Karkauspäivä, media ja minä

Juuri päättyi ties kuinka mones karkauspäivän haastattelu tällä viikolla: juteltiin Radio Helsingin aamutoimittajien kanssa niitänäitä karkauspäivän vietosta. Karkauspäivän? Lupauduin jo viime syksyllä puhumaan Yliopiston alumnien tilaisuuteen aiheesta, joka oikeastaan ei ole osaamiseni ydinaluetta – mutta humanisti osaa jotain kaikesta. Yhtäkkiä tämän tilaisuuden äkkäsivät kaikki Suomen kirjoittavat ja puhuvat toimittajat. Roolini tällä viikolla on olla karkauspäivän Suuri Europpalainen Asiantuntija.

Karkauspäiväkuvio kertoo jotain tutkijan ja median suhteesta: se on arvaamaton. Olen kokenut toistuvasti, että tutkimuksesi – siis se todellinen ajatustyösi kohde - ei tunnu kiinnostavan mediaa. Otan malliksi nyt tapetille nousseen luokka –teeman. Syksyllä 2077, kun julkaisimme Katriina Järvisen kanssa kirjan suomalaisesta luokkaretkestä, tarjosin aihetta ja kirjaa useille medioille. Ei vastausta, ei narahdustakaan kuulunut, korkeintaan muutama tuhahdus, ”ei voisi vähempää kiinnosta..”. Vasta viisi vuotta myöhemmin maan suurin päälehti (vihdoin!) tarttui aiheeseen; itse olen jo aikaa sitten liukunut uusiin pohdintoihin. Media tulee aina tutkijan perässä, sano mun sanoneen.

Tämä kevät on taas kulunut toimittajien soittoihin ja meileihin vastatessa. Pyyntöjä on tullut laidasta laitaan; mutta kaksi aihepiiriä nousee ylitse muiden: suomalaisuus ja kuninkaalliset. Viime kevään Suomi-agendan räväkkä, persupohjainen avaus on nyt siirtynyt laimeampaan vaiheeseen. Asteen verran analyyttisempi suhtautuminen on siivittänyt syksyn ja kevään keskusteluja, teemoinaan presidentinvaalit, politiikan sisällöt, maaseudun ja kaupungin suhde, ”kahden Suomen” olemassaolo ja Helsingin historia. Toinen aihepiiri, kuninkaalliset häät, tasavirkavuosijuhlat ja vauvojen syntymiset on opettanut minulle, että yhteiskunnan monarkistisimmat piirit istuvat sanoma- ja aikakauslehtien toimituksissa.

Ensimmäistä kertaa sain kuvani sanoma- ja naistenlehtiin kuraattoriaikanani 1980-luvun alussa, kun Eteläsuomalainen osakunta junaili Mika Waltari –muistomerkkiä. Sitten juttuja tehtiin syksyllä 1988, kun väitöskirjani Kulosaaren huvilakaupungista valmistui. Päivystävän dosentin elämäni alkoi 1990-luvulla, muutettuani takaisin Alankomaista. Sieltä kirjoittelin kirja-arvostelija Helsingin Sanomiin, kolumneja Uuteen Suomeen (siihen vanhaan paperiversioon..) ja sitten Ilta-Sanomiin. Oli tilausta pohtia sitä, mitä Eurooppa on, ja Suomi sen osana. Kysyntää oli myös urbanismin ja kaupunkikulttuurin analyysille sekä monikulttuurisen Suomen pohtimiselle. Avasin suuni, kun toimittajat kysyivät.

Keväällä 1996 vedimme kollegani Jari Ehrnroothin kassa television ykköskanavan maanantai-illassa intellektuaalista rupatteluohjelmaa Tamminiemen pidot. Pyysimme vieraitamme aina tuomaan illan teemaan sopivan tunnusesineen. Kun Eurooppa-illassa kaivoin leivokset esiin liinan alta, alkoi ennen näkemätön, henkilöön menevä jahti. Leivokseni nousivat valtakunnan pilakuvien ja pakinoiden aiheiksi, oli vientiä lauantai-illan tv-ohjelmiin, Matti-Esko Hytösen, Jyri Lehtolan, ja Loka-Laitisisen juttujen aiheeksi jne. Mediassa oli valtava imu saada älykkö naurunalaiseksi – ja vielä leivoksia syömällä!

Samaan ajankohtaan osui kutsumiseni Tasavallan presidentin puolison Eeva Ahtisaaren avustajaksi. Julkisuutta oli taas tarjolla, ja julkisuuteen oli suhtauduttava uudella tavalla. Nyt sitä tarjoiltiin korkeimman valtiollisen tahon suodattamana, eikä jälki ollut kaunista. Suhtautuminen presidenttipariin oli muuttunut ja sen pohjalta minutkin haluttiin läpivalaista. ”Joko kerrot kuka olet, tai itket ja kerrot”, huusi skandaalilehden toimittaja, kun yritti nuuskia taustojani. Ainoan kerran löin luurin hänen korvaansa.

Vuoden 2000 jälkeen suhteeni mediaan on ollut vaihtelevaa. Olen käytettävissä, kun toimittajat soittavat ja haluavat vastauksia mitä erilaisimpiin kysymyksiin. En ole aina paras mahdollinen asiantuntija, mutta koen velvollisuudekseni selvittää asiaa ja vastata. Jos minä en sitä tee, vastauksia kaivetaan muualta. Asiantuntijavalta siirtyy tiedeyhteisön ulkopuolelle. Suurin riesa onkin toimittajista, jotka käyttävät tutkijoita vain oman mielipiteensä äänitorvena. Joulukuussa taistelin yhtä toimittajaa vastaan, joka lisäili omia tulkintojaan 6.12. päivän vietosta. Punakynäni posti niistä useimmat, mutta yksi luiskahti mukaan: minä sain kantaa vastuun toimittajan vääristä mielipiteistä.

