tiistaina, maaliskuuta 16, 2010

Talvi, talvisota ja talkoot

Vietin viime talvisen viikon, opetusvapaata kun oli, koiran kanssa Sysmässä ja keskityin kirjoittamiseen. Artikkeli, joka oli työn alla, koskee Helsingin julkisten tilojen käyttöä, ja käytössä tapahtuneita muutoksia sotavuosista näihin päiviin. Kuten aina, tämmöiset jutut paisuvat paisumistaan: aineistoja on paljon ja loppuhuipennusta on vaikeata tehdä. Nyt olin todella onnekas! Olin saanut käyttööni Helsingin pitkäaikaisen tori- ja hallivalvojan Tapio Sademiehen lehtileikekokoelmat. Sademies jäi juuri eläkkeelle, kävi haastattelussa ja lupasi lehtileikkeet lainaksi.

Mahtavaa tutkimusprosesseissa onkin vain ”sukeltaa” aineistoihin ja keskittyä kirjoittamaan. niin tein kurinalaisen päiväohjelman varjossa. Työpöydän ääreen klo 9.30, kirjoittamista, sauvakävelyä ennen lounasta. Työ jatkuu lounaan jälkeen, päiväunet ja ilta aineiston lukemista ja lopulta rojahtamista tv:n äärelle, sekalaisten uutisten, sarjojen ja viihteen keskelle. Luovuutta parhaimmillaan. todella! En käynyt edes kirkolla, en lukenut lehtiä, tyhjensin pakastinta ja elin pienellä liekillä.

Viikon uutisiin kuului – netti-informaatiota – professorikollega Leena Palotien poismenosta. Asia kosketti hyvinkin, vaikka en häntä henkilökohtaisesti juurikaan tunne. Nuori akateeminen ja menestynyt nainen (57-v ei ole ikä eikä mikään!) ja vielä geenitutkija, joka menehtyi luusyöpään. Tuntui vaikealta, että tällä taustalla, lääkäri ja kaikki, mutta niin vain elämän kierto vie lopulta voiton. Yliopistouran ihana puoli on kuitenkin se, että jälkeen jää oppilaita ja nuorempia kollegoja viemään sanomaa eteenpäin. Näin oli Palotienkin kohdalla. Ruumis ehkä lähtee, mutta henki jää!

Elin maalla yhden lehden voimalla. Se oli viime tiistain Helsingin Sanomat, josta luin joka päivä yhden osan. Loput tiedot sitten sain netistä. Erityisen puisevaksi ja vastenmieliseksi koin toimittaja Miska Rantasen reportaasin perussuomalaisten poliittiselta risteilyltä. Persut, jotka epäsuorasti herjasivat mukana laivalle sattuneita maahanmuuttajia, nostettiin kuvien kera sankareiden asemaan. Tehkää näin, Suomen kansa, laulakaa hottentoteista ja muista hupsuista kaukomaalaisista kaikkea kivaa. Korostakaa kuinka erilaisia me olemme kuin kaikki muut, erilaisuudessa sittenkin aina parempia, Talvisotaa myöten.

Vastenmielistä, sanon minä. Minun puolestani jokainen puhukoon ja kirjoittakoon mitä lystää, kunhan vain on valmis kantamaan puheistaan vastuun. Vastenmielisyyttä tunsin siksi, että suomalaisuus tulkitaan niin kapeasta horisontista käsin. Siksi tuntui ikävältä saada lukea risteilyvieraasta, joka rinta rottingilla kehui uussuomalaiselle, että me täällä selvittiin talvisodasta, turha tulla tänne mutakuonojen uhoamaan…

Talvisota, siis. Viime kuukaudet on mediassa ahkerasti ja aika kiinnostavasti, melko asiallisesti selvitetty sodan taustoja ja sidottu kokemukset yksityisen kautta yleiseen. Kaipaisin toista näkökulmaa, sitä jonka unkarilainen István Rácz tuo esiin kirjassaan Olin Suomessa 1940 (1941). Aivan mainio kirja, kirjoitettu juuri koetun valossa, ei jälkikäteen tunteita ja tunnelmia rekonstruoiden. Rácz päättää ylistävän Suomi-kuvauksensa hienoon loppuhuipennukseen: talkoohengen ylistämiseen. Talkoot, hän kirjoittaa, yhdisti kansan rakentamaan parempaa tulevaisuutta. Sosiaalierojen estämättä raivattiin ja valloitettiin yhdessä uutta maata asuttavaksi. Otettiin muuttajat vastaan, hädässä olevia invalideja ja veteraaneja, orpoja ja leskiä autettiin uuteen alkuun. ”Tätä tietä pitkin, vapaaehtoisella työllä, astuu koko Suomi uutta, parempaa elämänmuotoa kohti!”, kirjoitti Rácz elähdyttävästi.

