keskiviikkona, marraskuuta 11, 2015

Suomen tärkein sana?


Minkä sanan opettaisitte ulkomaalaiselle, jos pitäisi kertoa jotain Suomesta?  Puukko? Ruisleipä? Suo ja kuokka? Luonto? Jääkarhu? Nämä sanat edustavat ”myyttistä Suomea”. Mielikuvat rakennettiin noin sata vuotta sitten, kun Suomea alettiin viedä Eurooppaan, muun muassa maailmannäyttelyiden avulla. Mielikuvat ja myytit ovat tärkeitä kansallisessa omakuvassa, mutta ne harvoin vastaavat todellisuutta.
Saanko auttaa? Työnnän maisteltavaksi (mielestäni) tärkeimmän sanan: kunta. Itsestään selvä ilmiö, jonka merkitystä harvoin pysähdymme ajattelemaan. Silti useimmat yhteisöllisyyttä ilmaisemat käsitteet pitävät sanan sisällään. Tärkeimpiä ovat eduskunta, osuuskunta, yhteiskunta, maakunta, ylioppilaskunta, osakunta ja kirkkokunta, vain muutamia mainitakseni. Sitten tulevat abstraktimmat ihmiskunta, kansakunta, valtakunta ja eläinkunta. Sanalla lienee jonkinlainen suomalais-ugrilainen juuristonsa.  
”Kunta” –sanan kääntäminen on vaikeaa, ja meilläkin ensimmäiset assosiaatiot vievät kunnalliseen itsehallintoon, lähipalveluihin, kaavoittamiseen ja kunnallispolitiikkaan. Mikään niistä ei nouse seksikkäimpien ilmiöiden listalla kovin korkealle. Suomessa syystä kunnat nähdään politiikan varjoisana, epäkiinnostavana alueena. Kun julkisuuteen nousevat huonot uutiset, näyttäytyy kunnallispolitiikka "kähmintänä", "lehmänkauppoina" ja ”sulle-mulle -touhuna”. Mielikuvat liukuvat tällöin Turun mafiasta Helsingin metro-oikeudenkäynteihin ja Tampereen aseveliakseliin.
Todellisuudessa kunta tuo ihmisen arkeen turvallisuutta ja paikallista viihtyvyyttä. Tiukan paikan tullen kansalaiset ovat valmiita puolustamaan kunnallisia palveluita. Kunnan moraalinen ulottuvuus tuli esille kuntareformin aikana, yllätyksenä hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille. Ihmiset olivat valmiita varjelemaan omaan kuntaansa, viimeiseen mieheen.  
Tutkimuksellisesti kunnallispolitiikan historia on toistaiseksi marssinut ulkopolitiikan, sisä- ja aluepolitiikan katveessa. Jo Ruotsissa on syvällisesti analysoitu sitä, miten paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa luotiin ja kehiteltiin kansanliikkeiden ja sosialidemokraattien asettamia tavoitteita. Eräät tutkijat puhuvat "hiljaisesta vallankumouksesta", sillä kunnalliset uudistukset takasivat yhteiskuntarauhan.  
Suomessa paikallista hallintoa, kuntaa, on tutkittu eniten oikeudelliselta ja hallinnolliselta kannalta. Empiirinen, systemaattinen ja vertaileva kunnallispolitiikan historian tutkiminen on ollut vähäistä. Kunnallispolitiikan vähäinen arvostus näkyy myös poliitikkojen muistelmissa.
Kun pian aloitellaan Suomi100 –juhlintaa, on syytä nostaa esiin kunta. Nykyinen kunnallinen hallintamalli juontaa juurensa vuoden 1917 äänioikeusreformista. Vuoden 1919 vaalien jälkeen porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kaupungeissa sisällissodasta selviytymisen kannalta oli ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osaksi kunnallisvaltaa. Vuoden 1918 kriisin syynä olivat arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito.
Kuntaan liittyy syvästi suomalainen idea siitä, että asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Siksi nostaisin sanan ”kunta” Suomen tärkeimmäksi sanaksi.  Juhlikaamme kunnissa vuonna 2017.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 8 XII 2015)

Tunnisteet: , , ,

Kasvatusta vai opetusta – kouluissa?



