskontojen rauhallisesta rinnakkaiselosta on tullut mauritiuslaisten tavaramerkki. Sen varaan maata nyt virallisesti brändätaankin, kuten opin Air Mauritiuksen lentolehdestä.

Metrisinä saaren eri puolilla edelleen kasvavat sokeriviljelmät kertoivat uuden ajan omaa "eurooppalaista" tarinaa kaupankäynnin, kolonialismin, orjuuden ja maailmanvalloituksen jälkivaikutuksesta. Eurooppalaisista saaren löysivät ensimmäisenä portugalilaiset 1500-luvun alussa. Portugali ei kuitenkaan ryhtynyt asuttamaan aluetta, vaan alankomaalaiset ottivat saaren haltuunsa vuonna 1598 amiraali Wiljbrand von Waerwijickin etsiessä huoltosatamaa Itä-Intian reitin kauppalaivoille. Nimi Mauritius annettiin saarelle Alankomaiden käskynhaltija Maurits Oranialaisen mukaan. Saari palveli Alankomaiden jonkin aikaa Itä-Intian komppanian tukikohtana. Kun alankomaalaisten kiinnostus lopahti, saarta hallitsivat Madagaskarin merirosvot. Vuonna 1715 ranskalaiset ottivat saaren Ranskan haltuun kuningas Ludvig XIV:n nimissä - siitä vanha nimi, Ile de France.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kertoo saaren erinomainen Sokerimuseo. Politiikka, globalisaatio ja makea elinkeinoelämä kietoutuvat saaren historiaan. Mauritius sai itsenäisyyden vuonna 1968, joskin se julistettiin tasavallaksi vasta vuonna 1992. Saarella näkyi suhteellisen vauraus ja hyvinvointi. Turismiin panostetaan; siitä todistavat lukuisat varsin hyvätasoiset hotellit. Matkalukemisiksi varasin kaksi mainiota kirjaa. Ensimmäinen oli raskalaisen 1700-luvulla eläneen kirjalijan ja kasvitieteilijän Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierren teoksen Voyage à l'Ile de France, à l'Île Bourbon et au Cap de Bonne-Espérance (1773. Mainio matkakuvaus, tarkkoja havaintoja niin ihmisistä, ilmastosta kuin eläinkunnastakin. Bernardin de Saint-Pierre tunnetaan parhaiten romaanistaan Paul et Virginie (1785), joka on esiromantiikan ajan hittituote : Intian valtameren saarelle sijoitettu sentimentaalinen rakkausromaani.

Toinen matkakirja oli puolalaisen, vuonna 2007 kuolleen lehtimiehen Ryszard Kapuścińskin Eebenpuu , jonka Tapani Kärkkäinen taitavasti on suomentanut. Teos on Kapuścińskin Afrikan kirjeenvaihtovuosien kooste, laaja ja hyvin antoisa reportaasi mustasta Afrikasta Ghanan-ajoista nykyhetkeen. Kapuścińskin Afrikka on ihmisten maanosa, jonka elämä, politiikka ja historia välittyy henkilökohtaisten kohtaamisten, keskustelujen ja jaettujen kokemusten kautta. Eebenpuun teksteissä kuvataan hienosti maanosan kivulias historiallinen muutos, sen ilmeneminen ihmisten ja kansojen elämässä. Kapuściński on maukas historianfilosofi, jota kiinnostaa kulttuurien ja ihmisten kehitys, murros ja rappio. Sitten luin Gyllingin elämäkerran, pankkikriisistä, taistolaisuudesta ja feminsmistä jne.

Pääkaupungissa Port Louisissa ja Grand Baiessa vietimme koko päivän. Jälkimmäinen on lomakyläalue pohjois-Mauritiuksessa, Port Louis on puolestaan kummallinen kaupunki syvällä tukkoisessa hengittämättömässä laaksossa. Se on rakentunut hupaisasti kilparadan ympräille. Champ de Mars -hevoskilparata, joka rakennettiin 1812, on vanhin eteläisellä pallonpuoliskolla. Brittivaikutusta on hevoskilpailujen katsominen ja vedonlyönti hevosilla. Muuta brittiläisyyttä näkyi vasemmanpuoleisessa liikenteessä, koulujen unvormuissa ja hallintokulttuurissa. Muutoin jaoimme Maurituksen yhdessä ranskalaisten kanssa - siirtomaa-ajan kultakausi jatkuu yhä uusin variaatioin, nyt turismin muodossa. Se kuitenkin on armollisempaa molemmille osapuolille...

Vielä kerran – 1809!

2010-01-19T23:35:00.002+02:00

Hanasaareen kokoontui alkuviikosta kelpo joukko suomalaisia ja ruotsalaisia kulttuuri- ym. vaikuttajia, -tuottajia ja virkamiehiä pohtimaan merkkivuoden 1809 jälkivaikutusta. Mennen talven lumet tuntuivat kiinnostavan monia suurlähettiläitä myöten; Ruotsin lähettiläs Johan Molander istui etupenkissä, kollegat Alec Aalto ja Marcus Lyra hieman taaempana, kuten myös emeritukset Heikki Talvitie ja Mats Bergquist. Yhteistä, Suomessa juuri haudattua läänien historiaa edustivat maaherrat Anders Björck ja Per Unkel. Sitten oli muita Ruotsi-Suomi –suhteiden napamiehiä ja naisia, Pär Stenbäck, Outi Ojala, Larserik Häggman, Anna-Greta Lejon jne. Muisteluvuoden muistelulle oli sosiaalinen ja tilaus.

Itsekin käytin pyydetyn puheenvuoron ensimmäisessä paneelissa, jossa haarukoitiin teemaa ”mitä tästä kaikesta jäi käteen?”. Taustoittaminen oli helppoa, kun kaikkine käteen oli jäänyt noin 89 toteutettua projektia, yli 50 ilmestynyttä kirjaa ja noin 700 tilaisuutta. Valtiosihteeri Risto Volanen kutsui merkkivuotta ”historian suureksi oppimisprosessiksi”, joka huipentui näyttäviin yhteisvaltiollisiin tilaisuuksiin Tukholmassa ja Hämeenlinnassa. Maaherra Unkelin mukaan kokonaisuus ”ylitti kaikki aikaisemmat odotukset”. Teemat ”kunskap – samhörighet – samarbete” kantoivat enemmän kuin painetut sanat antoivat olettaa. Molemmat korkeat herrat olivat vastuullisissa asemissa valtiollisissa järjestelykomiteoissa, joten tietänevät mistä puhuvat.

Kaiken kiitostelun ja ylistelyn ohella joku puhujista osasi katsoa ympärilleen ja todeta: Hanasaaren kokoussalin yleisön keski-ikä nousi lähemmäs 60 vuotta. Ns. nuoriso loisti poissa olollaan, jonka läsnäolijat saattoivat todeta. Ajat muuttuvat ja nuorempien kiinnostus ei ole lähialueissa. Saatoin omassa puheenvuorossani siteerata jälleen itseäni ja Uppsala 2007 – kokemuksiani. ”Finland – det är lite åt fel håll, vet du!” sain kuulla, kun kerroin kotimaani. Tästä lähdin liikkeelle. Totesin tulevaisuutta ajatellen, että on vain kaksi tietä: hyödyntää olemassa olevia tieteellisiä, taiteellisia, kunnallisia ja kansalaisjärjestöverkostoja tai tehdä nämä kuviot niin kiinnostaviksi, että niissä on kaikenikäisten mukava olla. Tarjoilinkin reseptiksi lisää hauskoja illallisia ja yhteisiä sitsejä, paljon hyvää ruokaa, juomia ja laulua. ”Kyllä se siitä sitten lähteen rakkaus toista maata kohtaan”, totesin, ja vetosin parhaisiin osakuntaperinteisiin. Niistä olen tässäkin blogissa kirjoittanut. Hyvä yhdessä nautittu illallinen korvaa sata löysästi kirjoitteua mietintöä yhteistyön lisäämisestä Pohjanlahden kummallakin puolella.

Maittemme samanaikainen erilaisuus ja samankaltaisuus kiehtoivat momia puhujia. Kouluihin haluttiin panostaa, nyt 1809-teemapäivä toimi vaihtelevasti. Median roolin monet puhujat näkivät tärkeänä, ja nyt se oli ollut pettymys. Raportoitiin mitä sattui, ja siitäkin ohuesti. Tosin paikallismedia toimi hyvin. ”Kansan” ja ”eliitin” suhdetta pohdittiin – nämä merkki- ja juhlavuodet kun edelleen ovat hieman herrojen hiekkalaatikkoa ja hupia. Meillä jakolinja meni liikaa Suomen ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä; edelliset olivat innoissaan ja täysillä mukana, jälkimmäiset syttyivät hitaammin.

Summa summarum, todettiin, että ruotsalaiset syttyivät historialleen (ja Suomen historialle) ja suomalaiset halusivat puhua ruotsalaisten lempiteemasta, tulevaisuuden visioista. Venäläiset olivat paikalla, kun tarvittiin, työstämättä liikaa asiaan kuulunutta historiaa politiikkaan. Ainakin tällä tasolla juttu hoitui hyvin. Eikä tämä juhlinta tähän pääty. Ensi vuonna Turku on kulttuurikaupunki, sitten 2012 juhlitaan Helsingin pääkaupunkiasemaa jne. kunnes päästään vuoden 1815 eurooppalaisiin muistojuttuihin, Wienin kongressiin ja muihin suurriekkujaisiin.

Ilta päättyi, kuten olin ennustanut: paljon ruokaa ja hyviä juomia! Pakko oli viihtyä myöhään juttelemassa kollegojen kanssa historiasta, naapuruudesta, vuodenajoista, harrastuksista, Eurooppa-politiikasta, muistoista ja muistamisesta. Hauskaa oli, kuten aina välillä elämässä tulee olla! Skål!

Kirjoja, kirjoja, enemmän kirjoja..

2010-01-11T23:50:00.002+02:00

Antoisaa kuluvaa vuotta tämänkin vaatimattoman hengentuotteen lukijoille!

Koululaisena 1970-luvulla tuli ajatelleeksi, että miltä maailma mahtaa näyttää moisen ikuisuuden päästä, VUONNA 2010? Kasvoin aikakaudella, jolloin uskottiin, että talot muuttuvat munanmuotoisiksi ja lautaset käyvät tarpeettomiksi, kun saamme ravintomme tabletin muodossa. Liikkuminen tapahtuu kiskoilla kevyiden alumiinivaunujen avulla ja niin edelleen. Onneksi kaikki tuo oli – ja on – scifi-mössöä, joka ei koskaan toteutunut. Me ihmiset kun tapaamme kiintyä asioihin, joita kutsutaan ”perinteeksi” ja ”kulttuuriksi”.

