maanantaina, marraskuuta 30, 2009

Patriootit, petturit, media ja sananvapaus

Joskus harvoin käy niinkin, että minua tutkijapoloista vaivataan hiljaisessa kammiossani, pääsen kommentoimaan maailman menoa, itseäni touhukkaampien poikien ja tyttöjen sanomisia. Katson, että asiallinen kommentointi kuuluu virkaan. Historia kiinnostaa ja siitä haluan puhua. Näin kävi tiistaina, kun puhelin soi poikkeuksellisen vilkkaasti ja kommentoin monenlaista asiaa, Talvisotaa ja Helsinkiä, tulevaa design-kaupunkia. Ja sitten oli kolmas teema, josta en juuri mitään tiennyt, istuttuani koko aamun koneellani ruokasalin ääressä kirjoittamassa. Useampi toimittaja halusi, yhtäkkiä, näkemystäni kirjailija Sofi Oksasen Tanskassa lausumiin tv-kommentteihin. Koska en niistä mitään ollut kuullut, valistivat toimittajat puhelimen toisessa päässä: Oksanen on kritisoinut suomalaista miestä, joka ensin hakkaa vaimoaan, sitten tappaa naisensa ja lopulta vaikenee kahdella kielellä ja juo viinaa.

Toimittajat tietysti halusivat tietää, onko oikein, että suomalainen naiskirjailija laukoo moisia juttuja ulkomailla. Minulta haluttiin kommenttia maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Hälytyskellot alkoivat soida, ja sanoin, että EN PUHU minkään valtuuskunnan jäsenenä vaan kansalaisena ja tutkijana. Korostin kaikille toimittajille, että perheväkivalta, josta Oksanen puhuu, on ongelmallinen ja Suomessa omalaatuinen ilmiö. Sen hoitaminen on tärkeää, ja siihen puututtakoon yhteiskuntapolitiikan keinoin.

Sitten korostin, että olen perinteinen patriootti ja kulttuuridiplomaatti. Se merkitsee: en puhuisi ikäviä omasta isänmaastani ulkomailla, en mediassa enkä missään muussakaan yhteydessä. Lehdestä sain lukea sanomakseni (IL 25.11.), että "ei ole hygieenisesti kivaa kritisoida kutsuttuna vieraana pohjoismaisessa televisiossa kovasti omaa isänmaataan". Näin sanoin ja olen edelleen sitä mieltä. Oman pesän pesuhommat hoidetaan näkemykseni mukaan kotona. Itse jokainen kantaa vastuunsa puheistaan niin koti- kuin ulkomailla, kuten IS:kin sitten sanomakseni kirjoitti (25.11.).

Totesin myös, että usein oleskelu ulkomailla, vieraissa oloissa, avaa silmät arvostamaan omia oloja. Rohkenin myös tutkijana kritisoida halua yleistää ja puhua suomalaisista siten, että kaikki ovat yhtä ja samaa. Suomalainen mies lyö, mutta niin lyö mies muuallakin, ja asiaa ei pidä yleistää. Nainenkin lyö, lapset lyövät toisiaan jne. Ongelma on monitasoinen ja pelkistäminen vain tukee kielteistä suomalainen mies ja puukko -kuvaa, joka pohjoismaissa jo muutenkin elää sitkeänä.

Sitten alkoi ympärilläni surrata. Jo keskiviikkoaamuna näin, miten Oksas-kommenteista tehtiin iltapäivälehtien lööppitavaraa, sillä satuimme kaikki olemaan mb-valtuuskunnan jäseniä. Saimme toimittajilta roolin, jota siis itse emme olleet tilanneet. Näin toimii median uusi journalistinen strategia. Poimitaan ajankohtaisista aihealueista täkyjä – suomalaisuusasiat ovat aina sellaisia! – ja sitten tehdään niistä uutinen. Haetaan tarkoituksenhakuiset kommentaarit ja kommentoijat. Tämän porukan viesti paketoidaan juuri siihen asuun, että siitä tulee myyvä ja sensaatiomainen. Sitten juttu alkaa elää omaa elämäänsä. Toiset toimittajat kommentoivat alkuperäisten toimittajien yksipuolisesti tulkitsemia haastateltavia, virittelivät niitä omiin journalistisiin tarkoituksiinsa. Sitten leimakirves pannaan heilumaan, oikealle ja vasemmalle.