Jotain repesi muutama vuosi sitten. Itsehillintä katosi. Sosiaalinen media vapautti puhumaan suoraan ja röyhkeästi. Politiikan populismi sai ravinnetta herravihasta. Nettipalstat ja keskustelusivustot täyttyivät räyhääjistä. Maahanmuuttajat ja julkisuuden henkilöt saavat vihapostia ja kuulevat sadattelua.
On vahva tunne siitä, että koko Suomi on alkanut käyttäytyä huonosti, jotenkin villiintyneesti.
Tunneryöpsähdykset ovat saattaneet monet hämmennyksen valtaan. Maassa, jossa vaatimattomuus kaunistaa, annetaan arvo toisellekin ja tärkeintä ole voitto vaan jalo kilpa, ollaan rehvastelevan riitaisia ja päällekäyvän ilkeitä. Uusi tilanne haastaa omakuvaamme kuuluneen tietoisuuden siitä, että olemme maailman koulutetumpia kansakuntia. Eikö silloin pitäisi olla myös sivistyneitä?
Ristiriita on valmis ja haasteet suunnataan – tietenkin – kouluun. Jokainen aikakausi rakentaa suhteensa koulujärjestelmään: mitä lapsille tulisi opettaa? Mitä taitoja nuori tarvitsee pärjätykseen maailmalla? Kun nuorista puhutaan, meillä mennään opetussuunnitelmat edellä. Vähemmän esiin nousee kasvaminen ja kasvatus - koko ”kasvatus” tuntuu poistuneen kansallisesta keskustelusta! Alan asiantuntijat viittaavat oppimiseen, opiskeluun ja koulutukseen ilman viittausta kasvatuksen sivistystavoitteissiin.
Kasvatusihanteet Suomessa sitoivat meidät pitkään…no…siihen…eurooppalaisuuteen. Vuosisatojen ajan koulut välittivät antiikista ammentavaa sivistysperinnettä, ja sitä täydensivät klassiset kasvatusoppaat, kärjessä Erasmus Rotterdamilaisen suomeksikin käännetty Cullainen Kirja, Nuorucaisten tapain sijwollisuudest (1870). Kultaista kirjaa opiskeltiin tässäkin maassa hartaasti, ja viesti elää edelleen Euroopassa.
Mitä kultaista löytyy ”vanhasta” kasvatuksessa? Pitkään uskottiin, että ruumiin ja mielen välillä vallitsee yhteys ja sitä voi kontrolloida. Yksilö saattoi hallita ruumiin toimintojaan, eleitään, ilmeistään jne. tietoisesti. Kun eleet olivat sisäisen maailman ilmentymiä, seurasi johtopäätös: muokkaamalla ulkoisia merkkejä voidaan vaikuttaa sisäiseen maailmaan. Kasvatuksen tehtäväksi tuli opettaa hallitsemaan vahvoja tunteita, haluja ja himoja.
Kasvatus, jota kouluissa annettiin, ei ollut ulkokultaisten tapojen opiskelua. Siihen kuului sisäisen maailmaan kurissa pitämistä itsehillinnän avulla.  Säätelyyn nousivat seksuaalisuus ja ruumiin toiminnot; prosessiin kuului häpeän tunteen aikaansaaminen ”siveyden” takuuna. Hyvä käytös kuului kaikille, säädystä ja luokasta riippumatta. Taustalla lymyili moraaliakin; koulun tehtävänä oli opettaa kunniantuntoa, viisautta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta sekä kauneuden arvostamista.
Ajatukset askartelevat vihapuhekulttuurissa. Koulu-uskovassa maassa asiat liittyvä oppimiseen, eivät kasvatukseen. Meillä luotetaan lapsen kykyyn omaksua ”hyvä ja kaunis” itsestään. Näinhän ei ole, vaan tarvitaan kannustavia esikuva ja aikuisten ohjaamista hyvään. Suomessa on talouskriisi, mutta vajetta on myös empatiasta ja siitä, miten ollaan ihmisiksi. Hyvään elämään kuuluu tietoisuus soveliaisuudesta ja lähimmäisen kunnioittamisesta. Kuka tätä opettaisi? 
(Julkaistu: Lännen Median lehdet 27 X 2015)

Tunnisteet: , , ,