Mökillä istuin kaksi viikkoa koiran kanssa…tai koira makasi kylpyhuoneen lämpöpatterin edessä ja minä kirjoitin, pääasiassa. Söin puolalaisilta porsliinilautasilta hyvää karjalanpaistia ja makaronilaatikkoa, lasissa raikasta suomalaista piimää! Nautin saunajuomani esi-isien tapaan, höyryävällä lumisella terassilla, ympärilläni pellavakangas ja jalassa huopatossut. Onneksi tulevaisuus tuli hitaampaa kuin taannoiset tekniikkaintoiset futuristit uskoivat!

Vakuutuin katsoessani jäätynyttä järvenselkää, huurun peittämiä puita ja pohjolan kirkasta sinistä valoa, että talvessa, siis kunnon valkoisessa talvessa, on jotain tavattoman terapeuttista. Kun kuu paistoi, kävelimme koiran kanssa iltalenkin taivaan valaisemana, vaikka oli pimeää. Sauvakävellessä lumi narskui mukavasti jalkojen alla ja toppatakin hengityksen huurtama edusta näytti kuin Grönlannin ylittäjillä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tuli tarvottua -23 asteessa. ”Villaa päälle vain”, sanottiin jo lapsuudessani ja sitä nytkin kannatti toteuttaa. Apua antoi Sysmän bensa-asemalta ostamani puuvillainen kommandopipo, jonka syvensi piilevää talviterroristia identiteetissäni.

Talviloman parasta antia oli se, että oli aikaa a) kirjoittaa ja b) lukea, rauhassa, minkään muun toiminnon häiritsemättä. Ajattelun rauhaa ja kiireettömyyttä, kerrankin. Lukupaketin olin koonnut joululahjakirjoista sekä teoksista, joita arvioimme tulevina viikkoina Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan piikkiin. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat muun muassa Anna-Lena Laurénin uusin Venäjä – tai Kaukasus – kirja, jota kiva lukea. Laurén on poikkeuksellinen kirjoittaja, joka tuntee syvää innostusta kohdettaan kohtaan, ei sorru russo-fobiaan eikä kauhistele naapurimaan joskus kummallisia oloja. Syksyn ajan lukemista odottivat Paavo Lipposen muistelmat ykkösosa. Paljon työtä niiden takana ja oman elämän läpikäymistä. PL oli lukenut aikakausiensa historiaa, ja tutustunut minunkin ylioppilaskunnan historiaan. Ilahduin, kun kiitosta tuli rivien läpi. Tulkintani mukaan ns 60-luku rakentui ”tradition” varaan ja sen uudistamiseen, ja Lipponen allekirjoitti tämän tulkinnan. Samalla kumarrus minun suuntaani oli pyllistys muutamille muille…

Sitten oli paketissa paljon sotakirjoja, teoksia vuosista Neuvostoliitossa, Karjalassa, muualla maailmalla. Saksalaisten sotalapset täällä alkavat nyt saada hahmoa. Keskiaika ja lähihistoria purevat edelleen – paljon kirjoja molemmista. Sisustusta, luontoa ja tähtitavasta esittelevää kirjallisuutta riittää, samoin kultavuosi 1809 viritti monen kirjoitushaluja. Historia on vahva aihepiiri edelleen tässä massa! Hyviä pamfletteja alkaa taas ilmestyä – enemmänkin mahtuisi. Kaipaan esimerkiksi rohkeita tutkijapuheenvuoroja á la vanha huutomerkki! Sen uusi tuleminen on ollut hienoinen pettymys. Psykokirjallisuudella ja ihmissuhdeoppailla näyttää olevan loppumattomat markkinat täällä, kaiketi, siksi paljon niitä ilmestyy. Elämäkertojen suhteen 2009 oli vahva vuosi – pinossa ovat Pärre, Pekka ja Eero, tässä järjestyksessä.

Kaikki mukava loppui aikanaan, ja tänään oli harvinaisen helppoa liukua takaisin urbaaniin elämään. Lunta Helsingissäkin sopivasti ja raaka ilma. Kun kaupunginhallituksessa tänään palveluverkkotyöryhmän työn tulos, on kunnallispoliittisesta keväästä tulossa säpäkkä.

Kulttuuria ja muuta mukavaa vuodelta 2009

2009-12-21T23:23:00.004+02:00

Koko vuoden joka torstai olen kuulunut joukkoon, joka armollisesti on saanut kommentoida Helsingin Sanomien palsoilla "raadin" ominaisuudessa kulttuurin ajankohtaisteemoja, toimituksen valitseminä, tietenkin! Vastaaminen on aika hauskaa ja kiinnostavaa, puristaa oma pikku mielipiteensä muutamaan kappaleeseen. Ja löytää jokunen täkykin. Toimituksen väittämät ovat kieroja ja ikävällä tavalla journalistisia "kyllä" ja "ei" -hengessä. Jokainen tutkijatyyppi tietää, että maailma ei ole mustavalkoinen - värit siinä välissä ne vasta ovat kiinnostavia.

Vuoden viimeinen aihe liittyi 2000-luvun kulttuuriin. Ohessa vastaukseni kokonaisuudessa, kun kysymys kuului: oliko 2000-luku suomalaiselle kulttuurille hyvä vuosikymmen? Vastaukseni alla.

"Ei ollut – kulttuuri ei ole ollut vahvasti esillä.

2000-luvun alussa elettiin vielä tietotekniikka- ja informaatioyhteiskuntaan liittynyttä hypeä. Kapitalismin uusi syvä tuleminen 1990-luvulla nosti esiin materialismin ja kuluttajuuden.

Ihmisenä olemisen reunaehdot alistettiin koneistetulle työlle ja kaupankäynnille.

Suomen kaupunkeihin ei 2000-luvulla ole juurikaan noussut uusia kirjastoja tai kulttuurirakennuksia, vaan kauppakeskuksia ja jättibensiinipisteitä.

2000-luku on huipentanut sen, mikä 60-luvulla alkoi: kulttuurin populääri- ja matalavirtaukset voittivat korkeakulttuurin. Asiat ja ilmiöt viihteellistyivät ja henkilöityivät tv-ruudun kokoisiksi. Julkisuudessa Johanna Tukiainen korvasi kiinnostavuudessaan Karita Mattilan, Jari Sarasvuo Esa Saarisen ja niin edelleen.

Samalla "kansallinen" kulttuuri saa edelleen mediahuomiota ja suomalaisten taitelijoiden pärjääminen kansainvälisillä kentillä on isoin uutinen. Kulttuurin käsite pyörii konservatiivisesti edelleen luovien ihmisten ja taiteen ilmiöiden ympärillä. Julkisuus taipuu huonosti näkemään kulttuurina sosiaaliset identiteetit, etiikan ja moraalin, tavat, arvot, vaatteet, ruoan, mentaliteetin jne.

Hyvää on kulttuurialan koulutuksen selvä parantaminen – meillä on ennennäkemättömän suuri joukko uusia kulttuurialan maistereita ja osaajia. Ongelmallista on, että yhteiskunta ei ole osannut reagoida kulttuurin teollistumiseen ja tuotteistamiseen. Musiikkiala on pärjännyt parhaiten.

Ilmastomuutospuhe ei ennakoi kulttuurin uutta tulemista, päinvastoin. Se nostaa pikemminkin fundamentalismia. Lama sen sijaan on mahdollisuus: perusarvot kyseenalaistuvat ja ne liittyvät usein kulttuurisiin seikkoihin.

Kulttuurin tulevaisuus onkin nuorissa sukupolvissa. Valoa näkyy jo: uudet nimet ovat lupaavia, luontevasti kansainvälisiä ja henkisesti liikkuvia. Tulevalta vuosikymmeneltä on siksi odotettavissa vihreää valoa – ja mahdollinen kulttuurivallankumous!

Sitä odotellessa: hyvää joulua!"

Näin toivotan teillekin, hyvät blogini lukijat! Rauhallisia pyhän aikoja! Syökää hyvin, juokaa kauniisti, laulakaan mukavia joululauluja ja ennen kaikkea: levätkää! Itse lähden joulun jälkeen Sysmään, jossa vietän kaksi viikkoa kirjoitellen uutta kirjaani Ihanuuksien ihmemaa. Ilmestyy Kirjapajalla maaliskuussa. Sysmässä on niin kaunista viikonlopulla. Valkoinen lumi on terapiaa.

Kelpoa uutta vuotta, myös!

Advokatyyria Helsingissä: Dittmar & Indrenius 110v

2009-12-14T23:58:00.001+02:00

Viime viikolla Helsingissä julkistettiin – kuten rohkenen arvella – uusi avaus yrityshistorioissa. Asianajotoimisto Dittmar & Indrenius, ikä 110 vuotta, julkisti vuosikymmentensä kunniaksi juhlakirjan. Suotuisa sijainti pääkaupungin verkostossa vaikutti aikoinaan siihen, että olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kun hanketta junailtiin käyntiin. Sain kutsun tulla toimituskunnan puheenjohtajaksi. Ja nyt lopputulosta oli saapunut ihailemaan Kämpiin lukuisia ja innostunut joukko toimiston ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Sen toimittamisesta vastasi taitavasti uuden ajan historiaosaamiskeskus Oy Bränn & Bränn Ab.

Juttu on kiehtovampi kuin voisi päältä kuvitella! Asianajotoimistoista ei juuri kirjoitella historiateoksia. Helsinkiläisten asianajotoimistojen historiat ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Asianajotoimintaa sitovat kaikkialla maailmassa lukuisat näkyvät ja näkymättömät salassapidon velvollisuudet. Asiakkaiden juridisista ongelmista ei ole tapana kertoa yleisölle julkisesti eikä ainakaan painetussa muodossa. Luottamuksellisuus on ollut asianajotoiminnan sisäisen säännöstön hiljaista tietoa.

Juridiikka vaikuttaa elämän joka tasolla ja asianajotoiminta on tärkeä yritystoiminnan muoto. Yhteiskunta ja elinkeinoelämä edellyttävät lain tuntemista. Joka päivä erotaan, kuollaan ja mennään naimisiin. Kauppoja tehdään ja sopimuksia solmitaan. Tarvitaan lakimiesten ja – naisten osaamista. Asianajotoimistot kuuluvat eurooppalaiseen sivistysperinteeseen. Monilla on takana pitkä historia ja sitoutuminen perhe-, suku- ja ystäväverkostoihin. Näin on myös Dittmar & Inderiniuksen kohdalla. Se on ollut myös leimallisesti helsinkiläinen toimisto, jossa näkyy pääkaupungin kehitys ja suomalaisen yritystoiminnan muuttuminen.

Viime keskiviikkona julkistettu teos ei ole historia tai historiikki sanan perinteisessä mielessä. Kyseessä on pikemminkin kooste toimiston vaiheista ja eräistä sen keskeisistä asiakkaista. Aihetta on lähestytty pitkälti henkilöhistorian kautta – asianajotoimisto muodostuu yksilöistä, osakkaista, lakimiehistä ja avustavasta henkilökunnasta. Tämä pienoismaailma on merkityksellisin liiketoiminnan ymmärtämisen ja dynamiikan kannalta.