Tässä tapauksessa mb-valtuukunnasta tehtiin toimittajien leimakirves. Minullekin kirjoitettiin tässä kummallisessa näytelmässä konnan vuorosanat, jonkinlaisena sanavapauden kieltäjänä ja sensorina. Kiehtovaa, sillä mielipiteitäni en ole tässä asiassa kenellekään tyrkyttänyt, vastasin kun kysttiin. Minulle leivottiin rooli, johon itse en katso mahtuvani. Ainoa virheeni oli kommentointiin ryhtyminen. Median moraalin perään on turha kysellä – ainoa moraali, joka sellaisessa tilanteessa joutuu luupin alle, on omani. Eri asia on, että täällä pelillä perinteinen tiedonvälitys on kyllä nopeasti kuollut ja kuopattu! En ole tässä vielä päättänyt, jäänkö moista lainkaan suremaan…

Tunnisteet: , ,

maanantaina, marraskuuta 23, 2009

Tukholma ja Helsinki – napit vastakkain?

Viime viikolla juhli Päivälehti, nykyinen Helsingin Sanomat 120-vuotistaivaltaan. Juhlinta näkyi ja kuului lehden palstoilla ja Sanomatalossa, sen lasiseinien ympäröimällä puolitorilla. Juhlaviikolla julkistettiin myös lehden kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle esikoiskirjalle. Tällä kertaa sen sai Leena Parkkinen, 30, romaanilla Sinun jälkeesi, Max. Kirja tiemmä kertoo siamilaisista kaksosista, veljeksistä joiden tarina avaa näkymiä maailmansotien välisen ajan henkiseen ilmastoon Manner-Euroopassa ja Suomessa. Kuulostaa kiinnostavalta, täytynee lukea. Vaikka jotenkin olen ajatellut, että palkinto on liian raskas risti nuorelle kirjailijalle – niin harvasta on ”suuren illan” jälkeen kuulunut mitään uutta kirjallista.

Juhlaviikkoon kuuluivat Sanomatalon klo 8.15 aamutilaisuudet, joissa keskusteltiin mitä kummallisimmista aiheista, politiikan päiväperhosista aina kirjallisuuskritiikkiin ja Suomi-brändiin. Itse pääsin viime perjaintaina huipentamaan keskusteluviikon yhdessä tv-toimittaja Maria Vietolan kanssa. Meidän toivottiin puhuvan Helsingin ”klubiskenestä” vuonna 1889 ja 2009. Puhetta johti Nyt- liitteen päätoimittaja, toisen polven journalisti Ville Blåfield, sympaattinen ja notkeakielinen nuorempi toimittaja. Tutustuin Vietolaan noin lähietäisyydeltä. Mimmi oli hoikka ja siro imatralaisneito, suurkaupungista innostunut ja sen ”vapaasta ilmasta” nauttiva. Tavallinen tv-persoonan tarina: työura alkoi 1994 baarista (Corona), sitten tiskijukaksi, spiikkihommia ja lopulta mediaan. Telkkumaailman on mielestäni yksi luokkaretken keskeisiä väyliä.

Itse otin vanhemman stadimaisen roolin ja opettajatädin asennon – jotain rakentelin historiaan perustuen, vähän kai luennoidenkin. Hyvin menivät kuulemma puheenvuorot yhteen, luonnonlapsen ja tutkijatyypin. Tila oli täynnä väkeä – osa kai ilmaisten aamukahvien houkuttelemana paikalle saapuneita. Seuraavan raportin saimme lukea nettilehdessä ja lauantain lehden paperiversiossa: ”Helsinki on ja on aina ollut kansainvälinen, kiinnostava metropoli. Tähän lopputulokseen päätyivät Helsingin Sanomien perjantaisessa aamukahvikeskustelussa professori, kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe (kesk) ja toimittaja-juontaja Maria Veitola.” Toimittaja nosti helsingin Tukholman edelle - lehtijutussaan.

