”Historian hampaanjälki” ja muuta pohdintaa kaupunkikeskustoista

Justiinsa (10.4.) on poistuttu ministeri K. Kiurun "kaupunkikeskustat eläväksi" –tilaisuudesta Säätytalosta. Talon hyvä puoli kokouspaikkana on se, että vieraat ja puhujat ymmärtävät pukeutua siististi…niin nytkin.  Puhujalista oli ansiokas: kaupunkihistoriasta väitöskirjaa tekevä Janne Viitamies esitteli kokeneena toimijana Mikkelin kaupunkikeskustan onnistunutta kehittämistä yhteistyössä monien toimijoiden kanssa. Tutkija, tohtori Pasi Mäenpää analysoi oivaltavasti kaupunkilaisuutta tässä maassa (..tunnistin sieltä oman puheeni sävyjä 2000-luvun alkupuolelta..) ja totesi muun muassa, että suomalainen kaupungistuminen edennyt asuntopolitiikka edellä; että vieläkään ei osata olla kaupunkilaisia luontonäkemyksen puristeessa; että kaupunkisuunnittelua leimaa edelleen liiallinen tarrautuminen funktionaalisuuden perinteeseen.  Erikoissuunnittelija Hella Hernberg tutkijataustalla pohti kivasti uuden kaupunkikulttuurisen aktiivisuuden synnyttämää ”tekemisen demokratiaa”.

Sitten puhui muutama konsulttitaustainen toimija, ja kas… korvat umpeutuivat, kun sanottava muuttui itsestään selvyyksien luettelemiseksi ja oli helppo siirtyä lukemaan kännyuutisia. Meillä on se hyvä tai huono puoli asioiden käsittelyssä, että osataan kyllä uusin teoria ja (amerikkalainen) sosiologinen tutkimus, muttei oikein ymmärretä niitä historiallisia ja mentaalisia prosesseja, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaisen kaupungin muodostumiseen. Eikä lainkaan tajuta paikallisen poliittisen päätöksenteon luonnetta.

Säätytalolla konsulttiyhteiskunta muuttui yhtäkkiä todeksi: paikalla ei juurikaan ollut kunnallispoliitikkoja tai korkeita virkamiehiä eli niitä todellisia kaupunkipäättäjiä, vaan sali pullisteli sekalaista kiinteistö- ja kaupanalan lobbaajaa, yrittäjää ja konsulttia. Jäin miettimään: tätäkö se valtio nykyään on...? Itse elän vielä 1970-lukua ja näen valtion jonkinlaisena ”kansallisena” raamina ja hierarkkisena järjestyksenä maakuntineen, kaupunkeine ja kuntineen. Nyt tuntuu siltä, että olemme kaupungeissa palanneet 1800-luvulle: ne joilla oli omaisuutta ja sosiaalista pääomaa, ne myös päättivät. Konsultit ja yrittäjät aikamme porvarissäätynä?

Mitään tästä ajattelusta ei ollut heijastunut Säätytalolle – itse asiassa tilaisuus vastasi sitä, mitä  juuri nyt tapahtuu eli valtion alasajoa. Myönnän uudistamistarpeet, mutta en aina voi hyväksyä sitä, mitä tilalle nostetaan: sumeasti valmistelua ”rakenteiden” reformointia, suoranaista perinteen tuhoamista ja olemassa olevien toimivien järjestelmien alasajoa. Sekä tuhansien ja taas tuhansien näihin rakenteisiin kiinnittyneiden ihmisten ylitse kävelemistä… Kollega Panu Pulma antoi facebookissa käyttööni hienon ilmaisun: olemme matkalla kohta aitoa liberaalia kevytvaltiota, "yövartijavaltiota". Valtion tehtäväksi jää omaisuuden koskemattomuuden valvominen, mikä nostaa esiin omistajat vastuullisiksi toimijoiksi.

Ministeri Kiuru, joka itse on aktiivinen porilainen kunnallispoliitikko, puhui sinänsä varteen otettavasti, mutta hieman innottomasti kaupunkien kasvusta, kehityksestä ja historiallisen ympäristön ja rakennusperinnön kunnioittamisesta. Kiuru kertoi miten ”historian hampaanjälki” muuttui Porissa eläväksi osaksi urbaania kulttuuria, kun vanha teollisuusrakennus kunnostettiin onnistuneeseen uusiokäyttöön. Juuri näin se menee: kaupungit Euroopassa ovat vanhan ja uuden jatkuvaa vuorovaikutusta.   

Tilaisuus huipentui kaupan ja kaupunkikulttuurin ylistämiseen. En viitsinyt pilata hyvä tunnelmaa muistuttamalla siitä, että kaupunkien keskustat ilmentävät myös monia urbanisoitumisen ongelmia, sosiaalisia jännitteitä, luokkaerojen kasvua, köyhyyttäkin. Ministerin agendalle siirtyy toivottavasti pohdittavaksi se, miten valtio voi omilla toimillaan edistää sellaisen lainsäädännön syntyä, jolla edistetään hyvin, ihmisläheisen kaupunkikeskustan muodostumista.