Juhlakirjan historiaosuus perustuu toimiston vaihtelevasti säilyneeseen historialliseen arkistoon ja haastatteluihin. Dittmar & Indreniuksen varhaista toimintaa valottaa osakas John Dittmarin aikoinaan käsin kirjoittamat muistiinpanot. Historia ei siis ole pääroolissa vaan tavoitteena on esitellä myös asianajotoiminnassa tapahtuneita muutoksia ja kytköksiä maamme historiaan. Näin teos on osaltaan kuvaus [kansainväliseen] liikejuridiikkaan suuntautuneen asianajotoimiston kehityksestä sekä sen roolista osana Suomen liike-elämän historiaa.

Runsas kuvitus luo ajankuvaa ja niiden avulla voidaan osoittaa toimiston kytkeytyminen Helsingin ytimen liikekustaan. Kivaa ja hyvin toimivaa on se, että kirjaan on saatu muutamia asiakkaiden vieraskirjoituksia, jotka valaisevat nykyhetkeä. Kiinnostavaa on, että Mannerheim kuului pitkään toimiston asiakkaisiin. Dittmar & Indrenius hoiti muun muassa Mannerheimin avioeron ja elatusavun maksamisen entisen puolisolle Pariisiin.

Usein toistuva väittämä on, ettei asianajotoimistoa voi tutkia tai sen historiaa kirjoittaa. Tämä kirja osoittaa, että toimistot muodostavat oman kiehtovan pienoismaailmansa. Juridiikan maailma on kiinnostaa muitakin kuin alan ammattilaisia. Uskon, että ”verhon raottaminen” on palkitsevaa lukijalle. Asianajotoimistoa voi onnitella hienosta juhlakirjasta, jonka arvo tulee säilymään pitkään! On ollut hyvin kiinnostavaa ollut mukana, katsoa verhon taakse ja oppia tuntemaan tärkeää helsinkiläistä pienoismaailmaa – asianajotoimintaa.

Talvisota myyttinä – tai brändinä?

2009-12-07T00:24:00.002+02:00

Lontoossa toukokuussa 1985 ihmettelin nuorena maisterina suurta kansanjuhlaa, kun 40 vuotta oli kulunut toisen maailmansodan päättymisestä. Victory in Europe -päivä, Euroopan voiton päivänä veteraanit pukeutuivat univormuihin. Lehdet ja tv täyttyivät sotaa käsittelevistä artikkeleista ja dokumenteista. Sankaritekoja muisteltiin, sotamuseoihin tungeksittiin, seppeleitä laskettiin, kaduilla oli täyttä. Ilmassa oli aitoa ilon juhlaa. Kokemus oli hämmentävä. Saavuin sellaisesta maasta, jossa sodan lopputulos oli toinen. Me häviäjät olimme tottuneet kyyristelemään, unohtamaan, häpeämään, vaikenemaan.

Opin, että sotaan liittyi sekä sukupolvikokemus että vahva kansallinen lataus. Useimmissa maissa sota pyyhki altaan sosiaalisen perustan ja sen seurauksia arvioidaan yhä 2000-luvulla. Uhri- tai kärsimysmyytti on ollut suosittu keino selättää kollektiivinen häpeä tai syyllisyydentunne useissa miehityksen ja/tai häviön kokeneissa maissa. Entä Suomessa? Yleisesti hyväksytty näkökulma Suomessakin on ollut, että sodan syttyminen oli muiden syytä. Syyllisiä olivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksen arkkitehdit, natsi Saksa ja Neuvostoliitto. Tämä näkemys sävyttää sitä, miten koko sotaa muistetaan ja miten siitä keskustellaan. Mukana on hyvin vähän katumuskeskustelua verrattuna esimerkiksi Saksaan. Tämä ei tarkoita sitä, että sodan muisto olisi ongelmaton. Talvisodan sankaritekojen alle hautautuva tunnemaailmaa ei vielä ole kaikilta osin purettu.

Onko siitä pohjaa myyttiselle – ja todelliselle – Talvisodan hengelle? Talvisota ei ole suuri eikä tuntematon – ensimmäiset romaanit, tulkinnat ja raportit siitä ilmestyivät jo heti vuonna 1940. Nyt talvisota –nimikkeitä on kirjaston tietokannoissa yli 750! Keväällä 1940 ylipäällikkö Mannerheim määräsi, että toukokuun 19. päivästä tehtiin Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä ”kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden” yhteinen muistopäivä. Näyttävimpiä Talvisodan muistotilaisuuksia oli kaatuneille reservin upseereille omistettu juhla lokakuussa 1940. Tapahtumalla vahvistettiin kansallista puolustushenkeä Neuvostoliiton painostuksen alla.

Myöhemmin Talvisota jäi kansallisessa muistamisessa Jatkosodan jalkoihin. Kun sotaa on muisteltu, on kyse ollut kansakunnan yhteisten ponnistusten noteeraamisesta. Veteraanijärjestöt vastasivat muistamisesta ja talvisota –muistomerkkien pystyttämisestä useiden vuosikymmenten ajan. Silti, varsinainen talvisota -kirjallisuus alkoi ilmestyä vasta 1980-luvulla. Voidaanko puhua tunnetrauman purun alkamisesta?

Seitsemänkymmenen vuoden takainen talvisodan perintö tuntuu 2000-luvulla sekä etäiseltä että tutulta. Sota nähdään entistä selvemmin osana Euroopan historiaa. Talvisota on kokenut historiakulttuuriset nousunsa ja laskunsa. Keskeinen kysymys kuuluu: voiko sodalla, sodan tappioilla tai edes voitoilla tuotteistaa maakuvaa, myydä tai edelleen sytyttää kansakuntaa? Ajatus sodasta brändintyön osana on sellaisenaan banaali ja absurdikin. Poliittiseen korrektiuteen länsimaissa kuuluu rauhantahtoisuuden tunnustaminen. Sotahulluus, sodan lietsonta on jätetty Arabimaiden terroristeille, uskonkiihkoilijoille ja muille epämääräisille massoille Euroopan ulkopuolelle.

Sitä paitsi, eikö Talvisodan ympärille kietoutunut lataus ole jo purkautunut? Suuri bolshevistinen Antikristus eli Neuvostoliitto on kuollut ja kuopattu. Suomalaisesta yksituumaisuudesta on 2000-luvulla jäljellä vain rippeet. Monikulttuurisuus ja globaalit rajat ylittävä rahatalous on todellisuutta, josta emme pääse irti. Ylioppilasjohtajat valittavat, että nuoria ylioppilaita ei enää saada sankarihautojen kunniakäynneille. ”Miksi ihmeessä me sinne menisimme?”, kysyvät 1980-luvun lopulla syntyneet nuoret – aiheellisesti.

Jotain silti on jäänyt jäljelle. Myyttisenäkin Talvisota kertoo jotain olennaista suomalaisena olemisen henkisestä olemuksesta. Talvisotaan liitetyt arvot ovat edelleen syvästi eurooppalaisia: oikeudenmukaisuus, demokratian puolustaminen, tasa-arvoinen toiminta rinta rinnan, yhteiseen asiaan ”hyvään” uskominen, rohkeuden ja innovatiivisuuden osoittaminen kovan paineen alla. Talvisota kelvannee siis brändityön ainekseksi moraalisilta ulottuvuuksiltaan.

Jokainen kansakunta tarvitsee narraatioonsa hyviä kertomuksia, voittoja, kultakausia ja menestystarinoita. Talvisota sallii meidän olla ylpeitä omapäisyydestä, itsellisyydestä, kyvystä ottaa oma asia itse hoitoon. Edelleen olisin varovainen sotamuistojen käytöstä poliittisena tai ulkopoliittisena työkaluna. Sen suhteet jäljet pelottavat – niin pelottivat jo sotavuonna 1939–1940!

Patriootit, petturit, media ja sananvapaus

2009-11-30T00:34:00.003+02:00

Joskus harvoin käy niinkin, että minua tutkijapoloista vaivataan hiljaisessa kammiossani, pääsen kommentoimaan maailman menoa, itseäni touhukkaampien poikien ja tyttöjen sanomisia. Katson, että asiallinen kommentointi kuuluu virkaan. Historia kiinnostaa ja siitä haluan puhua. Näin kävi tiistaina, kun puhelin soi poikkeuksellisen vilkkaasti ja kommentoin monenlaista asiaa, Talvisotaa ja Helsinkiä, tulevaa design-kaupunkia. Ja sitten oli kolmas teema, josta en juuri mitään tiennyt, istuttuani koko aamun koneellani ruokasalin ääressä kirjoittamassa. Useampi toimittaja halusi, yhtäkkiä, näkemystäni kirjailija Sofi Oksasen Tanskassa lausumiin tv-kommentteihin. Koska en niistä mitään ollut kuullut, valistivat toimittajat puhelimen toisessa päässä: Oksanen on kritisoinut suomalaista miestä, joka ensin hakkaa vaimoaan, sitten tappaa naisensa ja lopulta vaikenee kahdella kielellä ja juo viinaa.

Toimittajat tietysti halusivat tietää, onko oikein, että suomalainen naiskirjailija laukoo moisia juttuja ulkomailla. Minulta haluttiin kommenttia maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Hälytyskellot alkoivat soida, ja sanoin, että EN PUHU minkään valtuuskunnan jäsenenä vaan kansalaisena ja tutkijana. Korostin kaikille toimittajille, että perheväkivalta, josta Oksanen puhuu, on ongelmallinen ja Suomessa omalaatuinen ilmiö. Sen hoitaminen on tärkeää, ja siihen puututtakoon yhteiskuntapolitiikan keinoin.

Sitten korostin, että olen perinteinen patriootti ja kulttuuridiplomaatti. Se merkitsee: en puhuisi ikäviä omasta isänmaastani ulkomailla, en mediassa enkä missään muussakaan yhteydessä. Lehdestä sain lukea sanomakseni (IL 25.11.), että "ei ole hygieenisesti kivaa kritisoida kutsuttuna vieraana pohjoismaisessa televisiossa kovasti omaa isänmaataan". Näin sanoin ja olen edelleen sitä mieltä. Oman pesän pesuhommat hoidetaan näkemykseni mukaan kotona. Itse jokainen kantaa vastuunsa puheistaan niin koti- kuin ulkomailla, kuten IS:kin sitten sanomakseni kirjoitti (25.11.).

Totesin myös, että usein oleskelu ulkomailla, vieraissa oloissa, avaa silmät arvostamaan omia oloja. Rohkenin myös tutkijana kritisoida halua yleistää ja puhua suomalaisista siten, että kaikki ovat yhtä ja samaa. Suomalainen mies lyö, mutta niin lyö mies muuallakin, ja asiaa ei pidä yleistää. Nainenkin lyö, lapset lyövät toisiaan jne. Ongelma on monitasoinen ja pelkistäminen vain tukee kielteistä suomalainen mies ja puukko -kuvaa, joka pohjoismaissa jo muutenkin elää sitkeänä.

