Sysmäläisiä ajatuksia
Neljäs päivä vaalien jälkeen
Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.
Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.
Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.
Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.
Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.
Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.
Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!
Maalla Sysmässä. Päijänne vielä jäässä, mutta tuoksuu lupaavalta. Kevät tulossa, mikä merkitsee elämän alkua. Lintuja ja orastavaa vihreää maassa. Talvi siivotaan pois, myös kuvainnollisesti. Koko paskainen talvi ja kevät, jota leimasi hyytävä pakkanen, jäätävä poliittinen ilmanpiiri. Suomi on muuttunut, kertaheitolla. Muistelen vuotta 1968. ”Ideologiat ovat kuolleet”, arveli tunnettu ruotsalainen sosiologi Herbet Tingsten tammikuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin nähtiin, kuinka väärässä hän oli.
Häpeä jatkuu. Häpeän edelleen itseäni historian ammattilaisena, kuinka huonosti tunnen tämän maan ja sen tunneilmapiirin. Me todella olemme sitä ”eliittiä”, jota vaalien alla (aiheellisesti ?) kritisoitu, eristäytynyttä, etääntynyttä, omassa norsunluutorinsa elävää. Ja silti en voi sille mitään: minäkin olen tämän kulttuurin tuote, oppikoulujen, eurooppalaisen sivistysideaalin, topeliaanisen ihanteellisuuden kasvatti. Olen omassa maailmassani elävä kaupunkilainen, mutta katson olevani aikani tulkki, minäkin. Mutta kenen maailmat lopulta voittavat, se jää nähtäväksi.
Itseruoskintaa. Ja silti ennakoin tätä jo 1990-kuvulla, kun kirjoitin Christopher Laschin ”eliittien petoksesta”, kuinka 20 % kansasta kääntää katseensa pois, pois kansallisesta, kansasta, maastaan. Ja Laschin mukaan: kuinka vaarallista se on yhteiskunnalliselle ilmapiirille! Tämä ryhmä elää vertaiselämää muun ylemmän keskiluokan maailman kanssa, samastuu lontoolaisiin, elää Sveitsissä ja voi hyvin Pariisissa. Kansallisvaltioiden peräkylään jäävät ne lopu 80 %, joille maailma ei ole avoin, jota globalisaatio ei hyväile, jolle kansainvälinen liikkuvuus ei tuo onnea ja autuutta. Tuo väenosa, jota kohti lempeästi katsotaan ja todetaan: ”Tuulipukukansa”.
Pahaa oloa. Ja silti pohdin jo 1990-luvulla Euroopan kehityksen herättämänä tai jalanjälkijää: mitä tapahtuu, kun kansallisvaltiota ylläpitävät saranavoimat heikentyvät. Siis: kirkko, isänmaa, koti. Kun kansalaisuskonnoksi nousee hyvinvointi ja materiaalinen menestys ja rahasta tulee kaiken mitta. Jo oman maan historia kertoisi, että tarvitaan ihanteellisuutta, tavoitteita ja uskoa, usko johonkin parempaan.
Jatkan Keskustan kohtalonaikojen pohtimista. On kaksi tietä. ensinnäkin: paluu maaseudun ja talonpoikien peruspuolueeksi, vääntämään kättä aluepolitiikasta, maatalouden tukipaketeista ja toimimaan agraarin ay-äänenä. Lopputulos: saadaan eduskuntaan suurin piirtein se määrä edustaja, kuin Suomessa on nykyään maaseutuelinkeinoista eläviä eli noin kymmenisen prosenttia. Sillä mennään sitten ja pärjätään niin kauan kuin tässä maassa kuokka kääntyy.
Toinen tie on mennä arvoihin. Katsoa mistä keskusta-aate koostuu, muuttaa se nykykielelle ja palauttaa ihanteellisuus ja vuorovaikutus, usko edistysaatteeseen. Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..) ja katsoa, mistä kumpaa ihmisen hätä, onnellisuuden kaipuu ja tulevaisuuden odotus. Ja tehdä politiikkaa sen pohjalta, siten että viesti, sisältö ja ulkoinen kuva vastaavat toisiaan. Kestää säröt ja epäjohdonmukaisuudet, ottaa mutkaan tunne ja empatia.
Kolmas tie on löytää perinteiselle puolueen puitteelle, maaseudulle, uusi merkitys ja kirkkaampi kuva. Tehdä siitä positiivinen samastumiskohde ja yhteisen taistelun objekti. Taustalla ovat vahvat yleiset tekijät: ruoan arvo kasvaa, kotimaisuus nousee kunniaan. Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta. Miten tämä huoli käännetään politiikan kielelle, positiiviseksi ja rakentavaksi ohjelmaksi, joka lupaa myös työtä, yrittämisen mahdollisuutta ja toimeentuloa sekä vahvaa identiteettiä? Siinä pähkinä purtavaksi ja purettavaksi!
Tunnisteet: Keskustan tulevaisuus, Sysmä, vaalien jälkipuintia
posted by Unknown at 1:01 ip.
2 Comments:
Eurooppalaisen eliitin syntyminen on tosi asia, muttei tämän vaalituloksen taustalla.