Jäin miettimään, ihan oikeasti: miksi maahanmuuttokeskustelua ei leimaa talkoohenki, välittäminen ja auttamisen halu, rakkaus lähimmäistä kohtaan? Ihminen on ihminen, siitä riippumatta mistä hän on kotoisin, aina kunnioituksen arvoinen. Mihin häipyi suomalaisten sydämen sivistys, ymmärrys huono-osaisuutta kohtaan? Julma aikamme on ahne ja itsekäs – liian kanssa!

Tunnisteet: , , , , ,

maanantaina, maaliskuuta 08, 2010

Inspehtoriksi osakuntaan (ESO)

Helmikuun kokouksessa 2010 Eteläsuomalainen osakunta (ESO) valitsi minut inspehtorikseen. Olen 11. sarjassa professorikunnan edustajia; ensimmäinen oli orgaanisen kemian professori Edv. Hjelt. Hänet valittiin tehtäväänsä osakunnan perustamisvuonna 1905. Sen jälkeen inspehtoreina ovat toimineet muun muassa professorit Kaarlo Krohn, Yrjö Reenpää, Ernst Palmén ja Matti Klinge. Kukin tavallaan on edustanut aikakautensa tieteellistä – ja sosiaalista – huippuosaamista.

Palasin osakuntaan 25 vuoden tauon jälkeen. Jätin kuraattorintehtävät vuonna 1985. Aikakauteni suuria saavutuksia oli Mika Waltarin muistomerkkihanke ja osakunnan muutto takaisin Uuteen ylioppilastaloon. Sen jälkeen olen seurannut ESO:n toimintaa sivusta, seniorina ja sittemmin omien oppilaiden kautta. Osakunta on voinut hyvin. Sen johtotehtäviin on hakeutunut hyviä opiskelijoita, cives, joista useimmat ovat kasvaneet tehtävässään siihen mihin on tarkoituskin: kansalaisuuteen.

Lauantaina oli osakunnassa juhlallinen inspehtorinvaihtokaronkka. Sellaisen olen kokenut itse vain kahdesti. Keväällä 1986 tehtävä siirtyi Matti Klingeltä professori Antti Ahlströmille. Seuraava vaihto oli vuonna 2000, kun inspehtoriksi oli valittu professori Kimmo Kontula. Ja nyt siis ESO:n inspehtorin käädyt siirrettiin minulle tilaisuudessa, johon osallistui sata nuorta, kolme yliopiston kansleria (Lehto, Ihamuotila, Niiniluoto), kaksi edellistä inspehtoria ja joukko muita kutsuvieraita.

Osakunnan juhlahuoneisto Mannerheimintiellä oli tavattoman kauniisti sisustettu ja siisti. Ruoka oli hyvää, ja laulu raikasi, kuten nykyään aina on asian laita. Kimmo Kontulan aikaiset virkailijat (kuraattori, isännät, emännät) muistelivat inspehtoriaan hyvin kauniisti. Tunnelma oli haikea, sydämellinen ja samalla toiveikas, kuten kaiketi aina vanhan vaihtuessa uuteen. Uutta on, että olen osakunnan ensimmäinen naispuolinen inspehtori. Akateemisen elämän tähänastisen miesvaltaisuuden näkee konkreettisesti osakunnan ikonografisesti pyhimmässä tilassa eli osakuntahuoneessa: kaikki kunniajäsenmuotokuvat ovat miehistä.

Olen kasvanut kansalaisuuteen osakunnan kouluttamana ja siitä asiasta puhuin linjapuheessani. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää – tästä olen kirjoittanut aikaisemmin - miten itseymmärryksemme on pohjaltaan akateeminen asia. Idea suomalaisesta kansakunnasta ja kansallisesta kulttuurista luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin se ohjelma, josta sittemmin kasvoivat kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan ylioppilaiden tunnusmelodiasta eli Maamme-laulusta. Se on vuodesta 1848 antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulu ei sulje ketään sisäisestä rakennustyöstä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Opiskelevan nuorison tulee Maamme-laulun hengessä vaalia niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi helsinkiläisellä opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pohtia maan tilaa ja tulevaisuutta. Siihen osakuntaelämä osaltaan kasvattaa. Koulutus on meillä nähty sosiaalisten erojen tasaajana ja demokraattisen kehityksen tuottajana. Ylioppilaat ovat ”isänmaan toivoja”. Valkolakkeihin on liittynyt nuoruuden iloa, paremman tulevaisuuden lupausta. Kun tätä tehtävää saan ”inspehteerata”, on se suuri kunnia!

