Kokkolasta kajahtaa!

Tätä kirjoittaessa olen matkalla Kokkolaan, Keski-Pohjanmaalle, puhumaan eurooppalaisuudesta ja Eurooppa-identiteetistä. Olen pesunkestävä helsinkiläinen, ja jo sana ”Pohjanmaa” sai veret vilkastumaan. Maakunnan nimeen kietoutuu väkeviä voimia ja suuria tunteita. Jo matka kentältä kaupunkiin osoitti peltomaiseman voiman: näillä kuuluisilla lakeuksilla (mistä ne todellisuudessa alkavatkaan…?) näkyy monivuosisatainen vauraus, talonpoikainen eetos ja yrittäjyyden henki.

Tätä kaikkea on maakunnallisissa kertomuksissa hehkutettu jo Isontalon Antista ja Rannanjärvestä lähtien. Mustantarkka peräänantamattomuus, sini-valkoinen sitkeys, suojeluskunta-aate ja Lapuan liike, jykevä isänmaallisuus, jäyhä ja vakaa uskonnollisuus välkkyvät mielessäni, kun auto kaartaa pitkin talvista maisemaa myötäilevää tietä ja suuret sikatilat, minkkifarmit, halpahallit ja vauraat talonpoikaistalot vilisivät silmien ohi. Lumen altakin nousee esiin kaksi Suomea; kieliraja jakaa alueen kahden kielen kulttuuriin ja maakunnan pohjoiseen ja eteläiseen, ja siinä välissä nuorempaa keskiseen. Tunnen vastaanpanematonta kauhua ja ihailua samalla kertaa. Kyseessä on aistimus, jonka valtaan joudun aina kohdatessani jotain, jota en oikein ymmärrä.

Todellinen Pohjanmaa on kukoistanut pohjoisessa ja eteläisessä versiossaan; etelästä ovat tulleet kovat sotilaat, pomomiehet ja paksunahkaiset monialayrittäjät. Pohjois-Pohjanmaalla kuva on moniviritteisempi. Mukaan haarukoituu laajempi poliittinen ja sosiaalinen kirjo pohjoisen köyhyyttä ja vaurautta, jokiteiden avaamaa kansainvälisyyttä ja mutkattomuutta.

Kokkola on pienehkö ja näppärä kaupunki, jonka suuret nimet - Chydenius ja Renlund – sävyttävät osaamispotentiaali pitkälle historiasta. Vanha puukaupunki kertoo sekin suhteellisesta harmoniasta ja vakaasta jatkuvuudesta; harvinaisia herkkuominaisuuksia useimmissa suomalaisissa kaupungeissa. Uusimmassa Me Naiset –lehdessä Kokkolasta kotoisin oleva teatterialan sisaruspari Leea ja Klaus Klemola kehuvatkin yhteen suuhun lapsuudenkaupunkinsa moniulotteisuutta ja –kulttuurisuutta – meren likellä kun ollaan, vieraisiin tulijoihin, särmikkyyteen ja monikielisyyteen on totuttu.

Kummallinen kaupunkimuisto liittyy Kokkolaan. Jokunen vuosi sitten ajettiin pääsiäisen aikaan Lapista alas Helsinkiin, ja yövyttiin perheen kanssa Kokkolassa, torin kupeella olevassa suuressa hotellissa. Ensin käytiin illallisella läheisessä pizzeriassa ja sitten katseltiin tyhjää toria, jossa roskat vierivät pitkin tyhjää asfalttia ja tuuli ujelsi. Ai tämmöinen yksi kuollut suomalainen pikkukaupunki, oli ajatuksissa. Sitten pantiin mukulat sänkyyn, pää tyynyyn ja valo pois + tulpat korviin. Keskellä yötä heräsin kummalliseen meteliin: koko tori oli täynnä autoja, ajovaloja näkyi kilometrien päähän ja kadulta kuului urbaanin elämän sykeääni. Jostain kumpujen yöstä esiin oli marssinut maakunnan koko nuoriso pyörimään Kokkolan keskustaan – poissa oli ujeltava tuuli ja tyhjät tilat. Tuijotin väenpaljoutta ja siistiä menoa häkeltyneenä ja hämmentyneenä.

Näillä mietteillä astuin yleisön eteen puhumaan Euroopasta. Aamulla paikallisradion toimittaja oli kevyesti hehkutellen kysellyt mielipidettäni Timo Soinin mahdollisesta pääministeriydestä. Rivien välistä oli luettavissa, että ei aivan epämiellyttävä ajatus näillä leveysasteilla… Vastasin, kuten tapanani on, että ”kansanvalta puhuu ensin, katsotaan sitten”, mutta että Eurooppa on ja pysyy, ja sitä ei pakoon pääse, vaikka päänsä pensaaseen upottaisin. Pääministeri ei ole puoleensa äänitorvi, vaan toimii koko kansan äänenä. Onneksi!

Luentoani kuunteli kohtelias ja runsas yleisö. Perusviestini eurooppalaisesta identiteetistä vahvistui Kokkolassa. Enemmän meitä yhdistää yhteinen kokemus ja muisti, eurooppalainen tapa toimia ja kokea, tuottaa yhteisöllisyyttä, oppia ja politiikkaa, tuntea uskonnollisuutta ja emootioita. Kunpa näkisimme, että kiinnostavaa ei ole kansallisuus vaan ihminen kansallisen takana.