Yllätyksekseni palautetta alkoi tulla tuutin täydeltä, jopa samana päivänä. Korkea Virkamies, Tukholmansa kokenut, laittoi suorasanaista sähköpostia: ” Laura, olen kyllä eri mieltä. Helsinki on oikeasti aivan onneton Tukholman rinnalla. Omakohtainen kokemus antaa toiselle näistä aivan erilaisen syvyyden. Jok’ikinen kerta kun tekee päivänkin visiitin Tukholman puolelle, niin ero on itse asiassa järisyttävän suuri. Helsinki on pieni ja itäinen (pietarilainen), Tukholma ruotsalaisen kosmopoliittinen Skandinavian metropoli.”

Ja sitten alkoi tapahtua itse artikkelin ympärillä. Tähän iltaa mennessä kommentteja on jo tullut 75, ja niissä meitä on haukuttu milloin maalaisiksi, milloin junteiksi, milloin tyhmiksi ja milloin sokeiksi. Otan ääripään viestiä tähän: ”Hyvä tavaton, miten pihalla kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe ja toimittaja-juontaja Maria Veitola ovat elävästä elämästä. Helsinki on ylivoimaisesti tylsin ja juntein pääkaupunki Euroopassa. -- Hyvä Laura ja Maria, käykää viettämässä viikonloput Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Berliinissä, Pariisissa, Brysselissä, Wienissä, Prahassa, Budapestissa, Roomassa jne., niin sen jälkeen teitä hävettää puheenne Helsingin kansainvälisyydestä tai kiinnostavuudesta. Eihän täällä käy kuin tasa-arvoisempia kiinalaisia, jotka ovat täysin omissa oloissaan tai alempaan keskiluokkaan kuuluvia venäläisiä ostamassa Tarjoustalot ja Anttilat tyhjiksi tavaroista, joita he sitten trokaavat eteenpäin kotiseuduillaan.”

Ymmärtäjiäkin oli ja Helsingin arvon tunnustavia: ”Suomalaiset puukottaa aina omaan nilkkaan. Itseään vaan haukutaan, mutta ei löydetä niitä hyviä puolia joita Helsingissä on yllin kyllin. Turhaan täällä valitatte. Euroopassa on liikkumisenvapaus. Tukholmassa varmasti paljon kivoja asuntoja vapaana.”

Itse en keskusteluun ole osallistunut. Periaatteeni on, että puhuin vain ihmisten kanssa, jotka esiintyvät nimillään – nimellä minuunkin viitataan. Korkealle Virkamiehelle vastasin seuraavaa: ”Moni asia on Ruotsissa toisin - suurin ero lienee kansallisvarallisuudessa ja se näkyy katukuvassa, kulttuuri ymv. tarjonnassa. Olen kanssasi samaa mieltä, että Tukholmassa moni urbaaniin elämään liittyvä kuvio on tyylikkäästi joustavampaa ja...hm...trevligare på allt sätt.. Mutta rahalla ei saa persoonallisuutta. särmää ja rohkeutta, jota miestäni näkee H:gin katukuvassa - nykyään - yhä enemmän. Itse kyllä arvostan sitä, että meillä luokka-, sääty- tai muu sosiaalinen asema ei raamita elämää samalla tavalla "porvarilliseksi" kuin Tukholmassa. Niin mukavaa kuin mainitussa porvarillisuudessa eläminen onkin! Vanhan venäläisen suvun jälkeläisenä jaksan myös innostua tästä ns. itäisyydestä Helsingissä!”

Toistan siis: Tukholma on vanha kuninkaallinen pääkaupunki, jossa on vuosisatainen kerrostuneisuus, perinteistä kaupunkikulttuuria, porvarillisuutta, takana 200 vuotta rauhaa, varallisuutta ja vallan keskittämistä. Sillä konseptilla saa mahtavaa ruotsalaista kaupunkikulttuuria, mondeenia ja monikulttuurisuutta, laadukasta ja monipuolista palvelutuotantoa. Sitä en kiistä. Mutta haluan korostaa myös Helsingin henkeä, joka on perin omalaatuinen ja omalla tavallaan arvokas. Helsinki on nuori pääkaupunki, asemaansa korostettu, myöhään kaupungistunut. Se on leimallisesti idän ja lännen välissä, poimien molemmista piirteitä itseensä, persoonallisesti ja hauskasti. Irtonaisuus, siitä pidän Helsingissä. Ei valmista kaupungissa olemisen muottia, ei ummehtunutta poroporvarillisuutta vaan omaperäistä’ nuorekkuutta. Kritiikin edessä olen ymmällä: jos me helsinkiläiset emme kotikaupunkiamme arvosta, kuka sen tekee?

