Uutta ja vanhaa nationalismia Venäjällä

Pietarissa oppii takuuvarmasti yhden asian. Valtionationalismilla on täällä pitkät juuret! Tässä kaupungissa on mahdollista seurata eurooppalaisen valtio- ja pääkaupunkirakentamisen historian moderneja aaltoja 1700-luvulta lähtien. Virtaukset ovat yleisiä ja meille kaikille tuttuja ja historiallisesti yhdistäviä. ”Venäläisyys”, mikäli sellaista käsitettä edes voi olla olemassa, on Pietarissa elävää ja jatkuvaa dialogia eurooppalaisen perinnön kanssa. Kaupungin isä tsaari Pietari osasi historian ja historiapolitiikan. Siitä itse kaupunki ja sen nimi on elävä todiste.

Viikonlopulla vietettiin ”Venäjän päivää” (12.6. День независимости). Päivähän luotiin – tai perinne innovoitiin ylätasolla – vuonna 1992, muistuttamaan kahta vuotta aikaisemmin tapahtunutta poliittista aktia. Kesäkuussa 1990 neuvostotasavallan korkein neuvosto antoi julistuksen valtiollisesta suvereenisuudesta. Vuoden 1991 alussa luotiin Venäjän presidentin toimi, jolle siirrettiin korkeimman neuvoston toimeenpanovalta. Korkein neuvosto puolestaan hyväksyi Neuvostoliiton lakkauttaneen sopimuksen Itsenäisten valtioiden yhteisöstä joulukuussa 1991 ja myöhemmin viralliseksi nimeksi tuli Venäjän federaatio.

Vaikeaa vai? No niin tuntuu olevan venäläisillekin, sillä itse juhlapäivänä ei juuri näkynyt lippuja, lappuja tai juhlivaa kansakuntaa kaduilla. Vain leveät katumainokset (taustanaan lipun kolmiväripohja) osoittivat juhlan todeksi, ja taustalla tuntuivat maan pääpuolueen vetonarut. Illalla telkusta saatiin seurata popmusiikkikimaraa, lavoilta, joita oli sijoitettu suurten kaupunkien strategisiin paikkoihin, Pietarissa tietenkin Palatsiaukiolle ja Moskovassa Punaiselle torille. Intellektuellit ja poliitikot loistivat poissaolollaan kansanjuhlasta, jonka päätähdet olivat kiiltäväpintaiset viihdelaulajat ja urheilijat. Yleisön keski-ikä oli lähellä teinivuosihuippua.

Venäjän idea on viime vuosina kietoutunut lippuun, lauluun ja vaakunaan ja tähän hieman keinotekoiseen itsenäisyyspäivään. Viihteen pauhatessa unohtuvat muut ulottuvuudet, historian monikirjoisuus, jota Pietarissa on rutkasti tarjolla. Kuten aina uudessa kaupungissa, teen täällä museokierrosta, joka edelleen jatkuu. Nyt on luettu ja katsastettu polittiista, kirjallista ja taiteellista Pietaria, tuoksutettu sisään tuoreiden kukkien tuoksua Puskinin työhuoneessa, eläydytty koululaisten kanssa kuulemaan Dostojevskin viime vuosista tämän kotimuseossa ja katsastettu myös Sheremetjevin musiikkimuseopalatsi ja Lenskipomo Kirkovin leuhka kotimuseo. Muisnkerrostumissa on myös visiitti vallan mainio Isaak Brodskyn kotiateljeehen.

Neuvostoaikana I. Brodskista tuli yksi merkittävimmistä sosialistisen realismin edustajista. Hän maalasi suuria vallankumousaiheisia tauluja ja puoluejohtajien muotokuvia, joiden kopioita käytettiin laajasti propagandatarkoituksissa. Näistä ja muista ansiosta hänet dekoreerattiin ensimmäisenä taitelijana lenin-mitalilla. Kotiläksynä luettu NL-aikana kovemman kohtalon kokeneen, USA:an muuttaneen kirjalija Joseph Brodksyn tuotantoa, jossa keskeisenä teemana lapsuuden kelaaminen auki Leningradissa.

Kotimuseot ovat nyt siis vapaa-ajan ohjelmassa ja muu pienempi kulttuurihistoria. Vanhassa muistissa ovat suuret museot, Eremitaasi, Venäläisen taiteen museo, josta uutena kiersin hellepäivänä Insinöörilinnan eli Mihalin linnan, Paavali II varten rakennettu monumentaalinen rakennus, jossa pääsee hyvien keisarillisten muotokuvien, 1700-luvun allegoria-, maisema- ja kaupunkimaalausten avulla ymmärtää kaupungin länsimaista kulttuurivaikutuspohjaa. Sehän luotiin, kun Pietariin tuotiin osaajia, taiteilijoita, arkkitehteja ymv muualta Euroopasta.

Jos jollain alalla Pietari on valtion ja sen historian symboli, niin merellisyyteen liittyvässä kertomuksessa. Merihistoria ja veden historia, Nevan vaiheet ja laivasto liittyvät yhteen niin tsaari Pietarin, keisarillisen Venäjän, Neuvostoliiton kuin nykyisen venäjän historiassa. Marsalkat, sotamuseot ja merihistorian monumentit osuvat silmiin kaikkialla, niin kaupungin avainpaikoilla (Vasiljevskin saari, Amiraliteetti, Pietari-Paavalin linnoitus)kuin vehreiden puistojen varjoissa (itse ihastuin kiehtovaan Steregushchiyn monumenttiin, omistettu samannimisen sukelluslaivan traagiselle kohtalolle 1905 Venäjän-Japanin sodassa). Kuten kaikkialla Pietarissa, Suomi on lähellä ja yhteisen historian kietoutuminen tuntuu kaikkialla. Kotikatuni lähistöllä on Aleksander Nevskin patsas, ja siihen kuuluvat lähellä oleva mahtipontinen luostari ja Tihvinän jumalanäidin hautausmaan, jossa eilen kävin tervehtimässä sekä venäläisen taiteen suuria nimiä että katsastamassa Venäläisen taiteen museoon kuuluvan kaupunkipuiston vanhoja hautamonumentteja. Niiden klassismin hengen ja muodon äärellä (tekijänä mm. Ivan Martos) tunsin jälleen syvää yhteenkuuluvuutta tämän kaupungin kanssa.