Sitten alkoi ympärilläni surrata. Jo keskiviikkoaamuna näin, miten Oksas-kommenteista tehtiin iltapäivälehtien lööppitavaraa, sillä satuimme kaikki olemaan mb-valtuuskunnan jäseniä. Saimme toimittajilta roolin, jota siis itse emme olleet tilanneet. Näin toimii median uusi journalistinen strategia. Poimitaan ajankohtaisista aihealueista täkyjä – suomalaisuusasiat ovat aina sellaisia! – ja sitten tehdään niistä uutinen. Haetaan tarkoituksenhakuiset kommentaarit ja kommentoijat. Tämän porukan viesti paketoidaan juuri siihen asuun, että siitä tulee myyvä ja sensaatiomainen. Sitten juttu alkaa elää omaa elämäänsä. Toiset toimittajat kommentoivat alkuperäisten toimittajien yksipuolisesti tulkitsemia haastateltavia, virittelivät niitä omiin journalistisiin tarkoituksiinsa. Sitten leimakirves pannaan heilumaan, oikealle ja vasemmalle.

Tässä tapauksessa mb-valtuukunnasta tehtiin toimittajien leimakirves. Minullekin kirjoitettiin tässä kummallisessa näytelmässä konnan vuorosanat, jonkinlaisena sanavapauden kieltäjänä ja sensorina. Kiehtovaa, sillä mielipiteitäni en ole tässä asiassa kenellekään tyrkyttänyt, vastasin kun kysttiin. Minulle leivottiin rooli, johon itse en katso mahtuvani. Ainoa virheeni oli kommentointiin ryhtyminen. Median moraalin perään on turha kysellä – ainoa moraali, joka sellaisessa tilanteessa joutuu luupin alle, on omani. Eri asia on, että täällä pelillä perinteinen tiedonvälitys on kyllä nopeasti kuollut ja kuopattu! En ole tässä vielä päättänyt, jäänkö moista lainkaan suremaan…

Tukholma ja Helsinki – napit vastakkain?

2009-11-23T23:21:00.003+02:00

Viime viikolla juhli Päivälehti, nykyinen Helsingin Sanomat 120-vuotistaivaltaan. Juhlinta näkyi ja kuului lehden palstoilla ja Sanomatalossa, sen lasiseinien ympäröimällä puolitorilla. Juhlaviikolla julkistettiin myös lehden kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle esikoiskirjalle. Tällä kertaa sen sai Leena Parkkinen, 30, romaanilla Sinun jälkeesi, Max. Kirja tiemmä kertoo siamilaisista kaksosista, veljeksistä joiden tarina avaa näkymiä maailmansotien välisen ajan henkiseen ilmastoon Manner-Euroopassa ja Suomessa. Kuulostaa kiinnostavalta, täytynee lukea. Vaikka jotenkin olen ajatellut, että palkinto on liian raskas risti nuorelle kirjailijalle – niin harvasta on ”suuren illan” jälkeen kuulunut mitään uutta kirjallista.

Juhlaviikkoon kuuluivat Sanomatalon klo 8.15 aamutilaisuudet, joissa keskusteltiin mitä kummallisimmista aiheista, politiikan päiväperhosista aina kirjallisuuskritiikkiin ja Suomi-brändiin. Itse pääsin viime perjaintaina huipentamaan keskusteluviikon yhdessä tv-toimittaja Maria Vietolan kanssa. Meidän toivottiin puhuvan Helsingin ”klubiskenestä” vuonna 1889 ja 2009. Puhetta johti Nyt- liitteen päätoimittaja, toisen polven journalisti Ville Blåfield, sympaattinen ja notkeakielinen nuorempi toimittaja. Tutustuin Vietolaan noin lähietäisyydeltä. Mimmi oli hoikka ja siro imatralaisneito, suurkaupungista innostunut ja sen ”vapaasta ilmasta” nauttiva. Tavallinen tv-persoonan tarina: työura alkoi 1994 baarista (Corona), sitten tiskijukaksi, spiikkihommia ja lopulta mediaan. Telkkumaailman on mielestäni yksi luokkaretken keskeisiä väyliä.

Itse otin vanhemman stadimaisen roolin ja opettajatädin asennon – jotain rakentelin historiaan perustuen, vähän kai luennoidenkin. Hyvin menivät kuulemma puheenvuorot yhteen, luonnonlapsen ja tutkijatyypin. Tila oli täynnä väkeä – osa kai ilmaisten aamukahvien houkuttelemana paikalle saapuneita. Seuraavan raportin saimme lukea nettilehdessä ja lauantain lehden paperiversiossa: ”Helsinki on ja on aina ollut kansainvälinen, kiinnostava metropoli. Tähän lopputulokseen päätyivät Helsingin Sanomien perjantaisessa aamukahvikeskustelussa professori, kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe (kesk) ja toimittaja-juontaja Maria Veitola.” Toimittaja nosti helsingin Tukholman edelle - lehtijutussaan.

Yllätyksekseni palautetta alkoi tulla tuutin täydeltä, jopa samana päivänä. Korkea Virkamies, Tukholmansa kokenut, laittoi suorasanaista sähköpostia: ” Laura, olen kyllä eri mieltä. Helsinki on oikeasti aivan onneton Tukholman rinnalla. Omakohtainen kokemus antaa toiselle näistä aivan erilaisen syvyyden. Jok’ikinen kerta kun tekee päivänkin visiitin Tukholman puolelle, niin ero on itse asiassa järisyttävän suuri. Helsinki on pieni ja itäinen (pietarilainen), Tukholma ruotsalaisen kosmopoliittinen Skandinavian metropoli.”

Ja sitten alkoi tapahtua itse artikkelin ympärillä. Tähän iltaa mennessä kommentteja on jo tullut 75, ja niissä meitä on haukuttu milloin maalaisiksi, milloin junteiksi, milloin tyhmiksi ja milloin sokeiksi. Otan ääripään viestiä tähän: ”Hyvä tavaton, miten pihalla kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe ja toimittaja-juontaja Maria Veitola ovat elävästä elämästä. Helsinki on ylivoimaisesti tylsin ja juntein pääkaupunki Euroopassa. -- Hyvä Laura ja Maria, käykää viettämässä viikonloput Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Berliinissä, Pariisissa, Brysselissä, Wienissä, Prahassa, Budapestissa, Roomassa jne., niin sen jälkeen teitä hävettää puheenne Helsingin kansainvälisyydestä tai kiinnostavuudesta. Eihän täällä käy kuin tasa-arvoisempia kiinalaisia, jotka ovat täysin omissa oloissaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia venäläisiä ostamassa Tarjoustalot ja Anttilat tyhjiksi tavaroista, joita he sitten trokaavat eteenpäin kotiseuduillaan.”

Ymmärtäjiäkin oli ja Helsingin arvon tunnustavia: ”Suomalaiset puukottaa aina omaan nilkkaan. Itseään vaan haukutaan, mutta ei löydetä niitä hyviä puolia joita Helsingissä on yllin kyllin. Turhaan täällä valitatte. Euroopassa on liikkumisenvapaus. Tukholmassa varmasti paljon kivoja asuntoja vapaana.”

Itse en keskusteluun ole osallistunut. Periaatteeni on, että puhuin vain ihmisten kanssa, jotka esiintyvät nimillään – nimellä minuunkin viitataan. Korkealle Virkamiehelle vastasin seuraavaa: ”Moni asia on Ruotsissa toisin - suurin ero lienee kansallisvarallisuudessa ja se näkyy katukuvassa, kulttuuri ymv. tarjonnassa. Olen kanssasi samaa mieltä, että Tukholmassa moni urbaaniin elämään liittyvä kuvio on tyylikkäästi joustavampaa ja...hm...trevligare på allt sätt.. Mutta rahalla ei saa persoonallisuutta. särmää ja rohkeutta, jota miestäni näkee H:gin katukuvassa - nykyään - yhä enemmän. Itse kyllä arvostan sitä, että meillä luokka-, sääty- tai muu sosiaalinen asema ei raamita elämää samalla tavalla "porvarilliseksi" kuin Tukholmassa. Niin mukavaa kuin mainitussa porvarillisuudessa eläminen onkin! Vanhan venäläisen suvun jälkeläisenä jaksan myös innostua tästä ns. itäisyydestä Helsingissä!”

Toistan siis: Tukholma on vanha kuninkaallinen pääkaupunki, jossa on vuosisatainen kerrostuneisuus, perinteistä kaupunkikulttuuria, porvarillisuutta, takana 200 vuotta rauhaa, varallisuutta ja vallan keskittämistä. Sillä konseptilla saa mahtavaa ruotsalaista kaupunkikulttuuria, mondeenia ja monikulttuurisuutta, laadukasta ja monipuolista palvelutuotantoa. Sitä en kiistä. Mutta haluan korostaa myös Helsingin henkeä, joka on perin omalaatuinen ja omalla tavallaan arvokas. Helsinki on nuori pääkaupunki, asemaansa korostettu, myöhään kaupungistunut. Se on leimallisesti idän ja lännen välissä, poimien molemmista piirteitä itseensä, persoonallisesti ja hauskasti. Irtonaisuus, siitä pidän Helsingissä. Ei valmista kaupungissa olemisen muottia, ei ummehtunutta poroporvarillisuutta vaan omaperäistä’ nuorekkuutta. Kritiikin edessä olen ymmällä: jos me helsinkiläiset emme kotikaupunkiamme arvosta, kuka sen tekee?

Ps. Keskustelua HS:ssa voi seurata http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Laura+Kolbe+ja+Maria+Veitola+Helsinki+on+Tukholmaa+edell%C3%A4/1135250898412

Sinivalkoiset siivet ja suru puserossa..

2009-11-16T20:52:00.001+02:00

Kahta en vaihtaisi: isänmaata ja sinivalkoisia siipiä, Finnairia! Nokiakin vielä menee, semminkin kun viime kännykkäni, täysivuosilahjaksi saatu soma Porsche-kuorella (…vai oliko se koneisto…?) varustettu mobiililelu reistailee toistuvasti, häivyttää viestit, sammuu ennakoimattomasti ja takkua yhteyksissä. Samaa ei voi sanoa Finnairista – siinä on yhtiö, jonka nimiin olen ollut valmis vannovaan vaikka ensi vuosituhannelle saakka. Sitä paitsi, lentoyhtiön mainokset ovat pitkään kuuluneet Suomen oivaltavimpiin ja tyylikkäimpiin.

Sanokoot ilmastoihmiset mitä tahansa, itse olen lentokansalainen. Tässä ammatissa, johon olennaisesti kuuluu kansainvälinen näkyminen ja liikkuminen, lentäminen on ”must”. Liikkumismuotona se on edustanut nykyaikaa ja tulevaisuutta: teknistä huippuosaamista, nopeutta ja tehokuutta. Olen lapsuudesta lähtien kokenut lentämisen huumaa. Muistan vieläkin kun venäläinen, Tukholmassa kuolemaansa asti asunut Larissa-isoäitini haettiin muutama kerta lukukaudessa Seutulan vanhalta kentältä meille kotiin Haagan. Ja kuinka Larissa-mumi joka kerta maahan tultuaan muisti sanoa: ”Kyllä Aeron kapteenit sitten osaavat laskeutua kauniisti!” (minkä muuten edelleen tekevät! Verratkaa kilpailijoihin. Useat tulevat maan päälle kuin tiiliskiviportaita pitkin…).