Ps. Keskustelua HS:ssa voi seurata http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Laura+Kolbe+ja+Maria+Veitola+Helsinki+on+Tukholmaa+edell%C3%A4/1135250898412

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, marraskuuta 16, 2009

Sinivalkoiset siivet ja suru puserossa..

Kahta en vaihtaisi: isänmaata ja sinivalkoisia siipiä, Finnairia! Nokiakin vielä menee, semminkin kun viime kännykkäni, täysivuosilahjaksi saatu soma Porsche-kuorella (…vai oliko se koneisto…?) varustettu mobiililelu reistailee toistuvasti, häivyttää viestit, sammuu ennakoimattomasti ja takkua yhteyksissä. Samaa ei voi sanoa Finnairista – siinä on yhtiö, jonka nimiin olen ollut valmis vannovaan vaikka ensi vuosituhannelle saakka. Sitä paitsi, lentoyhtiön mainokset ovat pitkään kuuluneet Suomen oivaltavimpiin ja tyylikkäimpiin.

Sanokoot ilmastoihmiset mitä tahansa, itse olen lentokansalainen. Tässä ammatissa, johon olennaisesti kuuluu kansainvälinen näkyminen ja liikkuminen, lentäminen on ”must”. Liikkumismuotona se on edustanut nykyaikaa ja tulevaisuutta: teknistä huippuosaamista, nopeutta ja tehokuutta. Olen lapsuudesta lähtien kokenut lentämisen huumaa. Muistan vieläkin kun venäläinen, Tukholmassa kuolemaansa asti asunut Larissa-isoäitini haettiin muutama kerta lukukaudessa Seutulan vanhalta kentältä meille kotiin Haagan. Ja kuinka Larissa-mumi joka kerta maahan tultuaan muisti sanoa: ”Kyllä Aeron kapteenit sitten osaavat laskeutua kauniisti!” (minkä muuten edelleen tekevät! Verratkaa kilpailijoihin. Useat tulevat maan päälle kuin tiiliskiviportaita pitkin…).

Sitten aloin itse lentää, aluksi Tukholmaan, sitten Lontooseen, Roomaan, muualle Euroopan suurkaupunkeihin, maailmalle, viime vuosina yhä kauemmas, USA:aan, Lähi-Itään, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Usein vaihtoja masentavilla kansainvälisillä suurkentillä, töykeää palvelua, juoksua ja hikeä – jo lopulta helpotus, kun Finnairin tyylikäs kone avaa ovensa. Todellakin, maagiset sinivalkoiset värit ovat kuin terapiaa, lentoemojen vakaa asiallisuus tuntuu hyvältä, ruokakin maistuu, päivän suomalaisen lehden lukemisesta puhumattakaan.

En koskaan muista saaneeni huonoa palvelua Finnairilla. Mieleeni palautuu monta mukavaa hetkeä. Senkin kerran kun pahasti raskaana 1989 juoksin Pariisin pirullisella kentällä ja ehdin viime hetkellä koneeseen. Emot laskivat hikoilevan kehoni ykkösluokkaan – sitä ei lippu olisi edellyttänyt – ja kantoivat eteeni käsipyyhkeitä, vesiä ja ravinteita. Puhumattakaan sitten, kun lapsukaisten kanssa matkustettiin lelut, vaipat ja vaatenyssykät joka puolelle rönsyille. Aina hymyä, aina ystävällisyyttä! Tai kun viime syksynä New Yorkin lennolla harmaakasvoinen vanhempi mies pyörtyi edessäni. Millä nopeudella emot kantoivat ensiapulaukun ja happipullon paikalle ja hoitivat heikkoa, mutta pian toipuvaa herraa.

