Karkauspäivä, media ja minä

Juuri päättyi ties kuinka mones karkauspäivän haastattelu tällä viikolla: juteltiin Radio Helsingin aamutoimittajien kanssa niitänäitä karkauspäivän vietosta. Karkauspäivän? Lupauduin jo viime syksyllä puhumaan Yliopiston alumnien tilaisuuteen aiheesta, joka oikeastaan ei ole osaamiseni ydinaluetta – mutta humanisti osaa jotain kaikesta. Yhtäkkiä tämän tilaisuuden äkkäsivät kaikki Suomen kirjoittavat ja puhuvat toimittajat. Roolini tällä viikolla on olla karkauspäivän Suuri Europpalainen Asiantuntija.

Karkauspäiväkuvio kertoo jotain tutkijan ja median suhteesta: se on arvaamaton. Olen kokenut toistuvasti, että tutkimuksesi – siis se todellinen ajatustyösi kohde - ei tunnu kiinnostavan mediaa. Otan malliksi nyt tapetille nousseen luokka –teeman. Syksyllä 2077, kun julkaisimme Katriina Järvisen kanssa kirjan suomalaisesta luokkaretkestä, tarjosin aihetta ja kirjaa useille medioille. Ei vastausta, ei narahdustakaan kuulunut, korkeintaan muutama tuhahdus, ”ei voisi vähempää kiinnosta..”. Vasta viisi vuotta myöhemmin maan suurin päälehti (vihdoin!) tarttui aiheeseen; itse olen jo aikaa sitten liukunut uusiin pohdintoihin. Media tulee aina tutkijan perässä, sano mun sanoneen.

Tämä kevät on taas kulunut toimittajien soittoihin ja meileihin vastatessa. Pyyntöjä on tullut laidasta laitaan; mutta kaksi aihepiiriä nousee ylitse muiden: suomalaisuus ja kuninkaalliset. Viime kevään Suomi-agendan räväkkä, persupohjainen avaus on nyt siirtynyt laimeampaan vaiheeseen. Asteen verran analyyttisempi suhtautuminen on siivittänyt syksyn ja kevään keskusteluja, teemoinaan presidentinvaalit, politiikan sisällöt, maaseudun ja kaupungin suhde, ”kahden Suomen” olemassaolo ja Helsingin historia. Toinen aihepiiri, kuninkaalliset häät, tasavirkavuosijuhlat ja vauvojen syntymiset on opettanut minulle, että yhteiskunnan monarkistisimmat piirit istuvat sanoma- ja aikakauslehtien toimituksissa.

Ensimmäistä kertaa sain kuvani sanoma- ja naistenlehtiin kuraattoriaikanani 1980-luvun alussa, kun Eteläsuomalainen osakunta junaili Mika Waltari –muistomerkkiä. Sitten juttuja tehtiin syksyllä 1988, kun väitöskirjani Kulosaaren huvilakaupungista valmistui. Päivystävän dosentin elämäni alkoi 1990-luvulla, muutettuani takaisin Alankomaista. Sieltä kirjoittelin kirja-arvostelija Helsingin Sanomiin, kolumneja Uuteen Suomeen (siihen vanhaan paperiversioon..) ja sitten Ilta-Sanomiin. Oli tilausta pohtia sitä, mitä Eurooppa on, ja Suomi sen osana. Kysyntää oli myös urbanismin ja kaupunkikulttuurin analyysille sekä monikulttuurisen Suomen pohtimiselle. Avasin suuni, kun toimittajat kysyivät.

Keväällä 1996 vedimme kollegani Jari Ehrnroothin kassa television ykköskanavan maanantai-illassa intellektuaalista rupatteluohjelmaa Tamminiemen pidot. Pyysimme vieraitamme aina tuomaan illan teemaan sopivan tunnusesineen. Kun Eurooppa-illassa kaivoin leivokset esiin liinan alta, alkoi ennen näkemätön, henkilöön menevä jahti. Leivokseni nousivat valtakunnan pilakuvien ja pakinoiden aiheiksi, oli vientiä lauantai-illan tv-ohjelmiin, Matti-Esko Hytösen, Jyri Lehtolan, ja Loka-Laitisisen juttujen aiheeksi jne. Mediassa oli valtava imu saada älykkö naurunalaiseksi – ja vielä leivoksia syömällä!

Samaan ajankohtaan osui kutsumiseni Tasavallan presidentin puolison Eeva Ahtisaaren avustajaksi. Julkisuutta oli taas tarjolla, ja julkisuuteen oli suhtauduttava uudella tavalla. Nyt sitä tarjoiltiin korkeimman valtiollisen tahon suodattamana, eikä jälki ollut kaunista. Suhtautuminen presidenttipariin oli muuttunut ja sen pohjalta minutkin haluttiin läpivalaista. ”Joko kerrot kuka olet, tai itket ja kerrot”, huusi skandaalilehden toimittaja, kun yritti nuuskia taustojani. Ainoan kerran löin luurin hänen korvaansa.

Vuoden 2000 jälkeen suhteeni mediaan on ollut vaihtelevaa. Olen käytettävissä, kun toimittajat soittavat ja haluavat vastauksia mitä erilaisimpiin kysymyksiin. En ole aina paras mahdollinen asiantuntija, mutta koen velvollisuudekseni selvittää asiaa ja vastata. Jos minä en sitä tee, vastauksia kaivetaan muualta. Asiantuntijavalta siirtyy tiedeyhteisön ulkopuolelle. Suurin riesa onkin toimittajista, jotka käyttävät tutkijoita vain oman mielipiteensä äänitorvena. Joulukuussa taistelin yhtä toimittajaa vastaan, joka lisäili omia tulkintojaan 6.12. päivän vietosta. Punakynäni posti niistä useimmat, mutta yksi luiskahti mukaan: minä sain kantaa vastuun toimittajan vääristä mielipiteistä.

Rakastamme mediaa, kunhan siellä joskus saisi piipahdella omienkin tutkimustensa siivittämänä. Muutem Yliopiston hieno tiedekulma tarjoaa suorille kohtaamisille paikan & tilan. tervetuloa piipahtamaan!