Sitten aloin itse lentää, aluksi Tukholmaan, sitten Lontooseen, Roomaan, muualle Euroopan suurkaupunkeihin, maailmalle, viime vuosina yhä kauemmas, USA:aan, Lähi-Itään, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Usein vaihtoja masentavilla kansainvälisillä suurkentillä, töykeää palvelua, juoksua ja hikeä – jo lopulta helpotus, kun Finnairin tyylikäs kone avaa ovensa. Todellakin, maagiset sinivalkoiset värit ovat kuin terapiaa, lentoemojen vakaa asiallisuus tuntuu hyvältä, ruokakin maistuu, päivän suomalaisen lehden lukemisesta puhumattakaan.

En koskaan muista saaneeni huonoa palvelua Finnairilla. Mieleeni palautuu monta mukavaa hetkeä. Senkin kerran kun pahasti raskaana 1989 juoksin Pariisin pirullisella kentällä ja ehdin viime hetkellä koneeseen. Emot laskivat hikoilevan kehoni ykkösluokkaan – sitä ei lippu olisi edellyttänyt – ja kantoivat eteeni käsipyyhkeitä, vesiä ja ravinteita. Puhumattakaan sitten, kun lapsukaisten kanssa matkustettiin lelut, vaipat ja vaatenyssykät joka puolelle rönsyille. Aina hymyä, aina ystävällisyyttä! Tai kun viime syksynä New Yorkin lennolla harmaakasvoinen vanhempi mies pyörtyi edessäni. Millä nopeudella emot kantoivat ensiapulaukun ja happipullon paikalle ja hoitivat heikkoa, mutta pian toipuvaa herraa.

Äidiltäni perin lentopelon, joka vaivasi vuosia. Muori kävi Finnairin lentopelkokurssit, reipastui ja alkoi lentää, loppuvaiheessa lukuisia kertoja vuodessa. Itselleni ei ole sattunut (kop kop) turbulenssikokemuksia pahempaa, mutta paljon matkustava puolisoni kertoo välillä karmeita. Kerran meni koneen ohjaamon ulkoikkuna rikki ja kone laskeutui matalampiin ilmapaineisiin syöksymällä jyrkästi monta tuhatta metriä alaspäin. Silloin oli kuulemma kabinettihenkilökuntakin kalpeata… Tai kerran Tallinnassa, kun kone yritti laskeutua sumussa ja joutui kahdesti lähes maan pinnalta palaamaan jyrkkään nousuun…Tai matkalla Müncheniin, kun Alppien yllä kolisi niin, että tavarat lentelivät ympäri konetta.

Finnair kuten niin monet muutkin lentoyhtiöt ovat olleet todella ”kansallisia”, sanan positiivisessa mielessä. Koneet ovat symboloineet suomalaista osaamista, tyyliä ja ammattitaitoa, joka jossain elämän vaiheessa on koskettanut useimpia suomalaisia. Nyt maailma on muuttunut, kansallisuus ei enää elätä liikkumisen globaaleissa bisneksissä. Vaikka huominen esitelmämatkani Ruotsiin peruuntuukin, jaksan eläytyä lentäjien huoliin. Näen kyllä lentotaivaalla tummia pilviä. Taistelu kilpailukyvystä on kovaa! Toivon vilpittömästi, että Finnair pärjää ja selviää voittajana. Yhtiön menettäminen olisi kuin perheenjäsen lähtisi. Liian kova tunnekokemus!

Sivistyksen jäljillä – Joensuu, Leipzig ja Bryssel

2009-11-10T23:17:00.003+02:00

Viime viikolla vaihdoin maata kuin talonmies Viljami lapiota – lunta tuli Suomessa aina lentokoneen saapuessa ja lähtiessä. Eniten valkoista maamannaa oli Joensuussa, jossa juhlistettiin kollegan, dosentti Arto Nevalan kirjoittamaa Joensuun yliopiston 40-vuotishistoriaa. Tilaisuus oli aika ainutlaatuinen: samalla kun yliopisto sai historiansa, se muuttui itse historiaksi. Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet ylitsevuotavan haikeat. Uusi Itä-Suomen yliopisto aloittaa 1. tammikuuta 2010 ja vahvasti Joensuu-vetoisesti. Vanhaa Alma Materiaan olivat muistelemassa uudet ja vanhat vaikuttajat, ylioppilaita, alumneja, professorikuntaa ja emerituksia, eturivissä aina reipas Heikki Kirkinen, Joensuuhun nimitetty ensimmäinen professori. Ja voisin sanoa: Joensuun yliopistohengen kävelevä ilmentymä!

Minulta oli pyydetty alustusta yliopistojen pitkästä historiasta. Täytin tehtävän kaiketi jotenkin laajasanaisen laveasti, sillä entiseltä yliopiston korkealta virkamieheltä tuli kiitos: ” Esitelmänne ja yliopiston historian julkistaminen oli hieno (virallinen) päätös 40-vuotiaalle Joensuun yliopistolle. Bologna, Pariisi, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto ja Joensuun yliopisto - pääsimme todella arvovaltaiseen seuraan. Kiitos!” Vaikka itse en olekaan hajasijoituksen suuri ystävä, on pakko myöntää se, minkä Nevalakin kirjassaan toteaa: Joensuun yliopisto on kouluttanut alueelleen paikallista sivistyneistöä, opettajia, virkamiehiä, vaikuttajia. Akateemista traditiomaailmaa on vaihtelevalla menestyksellä juurrutettu maakuntiin. Itsenäni kyllä liikuttivat yliopiston varhaiset promootiokuvat kulkueineen ja tohtorihattuineen.

Akateemista ihmemaailmaa pohdittiin sitten parin päivän ajan Leipzigissä, jossa kokoontui kansainvälinen yliopistohistoriallinen komissio. Sen jäsen olen ja lähdin Leipzigiin suuren innostuksen vallassa. Niiltä nurkilta Itä-Saksasta sukuni on lähtöisin joskus 1600-luvulla. Tosin silloin palataan aikaan ennen Ranskan vallankumousta ja tiedot ovat puutteelliset…joskus täytyy selvittää lisää. Joka tapauksessa Leipzig on kuin mikä tahansa transitiovaiheessa oleva kaupunki. Sen vanhaa keskustaa elvytetään kovaa vauhtia. Messukaupungin maine on vanhaa perua ja jatkuu elävänä. Komeat raatihuoneet – vanhempi 1500-luvulta ja uudempi 1800-luvun lopulta – muistuttavat saksalaisesta porvarisperinteestä. Edellisen rakennuksen kohtalo on tosin sama kuin muuallakin Saksan suuremmissa kaupungeissa. Pommit ja palot söivät sen sisustan vuosina 1944–45. Well done, boys! on kohdallaan tässäkin kaupungissa. Ja sitten koko ihanuus joutui Neuvostoliiton vyöhykkeeksi.

Istuimme Leipzigin uudelleen rakennetussa yliopistonkirjastossa Bibliothek Albertinassa. Marmoria ei ollut säästetty eikä maalia pihdattu, kun sodan aikana tuhoutunut kaupungin henkisen elämän tärkein rakennus nostettiin jaloilleen käänteen (die Wende) eli vuoden 1989 jälkeen. Pakko muistella myös yliopiston varhaisaikoja. Vuonna 1409 perustettiin Leipzigin yliopisto nimellä Alma Mater Lipsiensis, ja se kuuluu siten Saksan vanhimpiin yliopistoihin. Vuonna 1519 Martti Luther, Andreas Karlstadt ja Philipp Melanchton kohtasivat katolisen teologin Johannes Eckin yliopiston kutsusta pidetyssä väittelytilaisuudessa, joka on jäänyt historiaan Leipzigin väittelyn nimellä. Sitten levisi reformaatio meidänkin nurkillemme. Lisäksi, nyt viikonlopulla lehdet ja tv täyttyvät muistelusta. Kaksikymmentä vuotta sitten lokakuussa Leipzigin Nikolainkirkolta alkaneet ns. maanantaimielenosoitukset johtivat DDR:n valtion lakkauttamiseen.

Muutoin katukuva kapitalisoituu ja kulutusjuhla tuntui kaikkialla. Erityisesti nautin hyvästä ja edullisesta ruoasta sekä katukuvasta. Normaaleja ihmisiä, hyvin pukeutuneita nuoria ja opiskelijoita – ei hullua nuorisomuotia, ei ylierotisoitunutta pimuilua, ei humalaisia poikia nurkissa. Sitä paitsi, ylioppilaat näyttivät vakavilta ja historiallisilta, kuin suoran 1840-luvun tai 1960-luvun kuvastosta revityiltä. Yliopistolaisuus tuntui ylpeyttä tuottavalta.

Kaikki tämä oli toisin eilen Brysselissä, jonne tein päivän vierailun ja puhuin kahdessa tilaisuudessa, Suomen maabrändistä (Suomen EU-edustusto) ja vuoden 1809 merkityksestä (Flaamilainen tiedeakatemia). Bryssel on lemmikkikaupunkieni listalla pohjanoteerauksen tuntumassa. Kammottavaa EU-arkkitehtuuria, sotkuisia katutiloja, tunkkaisia metroasemia ja liikenneruuhkia. Siellä täällä kolkkoja muistuma menneestä (epäilemättä hurmaavasta) vanhasta pääkaupungista. Monikulttuurisuuden läsnäolo satakertaista Suomeen nähden – Belgiassa voi jo puhua ”ongelmasta” jos samaan pakettiin pannaan siirtomaamenneisyys Kongossa ja maan nykyinen vetovoima. Rahaa virtaa kaupunkiin, mutta samalla jotain menetetään: missä olivat paikalliset, paikallinen kulttuuri? No my piece of cake, jos ymmärrätte?

Lähemmäs Putinia ei pääse!

2009-10-26T23:51:00.002+02:00

Pietarin Suomi-instituutissa tunnelma tiheni sunnuntai-iltana, kun avajaiset lähestyivät. Meille kutsuvieraille oli osoitettu selvä rooli: olimme rekvisiittakansaa, kun suuret valtiopäämiehet, pääministerit Putin ja Vanhanen saapuivat avaaman komean, Ulitsa Bolshaja Konjushennassa (4-6-8) sijaitsevan kulttuurirakennuksen. Me maan matoset saimme tulla paikalle 1,5 tuntia ennen tilaisuuden alkua. Sen kunniaksi oli kyllä pantu pöytää koreaksi. Siinä kuninkaallisia odotellessa nautimme kaali- ja muita piirakoita, leipiä, hedelmiä ja runsaasti kuohuviiniä.