Äidiltäni perin lentopelon, joka vaivasi vuosia. Muori kävi Finnairin lentopelkokurssit, reipastui ja alkoi lentää, loppuvaiheessa lukuisia kertoja vuodessa. Itselleni ei ole sattunut (kop kop) turbulenssikokemuksia pahempaa, mutta paljon matkustava puolisoni kertoo välillä karmeita. Kerran meni koneen ohjaamon ulkoikkuna rikki ja kone laskeutui matalampiin ilmapaineisiin syöksymällä jyrkästi monta tuhatta metriä alaspäin. Silloin oli kuulemma kabinettihenkilökuntakin kalpeata… Tai kerran Tallinnassa, kun kone yritti laskeutua sumussa ja joutui kahdesti lähes maan pinnalta palaamaan jyrkkään nousuun…Tai matkalla Müncheniin, kun Alppien yllä kolisi niin, että tavarat lentelivät ympäri konetta.

Finnair kuten niin monet muutkin lentoyhtiöt ovat olleet todella ”kansallisia”, sanan positiivisessa mielessä. Koneet ovat symboloineet suomalaista osaamista, tyyliä ja ammattitaitoa, joka jossain elämän vaiheessa on koskettanut useimpia suomalaisia. Nyt maailma on muuttunut, kansallisuus ei enää elätä liikkumisen globaaleissa bisneksissä. Vaikka huominen esitelmämatkani Ruotsiin peruuntuukin, jaksan eläytyä lentäjien huoliin. Näen kyllä lentotaivaalla tummia pilviä. Taistelu kilpailukyvystä on kovaa! Toivon vilpittömästi, että Finnair pärjää ja selviää voittajana. Yhtiön menettäminen olisi kuin perheenjäsen lähtisi. Liian kova tunnekokemus!

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, marraskuuta 10, 2009

Sivistyksen jäljillä – Joensuu, Leipzig ja Bryssel

Viime viikolla vaihdoin maata kuin talonmies Viljami lapiota – lunta tuli Suomessa aina lentokoneen saapuessa ja lähtiessä. Eniten valkoista maamannaa oli Joensuussa, jossa juhlistettiin kollegan, dosentti Arto Nevalan kirjoittamaa Joensuun yliopiston 40-vuotishistoriaa. Tilaisuus oli aika ainutlaatuinen: samalla kun yliopisto sai historiansa, se muuttui itse historiaksi. Tunnelmat eivät kuitenkaan olleet ylitsevuotavan haikeat. Uusi Itä-Suomen yliopisto aloittaa 1. tammikuuta 2010 ja vahvasti Joensuu-vetoisesti. Vanhaa Alma Materiaan olivat muistelemassa uudet ja vanhat vaikuttajat, ylioppilaita, alumneja, professorikuntaa ja emerituksia, eturivissä aina reipas Heikki Kirkinen, Joensuuhun nimitetty ensimmäinen professori. Ja voisin sanoa: Joensuun yliopistohengen kävelevä ilmentymä!

Minulta oli pyydetty alustusta yliopistojen pitkästä historiasta. Täytin tehtävän kaiketi jotenkin laajasanaisen laveasti, sillä entiseltä yliopiston korkealta virkamieheltä tuli kiitos: ” Esitelmänne ja yliopiston historian julkistaminen oli hieno (virallinen) päätös 40-vuotiaalle Joensuun yliopistolle. Bologna, Pariisi, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto ja Joensuun yliopisto - pääsimme todella arvovaltaiseen seuraan. Kiitos!” Vaikka itse en olekaan hajasijoituksen suuri ystävä, on pakko myöntää se, minkä Nevalakin kirjassaan toteaa: Joensuun yliopisto on kouluttanut alueelleen paikallista sivistyneistöä, opettajia, virkamiehiä, vaikuttajia. Akateemista traditiomaailmaa on vaihtelevalla menestyksellä juurrutettu maakuntiin. Itsenäni kyllä liikuttivat yliopiston varhaiset promootiokuvat kulkueineen ja tohtorihattuineen.