Rakastamme mediaa, kunhan siellä joskus saisi piipahdella omienkin tutkimustensa siivittämänä. Muutem Yliopiston hieno tiedekulma tarjoaa suorille kohtaamisille paikan & tilan. tervetuloa piipahtamaan!

Patriootit, petturit, media ja sananvapaus

Joskus harvoin käy niinkin, että minua tutkijapoloista vaivataan hiljaisessa kammiossani, pääsen kommentoimaan maailman menoa, itseäni touhukkaampien poikien ja tyttöjen sanomisia. Katson, että asiallinen kommentointi kuuluu virkaan. Historia kiinnostaa ja siitä haluan puhua. Näin kävi tiistaina, kun puhelin soi poikkeuksellisen vilkkaasti ja kommentoin monenlaista asiaa, Talvisotaa ja Helsinkiä, tulevaa design-kaupunkia. Ja sitten oli kolmas teema, josta en juuri mitään tiennyt, istuttuani koko aamun koneellani ruokasalin ääressä kirjoittamassa. Useampi toimittaja halusi, yhtäkkiä, näkemystäni kirjailija Sofi Oksasen Tanskassa lausumiin tv-kommentteihin. Koska en niistä mitään ollut kuullut, valistivat toimittajat puhelimen toisessa päässä: Oksanen on kritisoinut suomalaista miestä, joka ensin hakkaa vaimoaan, sitten tappaa naisensa ja lopulta vaikenee kahdella kielellä ja juo viinaa.

Toimittajat tietysti halusivat tietää, onko oikein, että suomalainen naiskirjailija laukoo moisia juttuja ulkomailla. Minulta haluttiin kommenttia maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Hälytyskellot alkoivat soida, ja sanoin, että EN PUHU minkään valtuuskunnan jäsenenä vaan kansalaisena ja tutkijana. Korostin kaikille toimittajille, että perheväkivalta, josta Oksanen puhuu, on ongelmallinen ja Suomessa omalaatuinen ilmiö. Sen hoitaminen on tärkeää, ja siihen puututtakoon yhteiskuntapolitiikan keinoin.

Sitten korostin, että olen perinteinen patriootti ja kulttuuridiplomaatti. Se merkitsee: en puhuisi ikäviä omasta isänmaastani ulkomailla, en mediassa enkä missään muussakaan yhteydessä. Lehdestä sain lukea sanomakseni (IL 25.11.), että "ei ole hygieenisesti kivaa kritisoida kutsuttuna vieraana pohjoismaisessa televisiossa kovasti omaa isänmaataan". Näin sanoin ja olen edelleen sitä mieltä. Oman pesän pesuhommat hoidetaan näkemykseni mukaan kotona. Itse jokainen kantaa vastuunsa puheistaan niin koti- kuin ulkomailla, kuten IS:kin sitten sanomakseni kirjoitti (25.11.).

Totesin myös, että usein oleskelu ulkomailla, vieraissa oloissa, avaa silmät arvostamaan omia oloja. Rohkenin myös tutkijana kritisoida halua yleistää ja puhua suomalaisista siten, että kaikki ovat yhtä ja samaa. Suomalainen mies lyö, mutta niin lyö mies muuallakin, ja asiaa ei pidä yleistää. Nainenkin lyö, lapset lyövät toisiaan jne. Ongelma on monitasoinen ja pelkistäminen vain tukee kielteistä suomalainen mies ja puukko -kuvaa, joka pohjoismaissa jo muutenkin elää sitkeänä.

Sitten alkoi ympärilläni surrata. Jo keskiviikkoaamuna näin, miten Oksas-kommenteista tehtiin iltapäivälehtien lööppitavaraa, sillä satuimme kaikki olemaan mb-valtuuskunnan jäseniä. Saimme toimittajilta roolin, jota siis itse emme olleet tilanneet. Näin toimii median uusi journalistinen strategia. Poimitaan ajankohtaisista aihealueista täkyjä – suomalaisuusasiat ovat aina sellaisia! – ja sitten tehdään niistä uutinen. Haetaan tarkoituksenhakuiset kommentaarit ja kommentoijat. Tämän porukan viesti paketoidaan juuri siihen asuun, että siitä tulee myyvä ja sensaatiomainen. Sitten juttu alkaa elää omaa elämäänsä. Toiset toimittajat kommentoivat alkuperäisten toimittajien yksipuolisesti tulkitsemia haastateltavia, virittelivät niitä omiin journalistisiin tarkoituksiinsa. Sitten leimakirves pannaan heilumaan, oikealle ja vasemmalle.

Tässä tapauksessa mb-valtuukunnasta tehtiin toimittajien leimakirves. Minullekin kirjoitettiin tässä kummallisessa näytelmässä konnan vuorosanat, jonkinlaisena sanavapauden kieltäjänä ja sensorina. Kiehtovaa, sillä mielipiteitäni en ole tässä asiassa kenellekään tyrkyttänyt, vastasin kun kysttiin. Minulle leivottiin rooli, johon itse en katso mahtuvani. Ainoa virheeni oli kommentointiin ryhtyminen. Median moraalin perään on turha kysellä – ainoa moraali, joka sellaisessa tilanteessa joutuu luupin alle, on omani. Eri asia on, että täällä pelillä perinteinen tiedonvälitys on kyllä nopeasti kuollut ja kuopattu! En ole tässä vielä päättänyt, jäänkö moista lainkaan suremaan…