Sitten me tytöt lähdimme kohti puuterointihuonetta ja siinä vaiheessa tuli stop. Pääkäytävää ei enää ylitetty – neljä turvagorillaa peitti oviaukon. Sisään ja ulos juoksi tunnin ajan pienempää ja suurempaa viskaalia, lehtimiehiä, tiedottajia, turvan poikia ja oman talon väkeä. Pietari-säätiön puheenjohtaja, professori Arto Mustajoki jaksoi seisoa vetoisassa käytävässä ja odottaa kunniavieraita. Minä jämähdin sivuoven aukkoon, josta turvamiehen selän takaa oli oiva sihti käytävään, jota pitkin päämiehet siis saapuivat. Muutamia havaintoja: rotevat venäläiset gorillat näyttivät nuorilta ja ei niin pelottavilta, vitsiä eivät kyllä laskeneet, kun sitä toisen vieraan, Kimmo Sarjeen kanssa yritimme muotoilla….siinä nöyränä odottaessamme.

Sitten lopulta, 17.00, rivit tihentyivät, päävieraat saapuivat, käytävät täyttyivät etujoukoista ja perässä juoksijoista, välissään pitkä Vanhanen ja pätkempi Putin, joka loi meihin ovityttöihin ja –poikiin pitkän ja viipyilevän katseen. Saimme silmäkontaktin Putiniin, Keisariin! Siihen se sitten jäi, mutta riemua riitti pitkään. Juhlavieraat oli jaettu kolmeen ryhmään: ylimpään eli pääsaliin nousivat arvokkaimmat. Toisessa kerroksessa olivat lähes-yhtä-tärkeät-tyypit eli perässähiihtäjät ja kakkoskentän isännistöä. Sitten katutasojen sivuhuoneissa olimme me, pohjasakkia, kulttuurin ja tieteen edustajat, yläkerrosten puolisot jne. Kuohuviini voiteli meidät notkeiksi ja alamaisiksi. Mitä siitä, että oli matkustettu koko päivä Pietariin osallistumaan näihin juhliin. Me olimme komeaa kulissikauraa valtionpäämiesten ympärillä pyörivässä jokapäiväisessä valta-näytelmässä!

Putin näytti pieneltä, trimmatulta, kireältä ja kalpealta – never mind, tyypin ympärillä kiehui mahtimiehen suurvaltashow. Vain keisarillinen kulta ja univormut puuttuivat, puitteet olivat muuten samat. Kaupunkia myöten. Pietari oli entisellään, kiehtova, eurooppalainen ja venäläinen, suurikokoinen ja kotoisa. Lyhyen matkamme aikana ehdimme katsastaa Filharmonian suuren salin, jossa Radion sinfoniaorkesteri soitti (Sakari Oramon johdolla) todella hyvin – akustiikkako sen teki? Kiersimme Talvipalatsin, kävimme Smolenskin hautausmaalla kunnioittamassa Sprengportenin rujoa hautapaikkaa, katsoimme tärkeimmät kirkot ja uusimmat Nevskin kaupat. Kiehtovaa kiehtovaa kuten aika. Pian Pietariin pääsee junalla, alle neljän tunnin. Sitten sinne uudestaan.

Eremitaasin takaovella käsiin osui museon uutiset ja löysin itselleni uuden viiteryhmän, The Worldwide Club of Peterburgers on verkosto, johon voivat liittyä kaikki Pietarissa asuvat, siellä asuneet tai kaupungille sydämensä menettäneet. Tai sitten kuten kohdallani, kaikki ne, jotka tuntevat kantavansa sielussaan ”palaa Pietarista”. Näin on kohdallani, se on isovanhempieni kotikaupunki. Siksi Pietari on yksi tärkeimmistä ”sydämeni kaupungeista”, jossa ensi kertaa vierailin 1970-luvun alussa, ja sitten säännöllisesti, Leningradin aikaan 1980-luvulla. Sen jälkeen oli paussia kunnes taas 2000-luvulla uudestaan, nyt kolmatta kertaa. Koko ajan on jotain uutta kaduilla, kaupoissa, kahviloissa ja kirjakaupoissa. Kaupungin monet kasvot, sen värinä, ei lakkaa kiehtomasta!

Kansallisvaltiot ja tunnepolitiikka

2009-10-16T16:46:00.002+03:00

Viikon näyttävin uutinen tuli Ranskasta. Presidentti Sarkozy teki tiettävästi rakkaudentunnustuksen Englannin pääministerille Brownille. Sielujen sympatiaa lainehti Englannin kanaalin yli roppakaupalla. Samalla saatiin oiva näyte siitä, kuinka henkilösuhteet painavat eurooppalaisessa vuorovaikutuksessa. Rakkaus ja viha, kateus ja kosto – niin, missä määrin tunteet vaikuttavat kansainvälisessä politiikassa?

Tänä vuonna on Suomessa muisteltu vuoden 1809 tapahtumia. Kansallisvaltio ja niihin liittynyt ajattelu synnytettiin eurooppalaisen suursodan seurauksena, vuosien 1805–1815 jälkeen. Napoleonin sodilla oli keskeinen merkitys ”kansallisen” tunneilmapiirin syntymiseen: romantiikka kasvoi esiin samaan aikaan kun armeijat marssivat ja tuhosivat. Kaikki kansat joutivat kohtamaan sotien, imperiumien voimantunnon ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittista yhteisöllisyyttä luotiin voiton ja ylpeyden tunteista, sekä häviön ja tappion, tuhon ja vaaran kokemuksista.

Tästä maaperästä kasvoi kansallinen historiankuvaus. Riittää, että sanon nimen Runeberg ja Vänrikki Stoolin tarinat, joka loi suomalaisuuden moraalisen perustan. Runeberg antoi avaimenreiän, josta myöhempää kansallista omakuvaa on tarkasteltu. Syntyi kollektiivinen muisti ja siihen sitoutunut historiakuva. Se liittää yhteen kansalliseksi kokonaisuudeksi ”mielikuvituksellisia yhteisöjä”.

Muisti pitää sisällään myös unohduksen elementin. Muistamisen politiikka synnyttää sosiaalisia ja kulttuurisia identiteettejä. Muisti dramatisoi sen, kuinka tietoisuus menneisyydestä liittyy tiettyjen elinolosuhteiden muodostumiseen. Siihen kuuluu ylpeyttä omasta, mutta myös ylenkatsomista muiden suuntaan. Kiinnostava ja tärkeä kysymys on tietenkin: miten etninen ja kielellinen vaikuttaa muistiin ja ylpeyteen? Miten se säätelee kansakuntien välistä politiikkaa ja siihen liittyviä mielikuvia?

Näitä ajatuksia työstin kuluneella viikolla Puolassa, kun suomalaiset ja puolalaiset tutkijat pohtivat maittemme suhteita ja asemaa osana Venäjän keisarikuntaa ja I maailmansodan vuosina. Jos toisten kansojen tykkäämisestä puhutaan, sanon suoraan: pidän kovasti Puolasta ja puolalaisista. Aina kun kutsu kuuluu, lähden sinne. Kaupungit muuttuvat joka kerta ja aina parempaan suuntaan. Nyt Varsovaa ja muita taajamia ehostetaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisoja varten. Mutta on muutakin. Puolalaisten historiakuva on – kuten seminaarissa selvisi – erilainen kuin Suomessa, osin kiehtovampi. Suurvaltaintressejä ja maan jakoja, kumouksia ja kapinoita on vaikka muille jakaa. Maaperästä kasvaa nationalismi, ylpeys omasta, joka ei ole valtiollista vaan uskonnollista ja kulttuurista. Se pakottaa asettamaan oman kansallistunteen uuteen valoon.

Sitä paitsi, Puolassa saa hyvää ruokaa ja ihmiset ovat kohteliaita, miehet suutelevat edelleen kädelle jne. Näin se tosiaisassa menee. Meillä on maita ja kulttuuripiirejä, joista pidämme enemmän kuin toisista. Luettelen omani. Kaiken pohjalla on kateus-rakkaussuhde Ruotsiin, jota olen aiemmin (keväällä 2007) purkanut näissä blogeissa. USA ei ole minun juttuni, mutta Venäjään suhtaudun kaikella kunnioituksella – se on sentään isänpuolisen sukuni kotimaa. Sitten tuli katsottua Euroopan suurten maiden suuntaan ja ihailtua Italiaa (Roomaa ja antiikkia), Englantia ja Alankomaita. Ne olivat riittävän erilaisia ja tarpeeksi isoja kiinnostuksen kohteiksi. Nyt maku on muuttunut. Länsimaat eivät enää hetkauta, mutta olen kiinnostunut maista, joiden ”maakuva” on kehno. Kolumbia sytytti, samoin muut Latinalaisen Amerikan maat. Samoin nyt kierrän innostuksella Keski- ja Itä-Euroopan maita, kuten Puolaa. Niissä tapahtuu ja tuntuu koko ajan liikettä, parempaan tulevaisuuteen. Me olemme tässä prosessissa saavana, emme antavana osapuolena.

Matkailu avartaa, sanotaan. Usein käy kuitenkin päinvastoin. Muualla tulemme isänmaallisiksi ja alamme verrata. Sellainen päättyy usein Suomen eduksi. Kotona moni asia on todella hyvin. Ongelma on vain, että se näkyy etäisyyden päästä. Siksi kansallistunteen ja isänmaallisuuden kääntöpuolella on usein torjuntaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Kun naapuria katsotaan etnisen tai kielellisen kiikarin läpi, erilaisuus korostuu. Tärkeämpää olisi korostaa ihmisyyttä ja samanlaisuutta. Meitä ihmisiä yhdistää enemmän samankaltainen sosiaalinen perusta, kulttuuritausta, jopa asuinpaikka. Maahanmuutto ei ole ongelma sinänsä. Ongelma tulee siitä, kun alamme hahmottaa kanssaihmisiä erilaisina ja toisina. Ihonväri ei ole olennainen muuttuja. Sydämen sivistys pätee kaikkialla, meillä ja muualla.

Perinteitä tekemään – käskystä?

2009-10-05T23:34:00.003+03:00

Viime viikon hupaisin uutinen tuli Aalto-yliopistosta. Keskiviikko oli annettu uuden ”huippuyliopiston” opiskelijoille luentovapaaksi päiväksi. Ei vapautta ilman vaatimuksia. Rehtori Tuula Teerin mukaan puuhapäivää tarvittiin, jotta uuden yliopiston opiskelijat ”keksisivät” sopivia perinteitä, keskenään ja korkeakoululle. Sellainen nähtiinkin jonkinlaisen ihmisketjun muodossa. Toiveena oli saada ketju Otaniemestä Arabiaan.

