Hiiteen kulttuurit!

Suomi-kuva on eheydessään hauras. Vielä vuosikymmen sitten helsinkiläisessä lähiöbussissa koko matkustajakunta kallistui katsomaan, kun pysäkillä lumisateessa seisoi afrikkalainen oranssi työhaalari päällään. Mustan ja valkoisen kontrasti oli niin kiehtova. Marokkolainen kollega hämmentyi taannoin, kun joensuulaiset halusivat torilla kosketella hänen kiharoitaan.

Mutta toimii se toisinkin päin. Kesällä 2008 Kolumbiassa Bogotan kultamuseossa ympärilleni kertyi tiivis ryhmä koululaisia, jotka silmät loistaen hiplasivat hihatonta kättäni ja huokailivat: "Hellooou!" Elävä eurooppalainen turisti oli harvinaisuus huumekaupan likaamassa maassa.

Meillä Suomessa vielä harjoitellaan monimuotoisuutta. Kaikenlainen keskustelu etnisyydestä, kielestä, uskonnosta ja vähemmistöistä vie auttamatta kärjistyksiin. Toisessa ääripäässä on "maahanmuutto on rikastuttavaa" ja toisessa " monikulttuurisuus on hanurista" -mielipide. Näin syntyy ikävää lohkoutumista meihin ja heihin.

Puhe "meistä suomalaisista" on jälleen kunniassaan, vaikka taustalla on myyttinen yhden kansan ihanne. Jo vuonna 1846 maisteri Antero Varelius kiersi Suomea ja kuunteli paikallisia tarinoita. Vareliuksen maassa asui suomalaisten lisäksi lappilaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, saksalaisia, juutalaisia ja mustalaisia. Suomi muotoutui eri kansanheimoista ja näiden sulautumisesta.

Ihmiset ovat aina liikkuneet työn, pakolaisuuden, sodan tai kriisin seurauksena pois kotiseuduiltaan. Angloamerikkalaisessa maailmassa syntyi monikulttuurisuus-käsite. Sen mukaan ihmiset jakautuvat moniin kulttuureihin. Käsitteeseen on kirjoitettu olettamus valkoisen miehen kulttuurin ylemmyydestä. Siitä tuli normi, johon muiden kulttuurien tuli integroitua "moneksi".

Monietnisyys on ollut Euroopan valtavirtaa jo vuosisatoja. Aasialaista ja afrikkalaista kirjoa on vuosisatojen ajan saatu ihailla Euroopan suurkaupungeissa, Pariisissa, Lontoossa, Amsterdamissa ja Brysselissä, jopa Tukholmassa. Kolonialismin purkaminen on ollut suurten maiden haaste ja jälkipeliä käytiin pari viikkoa sitten Lontoon mellakoiden aikana.

Suomelta puuttuu siirtomaamenneisyys ja ei-eurooppalaisten kansojen, kielten ja etnisten ryhmien rinnakkaiselo. Multikulturalismi upposi hedelmälliseen maaperään. Maahanmuuttopolitiikkaan liitettiin 1990-luvulla näkemys etnisten vähemmistöjen integroimisesta osaksi hyvinvointivaltiota. Se liu`utti maahanmuuton sosiaalipolitiikan ja ongelmalähtöisen kysymyksenasettelun puolelle.

Todellisuudessa kiinnostavampaa on se, mikä yhdistää meitä ihmisiä yli rajojen ja "kulttuurien". Meillä Euroopassa on yhteinen arvopohja ja historia. Meillä on historiaa antiikista ja keski-ajasta, renessanssista ja valistuksesta. Olemme kaikki kokeneet maaseudun ja kaupungin. Perheemme ovat selvinneet sodista. Kuuntelemme Mozartia ja Bachia, luemme Tolstoin ja Dickensin kirjoja, syömme pizzaa ja ranskalaisia. Kaikkialla Euroopassa kirkot ovat keskellä kylää jne.

Loppusuoralla ihmisen kotimaalla, kansallisella taustalla tai etnisyydellä ei ole väliä. Tärkeämpää on kyky kohdata toinen kunnioittavasti riippumatta uskonnosta, kielestä tai etnisyydestä. Löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan vuorovaikutukseen ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä, uskomme ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti "kulttuureista" riippumatta. Koemme iloa ja surua, kateutta ja vihaa melko yhdenmukaisesti.

Hiiteen siis puhe meistä ja kulttuureistamme! Sumean multikulturalismin sijaan on oltava rohkeutta katsoa pintaa syvemmälle, nähdä se mikä meitä yhdistää. Nyt viholliskuvia haetaan, jotta oma vahvistuisi. Samalla paljastuu eurooppalaisen kulttuurin heikkous: nationalistinen ylemmyys ja torjunta. Siinä on aikamme ongelma, ei ihmisten vuorovaikutuksessa!
(Julkaistu Kaleva 30.8.2011)