tiistaina, elokuuta 30, 2011

Hiiteen kulttuurit!

Suomi-kuva on eheydessään hauras. Vielä vuosikymmen sitten helsinkiläisessä lähiöbussissa koko matkustajakunta kallistui katsomaan, kun pysäkillä lumisateessa seisoi afrikkalainen oranssi työhaalari päällään. Mustan ja valkoisen kontrasti oli niin kiehtova. Marokkolainen kollega hämmentyi taannoin, kun joensuulaiset halusivat torilla kosketella hänen kiharoitaan.

Mutta toimii se toisinkin päin. Kesällä 2008 Kolumbiassa Bogotan kultamuseossa ympärilleni kertyi tiivis ryhmä koululaisia, jotka silmät loistaen hiplasivat hihatonta kättäni ja huokailivat: "Hellooou!" Elävä eurooppalainen turisti oli harvinaisuus huumekaupan likaamassa maassa.

Meillä Suomessa vielä harjoitellaan monimuotoisuutta. Kaikenlainen keskustelu etnisyydestä, kielestä, uskonnosta ja vähemmistöistä vie auttamatta kärjistyksiin. Toisessa ääripäässä on "maahanmuutto on rikastuttavaa" ja toisessa " monikulttuurisuus on hanurista" -mielipide. Näin syntyy ikävää lohkoutumista meihin ja heihin.

Puhe "meistä suomalaisista" on jälleen kunniassaan, vaikka taustalla on myyttinen yhden kansan ihanne. Jo vuonna 1846 maisteri Antero Varelius kiersi Suomea ja kuunteli paikallisia tarinoita. Vareliuksen maassa asui suomalaisten lisäksi lappilaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia, juutalaisia ja mustalaisia. Suomi muotoutui eri kansanheimoista ja näiden sulautumisesta.

Ihmiset ovat aina liikkuneet työn, pakolaisuuden, sodan tai kriisin seurauksena pois kotiseuduiltaan. Angloamerikkalaisessa maailmassa syntyi monikulttuurisuus-käsite. Sen mukaan ihmiset jakautuvat moniin kulttuureihin. Käsitteeseen on kirjoitettu olettamus valkoisen miehen kulttuurin ylemmyydestä. Siitä tuli normi, johon muiden kulttuurien tuli integroitua "moneksi".

Monietnisyys on ollut Euroopan valtavirtaa jo vuosisatoja. Aasialaista ja afrikkalaista kirjoa on vuosisatojen ajan saatu ihailla Euroopan suurkaupungeissa, Pariisissa, Lontoossa, Amsterdamissa ja Brysselissä, jopa Tukholmassa. Kolonialismin purkaminen on ollut suurten maiden haaste ja jälkipeliä käytiin pari viikkoa sitten Lontoon mellakoiden aikana.

Suomelta puuttuu siirtomaamenneisyys ja ei-eurooppalaisten kansojen, kielten ja etnisten ryhmien rinnakkaiselo. Multikulturalismi upposi hedelmälliseen maaperään. Maahanmuuttopolitiikkaan liitettiin 1990-luvulla näkemys etnisten vähemmistöjen integroimisesta osaksi hyvinvointivaltiota. Se liu`utti maahanmuuton sosiaalipolitiikan ja ongelmalähtöisen kysymyksenasettelun puolelle.

Todellisuudessa kiinnostavampaa on se, mikä yhdistää meitä ihmisiä yli rajojen ja "kulttuurien". Meillä Euroopassa on yhteinen arvopohja ja historia. Meillä on historiaa antiikista ja keski-ajasta, renessanssista ja valistuksesta. Olemme kaikki kokeneet maaseudun ja kaupungin. Perheemme ovat selvinneet sodista. Kuuntelemme Mozartia ja Bachia, luemme Tolstoin ja Dickensin kirjoja, syömme pizzaa ja ranskalaisia. Kaikkialla Euroopassa kirkot ovat keskellä kylää jne.

Loppusuoralla ihmisen kotimaalla, kansallisella taustalla tai etnisyydellä ei ole väliä. Tärkeämpää on kyky kohdata toinen kunnioittavasti riippumatta uskonnosta, kielestä tai etnisyydestä. Löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan vuorovaikutukseen ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä, uskomme ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti "kulttuureista" riippumatta. Koemme iloa ja surua, kateutta ja vihaa melko yhdenmukaisesti.

Hiiteen siis puhe meistä ja kulttuureistamme! Sumean multikulturalismin sijaan on oltava rohkeutta katsoa pintaa syvemmälle, nähdä se mikä meitä yhdistää. Nyt viholliskuvia haetaan, jotta oma vahvistuisi. Samalla paljastuu eurooppalaisen kulttuurin heikkous: nationalistinen ylemmyys ja torjunta. Siinä on aikamme ongelma, ei ihmisten vuorovaikutuksessa!
(Julkaistu Kaleva 30.8.2011)


Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, elokuuta 17, 2011

Lex ja Lux

Viime viikon uutinen Päijät-Hämeessä yllätti meidät kaikki niin sanotusti muna suussa (Itä-Häme 11.8.). Meille sysmäläisille laadukkaita kananmunia toimittanut Halmeen tila joutuu sulkemaan, koska nuorella omistajaparilla ei ole varaa investoida EU:n edellyttämään pakolliseen virikehäkkiin. Tähän asti Halmeen kanat ovat tepastelleet vapaana ja syöneet oman tilan viljaa. Munat on käsin kerätty, lajiteltu ja pakattu…ja siksi ah niin maukkaita!