Uutinen ei kertonut (HBL 1.10.09) miten ketjulle ja muiden uusien perinteiden kehittämiselle tapahtui. Hanke kertoo kiinnostavuudessaan jotain hieman könkkelöisestä suhtautumisesta akateemisiin traditioihin ja niiden tuottamiseen. Teeri tarkoitti epäilemättä hyvää kehottaessaan nyky-ylioppilaita yhteistoimintaan. Ongelma onkin siinä, että perinteitä ei noin vain komentamalla synnytetä. Kömpelömmätkin diktaattorit ovat vastaavaa yrittäneet. Viisas nuoriso ei pelkästään ylempiensä mahtikäskystä laula, marssi, juhli ja perinnetehtaile…paitsi tietysti, jos kiväärinsuu kutittaa selkärankaa…

No, nyt ei ollut käytössä järeitä aseita vaan ylioppilas- ja tupsulakkeja, teekkari-ilmapalloja ja opiskelijahaalareita. Teeri joukkoineen oli oikeilla jäljillä – akateemiset traditiot Suomessa ovat merkittäviä paikallisesti ja myös kansallisesti. Ne ovat ainutlaatuisia myös Euroopan mittakaavassa. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten ”kansallinen” itseymmärryksemme on osin muodostunut akateemiselle perustalle. Nationalismille tuli tilaa Ranskan vallankumouksen jälkeen 1800-luvulla. Idea erillisestä kansallisesta jatkuvuudesta luotiin meillä ja muualla Euroopassa pääasiassa lukeneiston tai sivistyneistön, intellektuellien tai älymystön piirissä.

Suomalaisen kansakunnan ja kansallisen kulttuurin ohjelma luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin…tai innovoitiin… kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan Maamme-laulusta. Se laulettiin ensimmäistä kertaan ylioppilaiden Kukan päivän juhlassa vuonna 1848. Vaikka Maamme-laulu on edelleen ylioppilaiden laulu, on siitä 160 vuodessa muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu. Suomalaiset laulavat sitä usein, urheilujuhlissa, monissa yhteistapaamisissa, juhlapäivinä.

Maamme-laulu on antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulun suomalaisuus kiteytyy evoluutioon: se ei ole sulkenut pois mitään ryhmää sisäisestä rakennustyöstä. Suomi on yhteistyöllä ja konsensuksen voimalla vapautunut köyhyydestä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Kenelle siis kuuluvat akateemiset juhlat ja perinteet sekä niihin kuuluvat tunnukset? Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta. Voiko uusia perinteitä luoda, noin vain? Siihen en usko, mutta uskon viestin päivittämiseen. Ylioppilaat vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä tämän haasteen edessä. Parasta on, jos perinne uusiutuu luovasti, ei pakosta tai tilauksesta.

Vaalirahakohu ja jäähyväiset demokratialle?

2009-09-24T11:03:00.003+03:00

Ihailen ja ihastelen suomalaisen yhteiskunnan kykyä latautua täysiinsä yhden asian kiihottamana. Vaalirahavääntö muistuttaa nykyisessä muodossaan kolmenkymmenen vuoden takaista metrokohua. Tuolloin kohistiin oletetuista ja todellisista metron rakentamiseen liittyneistä lahjuksista. Samaan pakettiin kuuluivat Salora-oikeudenkäynnit. Seurauksena oli ennen näkemätön ”rötösherrajahti”. Sen vanavedessä näivettyi herraverkostoihin ja hyvä veli –sopimuksiin perustunut, asevelihenkinen poliittinen kulttuuri.

Tilaa 1980-luvulla tuli vennamolaisille ja vihreille, noille rötöstelyssä ryvettymättömille. Suuret puolueet tutisivat hetken, mutteivät kaatuneet. Ensin hallitusvastuuseen nousi kokoomus, pian perässään keskusta ja SDP. Kaikki jatkui kuin ennenkin, lukuun ottamatta: rötösmurtumasta sisään pääsivät vihreät, jotka sittemmin ovat jatkaneet urbaania voittokulkuaan.

Mitä tästä kaikesta voimme oppia? Suomen poliittinen puoluejärjestelmä on yli 100-vuotinen perinnetihentymä. Toimintatavat, verkostot, rahoitus, etabloituminen sekä kunnallistasolle että valtakunnanpolitiikkaan ovat syvällä yhteiskunnassamme. Puolueet ovat demokratian ja kansanvallan takuuvoimaa. Nyt mitataan, mitä olemme valmiita järjestelmästä maksamaan, ja millä hinnalla. Ja minkälaisella avoimuudella?

Kannatan suomalaista kansanvaltaa. Kannatan sitä, että puolueet kokevat edelleen olevansa ”kansanliikettä”, joka hankkii konkreettisen ja poliittisen tukensa laajasti yhteiskunnasta. En halua, että puolueista tehdään valtiokoneiston osasia, ”tilivirastoja”, jotka saavat ainoan rahoituksensa suoraan tasavallan budjetista. Kunnioitan demokratian pelisääntöjä ja olen valmis maksamaan siitä.

Mitä muita vaihtoehtoja on? Katsotaan maailmalle ja opitaan. Niin kiero maa kuin Yhdysvallat muuten onkin, tässä suhteessa se on mallikkaan esikuvallinen. Kaksipuoluejärjestelmässä se onnistuukin. Olet joko puolesta tai vastaan, ja tuet kantasi edusmiehiä avoimesti, ylpeästi ja runsaskätisesti. Tuki on vuorovaikutteista. Hyvät lahjoittajat palkitaan mukavilla hommilla, suurlähettiläsposteilla, korkeilla viroilla ymv. Lähtökohta on avoimen naiivi: poliittinen toiminta tarvitsee laajapohjaista rahaa ja tukea.

Ennen pitkää pöly laskeutuu vaalirahakohun ylle. Mitä nousee raunioista? Lähestymmekö itäeurooppalaista mallia? Ukrainassa, Venäjällä jne. puolueet eivät ole kansanliikkeitä, vaan suku- ja ystäväverkostojen muodostamia valtapiirejä. Niiden tarkoituksena ei ole edustaa ketään, vaan valvoa, että omat pääsevät poliittisen vallankäytön ytimeen. Samalla kauhotaan hieman valtion omaisuutta ja raaka-ainevaroja omaan taskuun. Asioita onkin mukavampi hoitaa, kun omat intressit ja valtiolliset ovat yhtä ja samaa.

Vaalirahoitukseen tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Nyt huoleni kuitenkin on, että vauva menee pesuveden mukana. Kansalaisten luottamus politiikkaan rapautuu, kukaan ei suostu leimaamisen pelossa tukemaan puolueita ja ehdokkaiden vaalityötä. Palataan nollatilanteeseen ja pelataan itäisen Euroopan peliä: rikkaat hoitavat yhteisiä asioita ja muodostavat puolueita ympärilleen. Vain heillä on siihen varaa! Ympyrä sulkeutuu – palataan säätyvallan aikaan. Jäähyväiset demokratialle?

PS. Ai niin, entä oma vaalirahoitukseni? En ole kuulunut Nova Groupin enkä muidenkaan maakuntien miesten lemmikkeihin. Kunnallisvaaleissa (2004, 2008) rahaa paloi kummassakin noin 10 000 euroa. Sen verran maksoivat vaaliesite sekä ilmoitukset valtalehdissä (HS, HBL) ja liikennevälineissä. Ensimmäiset vaalit rahoitin veronpalautuksilla, toisen perintörahoilla. Omaa rahaa siksi, että en halunnut riippuvuuksia mihinkään suuntaan. Suren kyllä sitäkin, että nyt menettäjiin kuuluvat vaali-ilmoittelusta satojatuhansia tienanneet sanomalehtiyhtiöt. Kuka kehtaa enää lehdissäkään ilmoitella, toimittajien jakaman moraalisen tuomion uhalla?

Eurooppalaisia tarinoita I: design ja tulevaisuus

2009-09-17T00:14:00.001+03:00

Maanantaina aloitin luennon, jonka teemana on “aatteet, muistaminen ja historiapolitiikka”. Sali oli täynnä – aihe kiinnostaa opiskelijoita, ja muitakin. Mitä maailmassa on tapahtunut viimeisen 20-vuoden aika, Berliinin muurin murtumisesta? Eurooppa koki tuolloin yhden renessansseistaan, uudelleensyntymisensä. Ranskan vallankumouksen juhlavuosi 1989 kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan ”hulluksi vuodeksi”. Maanosan läpi pyyhkäisivät uudet aatteet ja ideologiat ja Kylmä sota päättyi. Se vapautti miljoonia kommunismin vallan alla eläneitä ihmisiä rakentamaan vastaitsenäistyneitä tai uudelleen yhdistyneitä valtiota. Oli tilaa nationalismille, uudelle politiikalle ja historiankirjoitukselle. Viimeisen 20 vuoden aikana historiapolitiikasta – ja historian traumojen käsittelystä - on tullut osa uuden Euroopan yhteiskunnallista keskustelua.

Nationalismi sopi täyttämään henkistä tyhjiötä sirpaloituneessa Euroopassa. Uusia kansallisia kertomuksia tarvittiin pitkän ja ankaran vaiheen jälkeen, jolloin ”itäinen” ja ”läntinen” näkemys kamppailivat maailman herruudesta. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista on lihoineen ja luineen haastanut Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Omaan ymmärrykseeni on 2000-luvulla vaikuttanut – ja sitä koetan luennolla välittää - Euroopan Unionissa toiminut ja Liettuan presidentiksi valittu Dalia Grybauskaite. Hän totesi maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista 1990-luvun eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Se liittyy historian rooliin ja paikkaan Euroopassa. Historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, jonka avulla järjestelmämuutos oikeutettiin niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Eurooppalaisuuden esiin nostaminen on merkinnyt paluuta kertomukseen, ainutkertaisen ja kiinnostavan esiin nostamista. Kansallinen on viimeisen 20 vuoden aikana korostunut ja korostuksissaan muuttunut. Entiset itäblokin maat ovat edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tulkitsemisessa. Kääntöpuolella on suvaitsemattomuuden lisääntyminen. Poliittiset ääriliikkeet menestyvät, romanivastaisuus, homofobia ja etniset jännitteet ovat kasvussa. Kaksi vuosikymmentä ei ole rasvannut demokratiaa toimivaksi, vaikka kulissit ovat pystyssä. Tässä tilanteessa historialla politikointi ja menneisyydellä manipulointi on osoittautunut menestykseksi.

Kaksikymmentä vuotta vapautta, itsenäisyyttä, kapitalismia ja kansallista puhetta. Nyt sopii kysyä, tarvitaanko uusia tarinoita pitämään Eurooppa ja eurooppalaisuus kasassa. Sitä pohdittiin eilen Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston 40-vuotisjuhlassa Helsingissä. Amsterdamissa olevan emosäätiön (ECF) pääsihteeri Gottfried Wagner pohti puheessaan oivaltavasti uusien kertomusten tarvetta. Kaksi vanhaa (sosialismi – kansallissosialismi) tyhjentyivät jo aikaa sitten. Kolmas, nationalistinen ja sisäänpäin kääntynyt, on tullut sekin tiensä päähän. Edessä on tulevaisuus, joka näyttää jälleen kerran haasteelliselta. On uuden kertomuksen paikka.

