Kaameat kadut ja kauniit kaupungit

Jokainen, joka viettää tovin tai kaksi maailman suurissa kaupungeissa, tekee raakaa vertailutyötä suhteessa kotinurkkiin.  Omat pikkuiset suurkaupunkimme näyttäytyvät ankeahkoina, kun rinnalle nostetaan vaikkapa jylheä New York, vilkas Berliini, elegantti Pariisi, kaunis Tukholma tai helposti lähestyttävä Amsterdam.  Metropoleissa kaikki on suurempaa, kauniimpaa ja värikkäämpää. Turistin elämä sikäli helppoa, että lyhytlomalla ei joudu kohtamaan suurtaajamien takapuolta, sosiaalista eriarvoisuutta, köyhyyttä, saasteita tai muuta vastaavaa.

Palasin Roomasta Helsinkiin noin viikko sitten. Vein ikuiseen kaupunkiin koko joukon yliopiston opiskelijoita, ja antiikkiaan kunnioittava kaupunki teki nuoriin vaikutuksen. Vilkasta, vireää, italialaista. On aina ilahduttavaa opettaa nuorempia sukupolvia arvostamaan välimerellisiä käytöstapoja ja sosiaalisuutta, hyväntuulisuutta, latinaa, historiaa ja palvelukulttuuria ja hyvää ruokaa. Silti on todettava, vuosikymmeniä kun olen ihaillut roomatarten pettämätöntä eleganssia, että Helsingissä pukeudutaan tätä nykyä persoonallisemmin ja rohkeammin.

Muotinumerot olivat tällä kertaa 10-9 Suomen pääkaupungin hyväksi. Mutta muuten Helsingin keskustassa ensimmäisenä pisti silmään Roomasta poikkeava roskaisuus. Kuin varkain on meille päässyt pesiytymään kummallinen välinpitämättömyyden roskailukulttuuri ja vastuuttomuus. Yhteinen katutilamme tuntuu olevan tilaa, josta kukaan ei välitä. Keskustan kuljetuimmat paikat ovat täynnä tupakantumppeja, karkki- ja jäätelöpapereita, tyhjiä muovipulloja ja muuta näkyvää jätettä. Yleiset roskakorit, joita on liian vähän, pursuavat tavaraa.

Kun katsetta nostaa ylöspäin, ei näkymä parane. Liian monet näyteikkunat ovat pölyn peittämiä tai epäkiinnostavasti somistettuja. Kevään tulo tuo katurakentajat, putkimaakarit ja sähköasentajat julkiseen tilaan, yleensä keskustaan. Helsinkiläistä on, että päällysteet revitään auki ja työ tehdään, mutta viimeistely unohtuu. Lopputuloksena on välinpitämätön sotku, työkalujen, muovinarujen, aidankappaleiden, katukivien ja ajoesteiden heitteillejättö yhteiseen tilaan.  Teiden varret, liikennejakajat ja kadun pientareet ovat kuin keskisuuria ongelmajätteen kaatopaikkoja.

Jos vielä jaksaa katsettaan nostaa, voi huomion kiinnittää julkisiin kalusteisiin, katulamppuihin ja liikemerkkeihin. Pääväylilläkin katuvalaistuksen pidikepylväät ovat hailakanharmaita tai ruostuneita, päästään karkeasti katkaistuja tolppia, joiden välissä roikkuu jälleenrakennusajalla (?) suunnitteluja ankeita valaisimia.  Liikennemerkit jatkavat samaa yleisharmaata linjaa, ja ovat usein kallellaan ja kaatumassa. Harmaa on kunnallisen infran yleisväri, jonka vetovoimaan luotetaan myös bussikatoksissa, kaiteissa ja aidoissa.

Maailma on täynnä suuria ongelmia, mutta pienistä ongelmista on helpompi lähteä liikkeelle. Siksi ei ole yhdentekevää, miltä kaupunki näyttää, tuntuu ja tuoksuu. Helsingin vahvat valtit, merellisen raikkaus, helppo kuljettavuus ja turvallisuus kärsivät, kun yksityiskohdat pettävät. Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin; katutilaa hallinnoi kunta, jossa vielä ei osata koordinoida katutöitä eikä huolehtia ”fiinsliipauksesta” eli työn viimeistelystä.  Mutta vikaa on meissä asukkaissakin! Liian harva jaksaa suhtautua julkiseen tilaan samalla rakkaudella kuin omaan kotiinsa. Odotamme, että kyllä joku muu (=kaupunki) hoitaa.  Muutos voi lähteä pienestä ja monissa kaupunginosissa vaikuttaa jo yksilöitä tai ryhmiä, jotka tarttuvat katutilan epäkohtiin hanakasti.  Tilausta olisi urbaanit siivoustalkoot –päivälle. 

(Julkaistu myös Töölöläinen lehdessä, kesäkuu 2013) 

Roomassa jälleen!

Noin 15 vuoden tauon jälkeen palasin viikko sitten Roomaan, nuoruuteni suurempien elämysten kaupunkiin ja eurooppalaisen innoituksen lähteille. Muistiin palaavat aina yleisen historian nuoren assistentti Päivi Setälän ensimmäinen ulkomaan kurssimatka joulukuussa 1978 Villa Lanteen – sen matkan seurauksena jäi syvä ymmärrys historian jatkuvuuksien ja murrosten syvädynamiikasta Euroopan historiassa – sekä tietenkin Setälän lanseeraama käsite ”antiikin jälkivaikutuksesta”.