Akateemista ihmemaailmaa pohdittiin sitten parin päivän ajan Leipzigissä, jossa kokoontui kansainvälinen yliopistohistoriallinen komissio. Sen jäsen olen ja lähdin Leipzigiin suuren innostuksen vallassa. Niiltä nurkilta Itä-Saksasta sukuni on lähtöisin joskus 1600-luvulla. Tosin silloin palataan aikaan ennen Ranskan vallankumousta ja tiedot ovat puutteelliset…joskus täytyy selvittää lisää. Joka tapauksessa Leipzig on kuin mikä tahansa transitiovaiheessa oleva kaupunki. Sen vanhaa keskustaa elvytetään kovaa vauhtia. Messukaupungin maine on vanhaa perua ja jatkuu elävänä. Komeat raatihuoneet – vanhempi 1500-luvulta ja uudempi 1800-luvun lopulta – muistuttavat saksalaisesta porvarisperinteestä. Edellisen rakennuksen kohtalo on tosin sama kuin muuallakin Saksan suuremmissa kaupungeissa. Pommit ja palot söivät sen sisustan vuosina 1944–45. Well done, boys! on kohdallaan tässäkin kaupungissa. Ja sitten koko ihanuus joutui Neuvostoliiton vyöhykkeeksi.

Istuimme Leipzigin uudelleen rakennetussa yliopistonkirjastossa Bibliothek Albertinassa. Marmoria ei ollut säästetty eikä maalia pihdattu, kun sodan aikana tuhoutunut kaupungin henkisen elämän tärkein rakennus nostettiin jaloilleen käänteen (die Wende) eli vuoden 1989 jälkeen. Pakko muistella myös yliopiston varhaisaikoja. Vuonna 1409 perustettiin Leipzigin yliopisto nimellä Alma Mater Lipsiensis, ja se kuuluu siten Saksan vanhimpiin yliopistoihin. Vuonna 1519 Martti Luther, Andreas Karlstadt ja Philipp Melanchton kohtasivat katolisen teologin Johannes Eckin yliopiston kutsusta pidetyssä väittelytilaisuudessa, joka on jäänyt historiaan Leipzigin väittelyn nimellä. Sitten levisi reformaatio meidänkin nurkillemme. Lisäksi, nyt viikonlopulla lehdet ja tv täyttyvät muistelusta. Kaksikymmentä vuotta sitten lokakuussa Leipzigin Nikolainkirkolta alkaneet ns. maanantaimielenosoitukset johtivat DDR:n valtion lakkauttamiseen.

Muutoin katukuva kapitalisoituu ja kulutusjuhla tuntui kaikkialla. Erityisesti nautin hyvästä ja edullisesta ruoasta sekä katukuvasta. Normaaleja ihmisiä, hyvin pukeutuneita nuoria ja opiskelijoita – ei hullua nuorisomuotia, ei ylierotisoitunutta pimuilua, ei humalaisia poikia nurkissa. Sitä paitsi, ylioppilaat näyttivät vakavilta ja historiallisilta, kuin suoran 1840-luvun tai 1960-luvun kuvastosta revityiltä. Yliopistolaisuus tuntui ylpeyttä tuottavalta.

Kaikki tämä oli toisin eilen Brysselissä, jonne tein päivän vierailun ja puhuin kahdessa tilaisuudessa, Suomen maabrändistä (Suomen EU-edustusto) ja vuoden 1809 merkityksestä (Flaamilainen tiedeakatemia). Bryssel on lemmikkikaupunkieni listalla pohjanoteerauksen tuntumassa. Kammottavaa EU-arkkitehtuuria, sotkuisia katutiloja, tunkkaisia metroasemia ja liikenneruuhkia. Siellä täällä kolkkoja muistuma menneestä (epäilemättä hurmaavasta) vanhasta pääkaupungista. Monikulttuurisuuden läsnäolo satakertaista Suomeen nähden – Belgiassa voi jo puhua ”ongelmasta” jos samaan pakettiin pannaan siirtomaamenneisyys Kongossa ja maan nykyinen vetovoima. Rahaa virtaa kaupunkiin, mutta samalla jotain menetetään: missä olivat paikalliset, paikallinen kulttuuri? No my piece of cake, jos ymmärrätte?

Tunnisteet: , ,