Helsingissä sellaisen luomista yritettiin tänään, kun ravintola Nokkaan oli kutsuttu Helsingin designkaupunki 2012 –hankkeen, Sitran ja Helsinki Design Labin toimijoita. Minäkin menin paikalle, kaiketi kutsuttuna maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Nyt tavoitteena on uusi suomalainen – tai helsinkiläinen – kertomus, joka perustuu designin avaamiseen ja arkipäiväistämiseen. Design tuodaan pois esineistä ja muotoilusta, enemmän universaaliksi puheeksi, tavoitteena käytännön ratkaisut ja kompleksisuuden työstäminen. Ajatus on hyvä, kiinnostava ja originelli. Siinä voisi olla eväitä uudeksi kansalliseksi herätykseksi…vaikka esitin kansalaispuheenvuorossa kritiikkiä siitä, että uuden designin ympärille pitää saada tarina ja tavoite, selkokielellä. Sekä nuoria ja opiskelijoita mukaan. Muuten jutusta tulee suurten ikäluokkien saattohoitoa…sellaiseen ei nyt ole varaa!

"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

2009-09-07T23:51:00.003+03:00

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!

”Uhrin ansiosta lippu liehuu”

2009-09-01T20:16:00.001+03:00

’Tuntemattomasta Suomesta’ kirjaa tekevä brittitoimittaja Michael Booth oli muutama päivä sitten työhuoneessani pohtimassa tämän maan olemusta ja historian vaikutusta omakuvaan. Käytiin läpi vuosia 1809, 1917, 1944 ja 1989. ”Hetkinen haloo”, tokaisi Booth, ”Suomi kai ei ole koskaan ottanut, kokenut uhrin roolia? Ei tunnu sellaiselta, kun täällä puhuu ihmisten kanssa, ei todellakaan.” Ulkomaisen toimittajan tokaisu pysähdytti. Näin on todellakin. Suomen sata sotaa ja tuhat taistelua historian aikana eivät ole tuottaneet kollektiiviseen tunnemaailmaan tunnetta uhrin asemaan joutumisesta. Sotia on käyty, kapinoita koettu, vallankumouksiin on jouduttu, verisestä veljessodasta selvitty – ja sitten vedetty hihat ylös ja ryhdytty rauhan rakentamiseen.

Uhri –teema pyöri mielessäni viikonlopun yli. Perjantaina tuli postista sopivasti Sotainvalidien Veljesliiton tilinsiirtokeräys – valtakunnalliset suurkeräykset on tätä nykyä lakkautettu. Kuoressa oli päällä liiton tunnus, miekka ja seppele, sekä yllämainittu lause: uhrin ansiosta lippu liehuu. Jäin pohtimaan, mitä lause minussa, sotaveteraanin tyttärentyttären mielessäni herätti, iloa, häpeää, ylpeyttä vai surua? Ilahduin kun totesin, että tunne oli lähinnä….riippumaton, hieman ylpeästi kansallista itsellisyyttä korostava.

On uutta saada olla avoimesti ylpeä vaikkapa Talvisodan hengestä. Sukupolveni kasvoi kylmän sodan aikaiseen ankaraan ja prutaaniseen geopoliittiseen ajatteluun, tai pikemminkin, turvallisuus-kysymykset ja ulkopolitiikka tulivat jopa uniin. Kun vartuin, opiskelin ja tutkin historiaa, ymmärsin paremmin. Sota on teema, jonka ympärille kietoutui paljon myyttistä ja todellista omakuvaa ja yhteisöllisyyttä. Oma ikäryhmäni sai sentään kokea jotain suurta 20 vuotta sitten: maailman, Euroopan muuttumisen, kun Berliinin muuri murtui.

Tänä syksynä tullaan näkemään, kuinka vuodesta 1989 on jo muodostunut myyttinen ajanjakso Euroopan historiassa. Myytit sinänsä liittyvät kansallisvaltioiden muodostumiseen, joka lähti liikkeelle Ranskan vallankumouksesta. Kansojen vapaudenkaipuulle haettiin tukea menneisyydestä. Arkeologia ja historia tuottivat ilmiöitä ja asioita, joista leivottiin kansallisia ja nationalistisia. Monet 1800-luvulla luodut historiamyytit säätelevät edelleen omakuvaamme. Kiinnostava on, että
samantyyppiset myytin ainekset ovat siirtyneet kansakunnalta toiselle.

Meillä Euroopassa myyttejä ovat tuottaneet
• kertomus kansallisesta alkuperästä
• suurmies tai -nainen kansallisen henkilöitymänä
• kaipuu vapauteen ja itsenäisyyteen
• kertomus uskon voimasta ja
• yhteisöllinen kokemus sodasta, erityisesti vuosista 1939–45.

Toinen maailmansota muutti Eurooppaa ja vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan ydin niin idässä kuin lännessä. Sodan päättymisen päivästä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisen päivästä on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. Historiakulttuuriin nousi vastarintaliikkeen ihannoiminen. Sota nosti esiin uusia myyttisiä sankareita, valtiomiehiä ja sotapäälliköitä, sankarivainajia tai joukkoteurastuksissa kuolleita tavallisia sodan uhreja.

Sodan voittoisa kertomus loi myös isänmaallisuutta. Se lääkitsi taisteluhaavoja. Vasta viime vuosina sodasta on tehty universaalikertomus, jossa korostuu trauma eli keskitysleirit. Juutalaisten kohtalosta on tehty 1900-luvun nollapiste. Siihen peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin. Uudistuneessa Euroopassa vuosi 1989 on noussut monin tavoin vuoden 1945 rinnalle. Se vapautti kommunistiset Itä- ja Keski-Euroopan maat lopullisesti toisen maailmansodan poliittisesta vankilasta eli Neuvostoliiton ylivallasta. Samalla Baltian maissa, Puolassa, Romaniassa jne. tuli tilaa pohtia mitä toinen maailmansota ja vapautuminen Neuvostoliitosta merkitsivät näiden maiden kannalta: on helppo ymmärtää, että ajatus uhrina olemisesta ja kollektiivisesta kärsimyksestä nousi uudemmassa historiakuvassa vahvoille.

Tätä kivuliasta kaksoisidentiteettiä ei meillä ole, eikä muutama äänekäs kommunisti tai taistolainen tilannetta muuksi muuta. Hm…tarkemmin mietittyäni… taidanpa tänä vuonna maksaa roposeni sotainvalidien keräykseen.

Yliopisto siirtyi Tanskasen aikaan!

2009-08-24T23:29:00.002+03:00

Suurin uutinen helsinkiläisessä akateemisessa maailmassa ollut yliopistouudistus on nyt saatu pääosin turvasatamaan. Istun siinä yliopistokollegiossa, jonka tehtäväksi tuli valista HY:n uusi hallitus. Se tapahtui lukuisissa kokouksissa, joissa – samalla – tuli saatua täyslaidallinen yliopistollista peruskähmintää. Monien äänestysten ja menettelytapakeskustelujen jälkeen päädyttiin vihdoin 13 jäseniseen hallitukseen, jossa ulkopuolisten osuus on kuusi ja sisäpuolisten seitsemän.

Vierastan edelleen käsitteitä ”ulkopuolinen” ja ”sisäpuolinen” – en osaa ajatella Yliopistoa yhteisönä, jolla on jokin suhde ulkopuoliseen. Universitas itse on tuottanut useimmat ulkopuoliset omien tiedekuntiensa kasvatus- ja opetustehtävän kautta. He ovat yliopistomme kasvatteja ja siten aina ”sisäpuolisia”. Saimme inside-tietoa siitä, että kuusi ulkopuolista valittua ehdokasta oli valmiina sitoutumaan kovaankin työhön yliopiston hallituksessa (piispa Huovinen, johtaja Ollila, johtaja Tanskanen, MMT Husu-Kallio, johtaja Kronman ja prof Helenius). Vaikka "ulkopuolisiin" henkilöihin ei uusi kollegio enää ehtinyt vaikuttaa, käytiin kohtalaisen kiinnostava keskustelu hallituksen kokoonpanosta, jonka aikana kuultiin sekä järkeviä ja hyviä, että hölmöjä ja kummallisia näkökantoja. Itsekin olin ehdolla (yksi kuudesta professoriehdokkaasta, kun kolme lopulta valittiin..).

Kollegiossa ja yliopiston hallinnossa puoluemuodostus on selvä; kovaa eturyhmälinjaa edustivat suurten kampusten edustajat, kuten lääkärit ja luonnontieteilijät. Alusta alkaen kyse oli siitä, että kukin kampus/suuraine saa riittävän edustuksen (=oma mies/nainen) hallitukseen. Kolmikanta toimii, mutta vahvimmat ja persoonallisimmat puheenvuorot nousivat kyllä professorikunnasta ja ylioppilaiden joukosta. HYY:ssä dominoi tällä kertaa vahva ainejärjestörintama, jonka karismaattisimmat edustajat ovat oman oppiaineeni eli historian aktiiveja, siis kronoslaisia. Opiskelijat olivat hyvin valmistautuneet. Muutoin näkyi ay-perinne ja oman edun valvonta, jako tieteentekijöihin ja hallinnon väkeen.

Yliopisto siirtyi lopulta kivuttomasti uuden hallinnon eli hallituksen vastavalitun puheenjohtajana mukaan – Antti Tanskasen aikaan. Murheita on minulla muutama: hallinto, hallitus ja rehtorit tulevat edelleen etääntymään riviyliopistolaisesta ja laitosten perustyöstä. Johtajavetoisuus, jota nyt ajetaan sisään, tekee meistä kahden kerroksen väkeä. Pärjäämisen ja elinvoimaisuuden mittarit tulevat kovenemaan.

Esimakua uudesta saatiin viime keskiviikkona. Yliopisto järjesti yhdessä Hanasaaren kanssa rahainkeruuillalliset ruokakulttuurin professuurin saamiseksi. Paikalla oli noin 150 korkean lipunhinnan maksanutta, hyviin ruokiin tottunutta kansalaista. Vielä ei akateemisuus oikein lähtenyt lentoon – on vaikea tuotteistaa yliopiston aineeton traditio myyväksi. Rehtoreiden ja ministereiden puisevat, paperilta luetut puheet eivät oikein riitä, tarvitaan enemmän ruutia ja iloa. Sitä löytyy opiskelijakulttuurista ja ylioppilaiden taloista, tiloista ja traditioista. Uudet haasteet odottavat..

Niin, siis Tanskasen aikaan!! Se joka odotti vallankumousta, sai pettyä viime viikolla. Uuden hallinnon ensimmäinen viesti oli käskyttävä: kättely pois yliopistosta infektiotartuntojen estämiseksi. Näin sitä tuodaan uuden ajan sivistystä eteenpäin kannattelevaa perusviestiä meille akateemisille maan matosille. Sitä paitsi, en ainakaan minä aio lopettaa kättelyä, pärskimistä lupaan vähentää!