Tuon matkan peruja syntyi kaipaa palata antiikin lähteille, ja se toteutui, kun pääsin dosentti Margaretha Steinbyn ensimmäiselle tieteelliselle kurssille keväällä 1981 Lanteen. Kolme kuukauden syväopetus, ja oman tieteellisen työn tekeminen vaikutti siihen, että vakavasti pohdin antiikin tutkijaksi lähtemistä, semminkin kun graduni antiikin huvila-arkkitehtuurista ei ollut saanut aivan kelvotonta arvosanaa. Sattuma korjasi kuitenkin satoa, ja mahdollisuus tutkia Kulosaaren huviloita.

Rooma jäi. Se mureni väittelemisen, perheen perustamisen, akateemisten aktiivisuuksien, Alankomaiden ja monien uusien haasteiden jalkoihin. Keväällä 1996 palasin Lanteen Matti Klingen vetämän opiskelijamatkan toisena opettajana – nyt kävelimme läpi myöhempää Roomaa, katolista yhtenäiskulttuuria, barokkia, Napoleonin aikaa, yhdistymistä, kansallisvaltiota ja nyky-Italiaa. Yhtä kaikki, Rooma avautui jälleen kaiken sen symbolina, mistä eurooppalaisuus eri aikoina on koostunut.

Sitten tuli taas paussia. Yhdentyvässä Euroopassa uudet kansalliset politiikat löivät läpi ja Italia sai oman populisminsa, pohjoisesta Rooman valloittajaksi nousseen Berlusconin. Raikas politiikan tuulahdus muuttui 2000-luvulla tunkkaiseksi valtapyrkyriksi jonka otteet ja elämäntapa herättivät hämmennystä kaikkialla maanosassa. Päätin: niin kauan kuin ”kammottava Iso-B” on Italiassa vallassa, ei meikälän maan kamaralle astu.

Marraskuussa 2011 astumisen hetki koitti, kun kutsu kävi. Villa Lantessa, Garibaldien patsaiden välissä, juhlittiin Italian yhdentymisen 150-vuotista markkeerausta seminaarilla, jonka luonne oli – tietenkin – tieteellinen. Olin kutsuttuna pääpuhujaksi tapahtumaan, jonne odotettiin presidentti G. Napoletanaa. Junailijana taustalla uusi Suomen Italian suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula. Moisesta kutsusta ei kieltäydytä, ja kun taksi kiisi kohti iltavalaistua Ganicolon kukkulaa, tuntui tuttu ailahdus rinnassa: olen palannut kotiin, pitkän tauon jälkeen.

Sama tunne voimistui, kun Lanten portit avautuivat. Suomen historian suurenmoisimpia hankkeita on ollut Villa Lante –renessanssihuvilan saaminen kulttuuri- ja tiedeinstituutiksi. Suurenmoinen sijainti ja itse rakennus toimintoineen ovat sitoneen sukupolvi toisensa jälkeen suomalaisia opiskelijoita, tutkijoita, kirjailijoita, taiteilijoita ja opettajia antiikin maaperään ja kulttuuriseen jälkivaikutukseen. Siitä maaperästä ei kasva ahdasmielisyyttä, vaan eurooppalaisen monimuotoisuuden ja aikakerrostumien ymmärrystä, sitä, mitä meillä ennen vanhaan sanottiin: sivistystä.

Itse seminaari meni suurenmoisesti. Lanteen kokoontui eurooppalaisen kriisin keskellä joukko merkittävimpiä italialaisia politiikan ja hallinnon päättäjiä, Lanten johtajan professori Katariina Mustakallion ja suurlähettiläs Tuomi-Nikulan isännöimänä. Napoletana kuunteli kohteliaasti puolet puheestani ja lähti sitten: ”Molti complimenti!” totesi avustaja.

Kierrettiin muotitietoisen lapsen kanssa ”shopping & walking” –hengessä viikonlopulla paremman väen ostopaikkoja, katsottiin Palazzo Ruspolissa Via del Corsolla maailmankuulun muotikuvaajan Mario Testinon valokuvanäyttely ja Fondazionen Museo Romassa saman kadun varrella Georgia Keeffen taidetta. Via Nazionalen suuressa näyttelyhallissa on loistava neuvostoliittolaisen sosialistisen realismin taidenäyttely ja siihen liittyvä Alexander Rodtsenkon valokuvia. Kiivettiin myös Vittorio Emmanuel II:n monumenttiin sisään.

Sitten piti näyttää ”minun Roomaani”: kirkkoja, aukioita ja obeliskeja sekä tietenkin hyviä kahviloita, syömäpaikkoja ja teehuoneita. Lauantai-iltanna iloitin Corsolla Iso-B:n lähdöstä, tunnelma oli helpottunut ja riemukas kaduilla.

Rooma siis entisellään ennen ja jälkeen Berlusconin aikaa. Kauneutta ja turhuutta kaupoissa. Ruoka hyvää, ihmiset kohteliaita ja lapset söötisti puettuja. Politiikka voi olla rapautunutta, mutta siitä huolimatta italialaiset osaavat edelleen nauttia elämästä - meillä on paljon, paljon opittavaa Välimeren kansoilta...!