Tunnisteet: , ,

maanantaina, maaliskuuta 01, 2010

Eläinsuojelunationalismia

Koko viikon olen elänyt kuin kahdessa maailmassa. Olen koettanut sopeutua kehitysmaa Bangladeshin kurjuuden jättämiin jälkiin ja samalla löytää mielekkyyttä suomalaisesta turkiseläin- ja sikakeskustelusta. En voi sille mitään, mutta Dhakan katutila vie mielessäni voiton. Kaiken saastan ja köyhyydenkin keskellä pysyväksi jäi ihmisten optimismi, katse tulevaisuuteen. On pakko uskoa, että joskus maa nousee. Usko panee asiat tärkeysjärjestykseen: elämäntahto, ravinto, työ asettuvat kärkeen.

Samalla katson lievän hämmennyksen vallassa hämärätaustaisen Oikeutta eläimille –yhdistyksen aikaansaamaa tunnevyöryä tässä maassa. Onko todella niin, että muutaman turkiseläimen kohtalo nousee 2000-luvun elämää suuremmaksi kysymykseksi? Vertaan kettujen punaisia silmiä nälkään kuolevan dhakalaislapsen sumeaan katseeseen enkä voi sille mitään: 70-lukulainen minäni kaipaa pois tästä sinivalkoisesta minkkiturkkikeskustelusta, pois ja ulos jonnekin laajempien näkökulmien keskusteluun. Ahdistun turkkipaheksunnan juuttumisesta kansalliseen kuvioon, sen sisällä olevasta eläinsuojelunationalismista.

Moraalitonta tai ei, minun sydämeni on aina ihmisen puolella. Mitä syvemmin Dhakassa katsoin katulapsia silmiin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin, että ihminen kaipaa puolustajaa. Maailmassa on lukuisia maita, joissa ihmisiin suhtaudutaan samalla lailla kuin meillä muutamiin huonosti hoidettuihin turkiseläimiin. Minun maailmankuvani mukaan näiden ihmisten aseman parantamisen tulisi olla kiireellisyysjärjestyksessä korkeammalla kuin eläinten. Kaipaan eläinsuojelijanuorilta - ja vähän vanhemmiltakin – kykyä katsoa asioita globaalisti ja suurella sydämellä.

Lisäksi, jos Suomen kasvi- ja eläinkunnalta kysyttäisiin, sopii epäillä olisivatko ne innoissaan nykyisistä edusmiehistään ja -naisistaan. Siis näistä kettutytöistä, ilmastofundamentalisteista, eläinoikeustaistelijoista ja Animalia-aktiiveista. Tämä ryhmä on korvannut vanhan maailman moraalitätien paikan oikeassa olemisen ja ehdottomuuden sanansaattajina. Kyseessä on joukko, joka olisi valmis panemaan toisinajattelijat (esim. turkisten käyttäjät) seinää vasten. Siitä on lyhyt matka uusfasismiin..

Elämän, eläinten ja luonnon kunnioittaminen kuuluu yleissivistykseen. Nykyisen kaltainen oikeuksien puolustamisen takaa pilkistää kuitenkin jotain muuta. Oikeuspuheeseen kietoutuu liikaa aito moraalinen paheksunta ja oikeassa olemisen eetos. Se kohdistuu pikemminkin siihen, mitä turkikset tänään edustavat käyttäjilleen: kestävää lämpöä, vaurautta ja ylellisyyttä. Sanalla sanoen turhuutta. Sellainen on luterilaisessa eetoksessamme kestämätöntä.

Turkisten tuottaminen ja -kauppa kuuluu Pohjois-Euroopan vanhimpiin taloudellisen vaihdannan kerrostumiin. Turkikset ja prostituutio ovat verrannollisia: on turha kuvitella, että ne loppuvat kielloilla, syyllistämisellä tai sormen heristämisellä. Siksi kannatan tämän laillisen ja perinteisen, perheosaamiseen perustuvan elinkeinon jatkumista Suomessa. Täällä pystymme valvomaan ja kontrolloimaan turkiseläinten kasvatusta. Kielto siirtää tuotannon maihin, jossa eläinparat todella huutavat suomalaisia eläintensuojelijoita apuun. Mutta ovatko he valmiita lähtemään eläinoikeusviesteineen Aasiaan, Intiaan tai muualle kaukomaihin?

Tunnisteet: , , , ,