Uutinen Sysmän kanoista herautti kyyneleen silmään. Nyt on siis saatu laki, jonka henki on kunniallinen (kanoille lisää elämänlaatua!), mutta lopputulos on karu. Se syö markkinoilta pienet tuottajat ja pakottaa suuriin kanalaitoksiin. Ja tämä aikana, jolloin me kuluttajat haluamme tuoretta lähiruokaa tukemalla pieniä tuottajia. Sellaisten toiminnasta on maaseudun tulevaisuus kiinni.

Nuoruudessani 1970-luvulla laulettiin, että ”laki on kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat”. EU-Suomessa sävel on sama, mutta sanat toiset: ”Laki on kaikille sama, vain tulkinnat harmittavat”. Olemme oppineet, että lait joskus laahaavat perässä, kun pohditaan oikeudenmukaisuuden tai ”oikean” toteutumista. Silti lain kunnioitus on suomalaisen ajattelun pyhää ydintä.

Avainsanat Lex ja Lux, laki ja valistus, esiintyvät Helsingin valtiollisessa keskustassa monissa yhteyksissä, kuten keisari Aleksanteri II muistomerkissä ja Säätytalon koristetuissa. Kansalliseen kuvaperintöön kuuluu Suomi-neidon arkaainen veistoshahmo, joka nojaa leijonaan ja pitää kädessään lain kylttiä. Suomi valtiollisena järjestelmänä tulee ymmärrettäväksi lakiensa kautta.

Oikeusvaltioajattelu, lain kunnioittaminen ja hyvä hallintotapa kuuluvat arvostettuun ”hiljaiseen tietoon”. Valtiosääntöoppineet ovat kuvanneet, kuinka Suomesta muodostettiin 1800-luvulla tapojen, lakien ja laitosten yhdistämä valtio. Poliittinen ja kulttuurinen samastuminen läntiseen Eurooppaan oli olennainen osa kehitystä ja sen mahdollisti oma oikeusjärjestys. Säätykokouksen perustuslakiauktoriteetti, lakivaliokunta, sai vahvan roolin. Asetelma on jatkanut elämistään eduskunnassa.

Suomen arvostetuin ammatti on ollut lakia tinkimättömästi noudattava juristi. Sellaisia yliopisto koulutti pitkään valtion palvelukseen. Meillä on tapana hieman halveksivasti puhua tsaristisesta perinteestä - puhujat viittaavat tällöin hallinnon näkyvään asemaan ja virkamiesvetoisuuteen.

Silti lain kirjan toteutuu meillä valtiossa. Hämmennymme, kun muualla ei ole näin. Lähialueille on syntynyt kokonainen valtioiden rypäs, jossa lait ovat toki olemassa, mutta kukaan ei niitä noudata. Järjestysvalta on korruptoitunut ja virkakoneisto mahdoton lähestyttävä. Ihmiset rakentavat hyvää elämää hallinnosta huolimatta, ei sen tuella. Sama perinne näkyy monissa Välimeren maissa; lait ovat sitä varten, että viisas niitä vastaan kapinoi.

Meillä Suomessa poliittisen järjestelmän varmuus ja ennakoitavuus perustuvat kotimaisen hallinnon pitkäkestoiseen vakauteen. Oikeusvaltion rinnalle kasvoi sosiaalivaltio. Siitä tuli ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteuttaja, kouluttaja, kasvattaja ja aktivoija. Valtio tunkeutui meillä jopa perhepolitiikkaan ja makuuhuoneisiin, ”naisen parhaaksi ystäväksi”.

2000-luvulla valtion alasajo on muuttanut asetelmaa, vaikka Lex ja Lux edelleen ohjaavat ajatteluamme. Hallinto toimii konservatiivisesti ja kontrolloi kansalaisten toimintaa. Sysmän kanala on malliesimerkki hyvästä tarkoituksesta, mutta onnettomasta lopputuloksesta. Meilläkin halutaan kaupunkikivaa, tapahtumia ja uudenlaista pienyrittäjyyttä, jonka aikaansaaminen liian usein törmää jäykkään virkamiestulkintaan. Tulevaisuuden merkittävin haaste onkin lainsäädäntö, joka vastaa kansalaisten hyvän elämän vaatimuksiin. Jos lain tavoitteet ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan, on edessä kapina. Sen jäljet pelottavat…
(julkaistu myös Kaleva 16.8.2011)

Tunnisteet: , , , ,

keskiviikkona, elokuuta 10, 2011

Napin painallus vai nuijan kopautus?

