Kaameat kadut ja kauniit kaupungit

Jokainen, joka viettää tovin tai kaksi maailman suurissa kaupungeissa, tekee raakaa vertailutyötä suhteessa kotinurkkiin.  Omat pikkuiset suurkaupunkimme näyttäytyvät ankeahkoina, kun rinnalle nostetaan vaikkapa jylheä New York, vilkas Berliini, elegantti Pariisi, kaunis Tukholma tai helposti lähestyttävä Amsterdam.  Metropoleissa kaikki on suurempaa, kauniimpaa ja värikkäämpää. Turistin elämä sikäli helppoa, että lyhytlomalla ei joudu kohtamaan suurtaajamien takapuolta, sosiaalista eriarvoisuutta, köyhyyttä, saasteita tai muuta vastaavaa.

Palasin Roomasta Helsinkiin noin viikko sitten. Vein ikuiseen kaupunkiin koko joukon yliopiston opiskelijoita, ja antiikkiaan kunnioittava kaupunki teki nuoriin vaikutuksen. Vilkasta, vireää, italialaista. On aina ilahduttavaa opettaa nuorempia sukupolvia arvostamaan välimerellisiä käytöstapoja ja sosiaalisuutta, hyväntuulisuutta, latinaa, historiaa ja palvelukulttuuria ja hyvää ruokaa. Silti on todettava, vuosikymmeniä kun olen ihaillut roomatarten pettämätöntä eleganssia, että Helsingissä pukeudutaan tätä nykyä persoonallisemmin ja rohkeammin.

Muotinumerot olivat tällä kertaa 10-9 Suomen pääkaupungin hyväksi. Mutta muuten Helsingin keskustassa ensimmäisenä pisti silmään Roomasta poikkeava roskaisuus. Kuin varkain on meille päässyt pesiytymään kummallinen välinpitämättömyyden roskailukulttuuri ja vastuuttomuus. Yhteinen katutilamme tuntuu olevan tilaa, josta kukaan ei välitä. Keskustan kuljetuimmat paikat ovat täynnä tupakantumppeja, karkki- ja jäätelöpapereita, tyhjiä muovipulloja ja muuta näkyvää jätettä. Yleiset roskakorit, joita on liian vähän, pursuavat tavaraa.

Kun katsetta nostaa ylöspäin, ei näkymä parane. Liian monet näyteikkunat ovat pölyn peittämiä tai epäkiinnostavasti somistettuja. Kevään tulo tuo katurakentajat, putkimaakarit ja sähköasentajat julkiseen tilaan, yleensä keskustaan. Helsinkiläistä on, että päällysteet revitään auki ja työ tehdään, mutta viimeistely unohtuu. Lopputuloksena on välinpitämätön sotku, työkalujen, muovinarujen, aidankappaleiden, katukivien ja ajoesteiden heitteillejättö yhteiseen tilaan.  Teiden varret, liikennejakajat ja kadun pientareet ovat kuin keskisuuria ongelmajätteen kaatopaikkoja.

Jos vielä jaksaa katsettaan nostaa, voi huomion kiinnittää julkisiin kalusteisiin, katulamppuihin ja liikemerkkeihin. Pääväylilläkin katuvalaistuksen pidikepylväät ovat hailakanharmaita tai ruostuneita, päästään karkeasti katkaistuja tolppia, joiden välissä roikkuu jälleenrakennusajalla (?) suunnitteluja ankeita valaisimia.  Liikennemerkit jatkavat samaa yleisharmaata linjaa, ja ovat usein kallellaan ja kaatumassa. Harmaa on kunnallisen infran yleisväri, jonka vetovoimaan luotetaan myös bussikatoksissa, kaiteissa ja aidoissa.

Maailma on täynnä suuria ongelmia, mutta pienistä ongelmista on helpompi lähteä liikkeelle. Siksi ei ole yhdentekevää, miltä kaupunki näyttää, tuntuu ja tuoksuu. Helsingin vahvat valtit, merellisen raikkaus, helppo kuljettavuus ja turvallisuus kärsivät, kun yksityiskohdat pettävät. Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin; katutilaa hallinnoi kunta, jossa vielä ei osata koordinoida katutöitä eikä huolehtia ”fiinsliipauksesta” eli työn viimeistelystä.  Mutta vikaa on meissä asukkaissakin! Liian harva jaksaa suhtautua julkiseen tilaan samalla rakkaudella kuin omaan kotiinsa. Odotamme, että kyllä joku muu (=kaupunki) hoitaa.  Muutos voi lähteä pienestä ja monissa kaupunginosissa vaikuttaa jo yksilöitä tai ryhmiä, jotka tarttuvat katutilan epäkohtiin hanakasti.  Tilausta olisi urbaanit siivoustalkoot –päivälle. 

(Julkaistu myös Töölöläinen lehdessä, kesäkuu 2013)