Kirjoja ja professoreita

Viime viikolla julkistettiin Sysmässä Rannan kartanossa kulttuurihistoriallinen keittokirja nimeltä Makuja mahtipitäjästä: ruokaa – kulttuuria – tarinoita (Sysmän Kirjakylä Oy, 2011). Vaikka itse sanonkin, teos on komea, paikallisilla kuvilla varustettu syvähyppäys itähämäläiseen ruokamaailmaan.

Oma osuuteni oli huomattava kirjan syntyyn. Purkaessani edesmenneen äitini kotia löytyi sängyn alta pahvilaatikko, joka piti sisällään sysmäläisiä reseptejä ja ruokakertomuksia. Ne oli osoitettu rouva Kerttu Tapiolalle, legendaariselle Vanhan Kertun taide- ja antikvariaattiliikkeen omistajalle.

Kerttuakin ennen äitini ja toimittaja Sirkka Lassila ideoivat 1990-luvulla Sysmän neuvottelukunnassa paikallisosaamiseen perustuvan keittokirjan tekemistä. Hanke eteni niin pitkälle, että Kertun kaupasta tuli reseptien ja ruokatarinoiden kokoomapiste. Niitä kertyikin mukavasti, mutta sitten hanke tyssäsi johonkin ja unohtui. Kunnes lopulta aarre löytyi, mutta tekijä oli poissa.

Tarjoilin reseptit Sysmän Kirjakylä OY:n toimitusjohtaja Pauli Leimiolle, joka oitis innostui asiaan. Tehtiin työnjako: minä kirjoitan yleistä suomalaisesta ruokakulttuurista, paikallisen kartanomaailman tuntija FT Birgitta Stjernvall-Järvi perkaa sysmäläistä perinnettä ja ruokatoimittaja Mervi Pasanen (os. Etelä-Suomen sanomat) päivittää reseptit tähän aikaan. Paikallinen vaikuttaja Vuokko Virolainen kokosi verkostot kirjahankkeen käyttöön ja sysmäläinen graafikko Humberto Saraiva vastasi hienosta taitosta (istuttiin monta sunnuntaita kuvia sortteeraamassa ja asettelemassa kohdilleen..).

Ja näin syntyi mainio kirja, joka pyyhkii altaan jaakkokolmoset, keinotekoiset maakunta- ja perinneruoat. Esiin nostetaan maaseudun monipuolisen agriculturan, kaikenlaisen ruoan viljelyn, säilyttämisen, valmistaminen ja aterioinnin – sekä kaikki asiaan kuuluvat sosiaaliset vivahteet, joista suomalainen maaseutu tunnetaan. Omassa osuudessani osoitan, kuinka Suomen gastronominen omakuva on ollut osa poliittisen suomalaisuuden rakentamista. Ruoka on kytkenyt suomalaiset maaseutuun, maasta tuleviin raaka-aineisiin ja kulttuuriperintöön. Ruoan kansallinen omaleimaisuus liitetään Euroopan pohjoisosiin, jossa luonto on lähellä ja raaka-aineita on haettu joko metsästä, vedestä tai erämaista.

Kirja julkistettiin Vuokko Virolainen kodissa eli Rannan kartanossa, kahvikestein (karjalanpiirakoita ja juhlavehnäleipä) ja runsaan yleisön läsnä ollessa. Kirjan tekoon osallistui yli 60 paikallista persoonallisin tarinoin, reseptein ja kuvin. Harvoin on kirjan teko tuntunut yhtä maukkaalta kuin nyt, kun kokkeja oli runsaasti – ja kaikki innostuneita!

Kirjan julkistamistilaisuudesta ajoin suoraan Helsinkiin ja Professoriliiton Helsingin yliopiston osaston vuosikokoukseen. Tapahtumalla oli suuri vertauskuvallinen merkitys elämässäni: tähän asti, kun takana on 35 vuotta akateemista elämää, en ole tunnustanut ay-oppia. Olen korostanut yliopistoa yhteisönä, johon kuuluvat niin ylioppilaat kuin professorit, tutkijat ja muu väki, siis henkilöstö. Pohdin kaksi vuotta viran saatuani, liitynkö Professoriliittoon, ja tein sen pitkin hampain vuonna 2008.

Mutta nyt itseäni isommat voimat ovat tätä vähäistä yhteisöllisyyttä miehissä ja naisissa murentamassa, ja kaikki keinot ovat tarpeen sen estämiseksi. Kun kutsu kävi osallistua kokoukseen ja tulla johtokuntaan humanistisen tiedekunnan edustajana, en epäröinyt. Me professorit tarvitsemme toisiamme ja uudenlaista kollegiaalisuutta. Siihen kannusti yliopiston hallinnonuudistuksen aikainen yhteistoiminta, joka virisi uudelleen sähköpostikommentaarein nyt syksyllä, kun yliopistostrategiaa pantiin uusiksi.

Osaston kokoukseen oli saapunut paikalle n 50 nuorempaa ja vanhempaa professoria. Ilmassa oli protestihenkeä, kun opetusministeriön Anita Lehikoinen esitteli yliopistojen uutta rahoitusmallia. Edelleen korostuva ”kansainvälisyys” ja ”tieteellisyys” - rahoituksen kannustavuudessakin halutaan unohtaa suomalaisen yliopiston vahvuus, paikallinen vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Tätä kritisoin, ja niin tekivät muutkin.

Kollegiaalisuutta edisti hyvä illallinen, jonka aikana oli kiinnostavaa verkottua kollegojen kanssa. Ammattikuntaani leimaa vahva työhön sitoutuminen, ahkeruus ja lojaalisuus. Monia kaivaa huoli riittämättömyydestä – valtiovalta edellyttää jatkuvaa lisäpuristetta, suorittamista ja kansainvälistymistä. Murisin yhden tradition, kun kilistin lasia ja puhuin illallisen aikana (sellainen ei ole ollut tapana viimeiseen 40 vuoteen..) ja korostin yhteen hiileen puhaltamisen tarvetta.