Tämän vaalituloksen taustalla on yksinkertainen asia: Reiluus! Tai sen puute, jos ollaan tarkkoja. Jokainen tuulipukukansasta keskiluokkaiseen valkokaulustyötenkijään tietää, mikä on reilua ja mikä ei. Reilua ei ole se, ettei palvelutyötä tekevällä riitä rahat normaaliin elämiseen Helsingissä. Reilua ei ole se, että kaupungin asunnot ovat kiven alla ja niidenkin vuokrat kohotavat nopeammin kuin inflaatio.
Kun ihmiset joutuvat kohtaamaan niukkuuden yksin, koetaan ulkomaalaiset uhkana ja eurooppa pahana. Usein kysytään miksi ennen oli paremmin, mielestäni vastaus on yksinkertainen: siksi, koska ennen johtajat olivat kansan tukena. He johtivat Suomea, osoittivat suunnan ja antoivat toivoa paremmasta. Sillä tavalla rakennettiin moderni Suomi.
Kaupunginvaltuustossa (tai eduskunnassa tai hallituksessa) voidaan puhua mitä huvittaa, ketä se kiinnostaa? Kaupunginhallituksessa puhutaan lisää, sekään ei kiinnosta ketään.
Mutta Musiikkitalo rakennetaan! Siinä kohtaa puheet kivettyvät kaupungiksi, erästä tutkimusta mukaillen. Mutta milloin puheet muuttuvat konkreettisiksi teoksi, joilla herätetään taas ihmisissä toivo paremmasta huomisesta?
Ei auta, että kerran neljässä vuodessa tullaan puhumaan. Ei! Homman pitäisi mennä niin, että neljän vuoden ajan tehdään pelkästään käytännön ratkaisuja joilla luodaan Suomesta parempi paikka meille kaikille!
Milloin seuraavan kerran esimerkiksi sinä käyt jossain paikassa, jossa ihmiset joutuvat kohtaamaan elämän epäreiluuden? Kuten vanhainkodissa. Milloin seuraavan kerran kysyt hoitajilta, omaisilta ja potilailta, mitä sinä voisit tehdä heidän hyväkseen. Ja milloin voit mennä kertomaan, että "nyt on homma hoidossa".
Sitä on toivon antaminen!
Käytän usein taannoista Suomenmaan kirjoitustasi Keskustan metropolipolitiikan tarpeesta esimerkkinä suunnasta, johon Keskustan on mentävä.
Maaseutu on kaunis ja tärkeä jokaiselle suomalaiselle. Mutta meille keskustalaisille, jotka olemme paljasjalkaisia stadilaisia, merkitsee eniten se, että meillä on hyvä olla täällä missä kotimme on. Tämä kaupunki on meidän kotimme!
Yhteenvetona: Keskusta tarvitsee ihmisiä, jotka oikeasti välittävät, kuuntelevat ja ennen kaikea saavat aikaan tuloksia. Keskusta tarvitsee kipeästi kaupunkipolitiikan ja pk-seudulle metropolistrategian, joka tekee puolueesta ratkaisun.
Pulinat pois, totesi Kiviniemi. Olen samaa mieltä, vaikka tiedän ettei hän tarkoittanut samaa kuin minä. Minä tarkoitan, että puheet on pidetty. On aika tehdä jotain konkreettista, näkyvää ja käsin kosketeltavaa.
Keskustan on aika synnyttää unelma ja herättää toivo. Keskustan on aika näyttää, että unelmat ovat mahdollisia saavuttaa. Vain siten, tulemme menestymään varmasti. Muut keinot jättävät kaiken sen varaan, että muut puolueet tekevät suuria virheitä.
PS. Eurooppalainen elitti on vanha asia, kuten tiedät. Oikeastaan en tiedä hävisikö se oikeastaan koskaan, se vain jäi piiloon ja on nyt Euroopan yhdentymisen myötä tullut jälleen näkyväksi.
Sanotaan nyt ensin, että kiitos mielenkiintoisesta foorumista ja hyvistä blogiteksteistä. Jäin lukemaan "Sysmäläisiä ajatuksia", ja kyllä sieltäkin löytyi ainakin pari alaviitettä kepun pudotukseen.
Lainaus "Kuunnella kansalaisia maalla ja kaupungissa (sen jälkeen kun uusi hallitus mahdollisesti kompastuvat omaan sisäiseen kaoottisuuteensa..)"
Vastaan kysymyksellä: "Eikö ihmisiä pitäisi kuunnella ensin, ja tehdä päätöksiä vasta sitten?" (vihje: jätevesiasetus ja sen vastaanotto sekä maalla, että kaupungeissa).
Toinen lainaus: "Monet meistä kantavat aitoa huolta maaseudun ja suomalaisen kulttuurimaiseman kohtalosta."
Vastaus: Täsmälleen. Kepun hallituskaudella isoja kauppakeskuksia on kuitenkin rakennettu ympäri Suomea enemmän kuin koskaan; johtuiko se kepun saamasta rahallisesta tuesta erinäisiltä "kehittämisyhdistyksiltä" vai mistä, mutta luontoarvot ja kulttuurimaisemat näyttivät katoavan taivaan tuuliin aina, kun kunnalle on tarjottu uutta "kaupan keskittymää" :))
Lähetä kommentti
<< Home