Tervetuloa syyssesonki! Varmin merkki kesän päättymisestä on poliittisen luottamustoiminnan alkaminen kevyen kesähiljaisuuden jälkeen. Maanantaina kokoontui Helsingin kaupunginhallitus, tiistaina istuimme jykevien pöydän ääressä me Helsingin Sataman johtokunnan jäsenet. Molemmille kokouksille yhteistä oli se, että nyt asioista päätettiin sähköisesti. Asia ansaitsi isoa uutisointia, kyseessä oli suuren kokoluokan muutos. Perinteinen puheenjohtaja nuija oli korvattu nyt hiiren napautuksella…

Sähköä päätöksentekoon? Jo tämän valtuustokauden alussa me valtuutetut saimme tietokoneen ja printterin käyttöömme muistutuksena siitä, että pian koneet korvaisivat muutaman kilon painoisen esittelyaineiston eli valtuutetun perinteisen paperinpinon. Asiathan on meillä hoidettu siten, että kokousta edeltävänä perjantaina kaupungin virastomestarit ajavat kokousmateriaalit valtuutetuille. Viikonloppu on aikaa lukea, ryhmät kokoontuvat maanantaisin ennen kaupunginhallituksen kokousta. Pumaskat on kannettu kahdesti läpi työpäivän illan kokouksiin. Sama käytäntö leimasi lauta- ja johtokuntien toimintaa – aineistot käteen ennen seuraavan viikon kokousta.

”Uusi asianhallintajärjestelmä” kuten asiaa kaupungin kotisivuilla kauniisti kutsutaan, on vaatinut vuosien ajan verta, hikeä ja suunnittelua: ”Ahjoksi nimetty järjestelmä pitää sisällään useita eri tietojärjestelmiä, joiden ansiosta hallinnossa säästetään aikaa, vaivaa ja paperia. Uuden systeemin käyttöönoton myötä varsinaisen asian käsittely nopeutuu ja päätösprosessit tehostuvat. Ahjon ansiosta kuntalaiset, luottamushenkilöt ja tiedotusvälineet saavat myös aiempaa helpommin tietoa vireillä ja valmistelussa olevista asioista.”

Ahjon käyttävät 600 luottamushenkilöä ja 5000 kaupungin viranhaltijaa ja työntekijää ja siinä juoksutetaan valtuuston, kaupunginhallituksen sekä lauta- ja johtokuntien kokoukset. Oli selvää, että tehokkuus, nopeus ja vaivattomuus loistivat poissa olollaan ensimmäisestä kokouksesta. Ähläsimme tunnusnumeroiden, lukukorttien ja wlan-verkkojen kanssa siihen malliin, että itse kokous kesti kaksi kertaa pitempään kuin tavallisesti. Ja silti jokaisen selän takana oli kaupungin oma ATK-ekspertti valvomassa…

Aikaa myöten ehkä säästöjä kertyy, vaikka paperiteollisuus suree. Printtivastuu jää poliitikoille. Itse suren kokousritualismin muutoksesta: neitimäinen hiiren painallus on korvannut jykevän puheenjohtajan nuijan kopautuksen asian/kokouksen avaamisen ja päättämisen tunnuksena. Kannan huolta myös arkistoinnista: miten 100 vuoden kuluttua kaikki tämä sähköisyys avautuu tutkijoille ja kuinka tallennepuoli hoituu?

Nyt jälleen Sysmässä, jossa käytän seuraavat kaksi viikkoa ns luovaan työhän. Mökin ruokapöydällä leviää maanpuolustukseen, kaupungintalojen arkkitehtuuriin, ruoka- ja tapakulttuuriin, muotiin ja kaupunkielämään liittyviä aineistoja, joiden pohjalta valmistelen yhtä kirjaa, kahta artikkelia ja syksyn luentosarjaa. Ja siinä ohessa kesäkolumneja oululaiseen Kalevaan.

Kesä meni, kiitos kysymystä, hyvin, lukuunottamatta aivoturbulenssia, jonka Norjan/Euroopan tapahtumat aikaansaivat. Supervilkkaan kevään jälkeen yritystä ylläpitää slow-lifea mökillä, tietokone oli pääosin telakalla ja kädet mullassa puutarha- ja metsähommissa. Koiramme Casse haudattiin juhlavin menoin juhannuksen jälkeen. Jonkin verran tuli mietittyä keskustapuolueen tilaa (Suomenmaa 2.8.), nautittua festivaalien musiikkitarjonnasta (Sysmän Suvisoitto ja Porin Jazz), harrastettua sosiaalista elämää ja luettua hyviä kirjoja, johon talvella on vähemmän aikaa.

PS. Katso Suomemaan haastattelu tästä osoitteesta http://www.oululehti.fi/edoris?tem=sm_lsearchart&search_iddoc=5390348 ja Kalevan kolumnit http://www.kaleva.fi/osasto/kolumnit/174

Tunnisteet: , , ,