Sukupolvien Suomi

Tänään istuttiin Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa pohtimassa pääministeri Mari Kiviniemen johdolla teemaa ”sukupolvien Suomi”. Kysymys voi kuulostaa banaalilta: ovatko aikamme ongelmat todellakin riippuvaisia sukupolvien kyvystä kommunikoida toisensa kanssa? Pakko myöntää silti, että tässä maassa yllättävän vahvana elävät horisontaaliset linjat. Dramaattinen historia luo poikkeuksellisen vahvat sukupolvien maailmat; kokemuksia jäsentävät sodat, lakot, kriisit, kumoukset ja lamat ja myös hyvät kaudet, elintason kasvattaminen ja "hyvinvoinnin" lisääminen. Jokainen suurempi kokemus jättää jälkensä kollektiiviseen ja yhteisölliseen mieleen, ja hitsaa kansalaisia yhteen, joskus aika tehokkaastikin.

Kiinnostavaa seminaarissa olikin siksi ”suurten ikäluokkien” aggressiivinen puolustautuminen paneelissa, johon osallistuivat ikäryhmänsä äänenä talousekspertti Sixten Korkman ja KELA:n suuri johtaja Liisa Hyssälä. Molemmat kertoivat laveasanaisesti 1940-luvulla syntyneiden ”suuresta marssista” kohti koulutusta, ammattia ja vaurautta. Korkman ilmoitti taistelevansa saavutettujen etujen ja asemien puolesta hamaan loppuun asti, myöntäen tosin, että painopiste yhteiskunnallisessa toiminnassa on kallistumassa enemmän lastenlasten hoivan suuntaan. Hyssälä puolusti ikätovereidensa sankarieetosta ja epävarmuuden sietokykyä, lähes nenäliina kädessä.

Meidän muiden sukupolvien tehtäväksi jäi baby boomareiden vahvan äänen haastaminen ja/tai peesaaminen. Itse kieltäydyin keskustelussa kuulumasta mihinkään sukupolveen ja julistauduin koulutetun lukeneiston jäseneksi – viittoilin Vanhan komean salin seinäkoristeisiin ja niistä toistuvaan seppel –teemaan. Kirja, opetus, opiskelu, sivistys ja valistus ovat minun ”sukupolvitunnuksiani”, ja uskon niiden viestin kantavan ajasta toiseen. Niin suurta arvostusta koulunkäynti on toistaiseksi nauttinut tässä yhteiskunnassa!

Paneelissani puhuivat kirjailija Riikka Pulkkinen ja mediatutkija Veijo Hietala. Molemmat viisaat ihmiset puhuivat syvällisesti, mutta edustivat selvästi eri sukupolvia. Pulkkinen pohti ”L”-sukupolven leimaa otsassaan, joka liittyi laman ja luovuuden ja luovan luokan identiteetin omaksumiseen – mikä niistä nousee voimakkaimmaksi, jää nähtäväksi. Pulkkinen itse haikaili elämäänsä rutiinia ja säännöllisyyttä, ”selkeää 9-16 työaikaa”. Hietala julistautui 1950-luvun maaseudun kasvatiksi, jolle muutto kaupunkiin oli suuri kulttuurishokki ja ensimmäinen reissu Tukholmaan suorastaan maailmankuvaa mullistanut kokemus.

Aamupäivän viimeisin paneeli kokosi puoluesihteerit (Laaninen, Junger, Tujunen) saman pöydän ääreen. Kun paikalla muutenkin oli kansallista ja poliittista eliittiä, mietittiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja ja maineitta; Laaninen ihmetteli 70-lukulaisen äänellä sitä, miksi nuoret eivät valloita puolueita kuten hänen sukupolvensa teki. Tähän voin vain yhtyä: niin kauan kuin kansanvalta toimii ja sen puitteissa päätöksiä tehdään, puolueet ovat luonnollinen vaikuttamisen muoto. Itse olen jo aikaa sitten lopettanut puoluepolitiikan halveksimisen ja ylenkatsomisen, joka oli yksi nuoruuteni helmasynneistä. Me kun olimme olevinamme asteen verran puhtaampia ja parempia..

Jos sukupolvia pohditaan, niin jäin miettimään suomalaisten ryhmittämistä elinkeinoittain. Siksi vahvasti Suomessa työ tai työttömyys leimaa elämää. Isovanhempani kuuluivat maito-Suomeen, agraarielinkeinot olivat 1920-luvulla niin vahvasti esillä. Vanhemmat syntyivät 1930-luvulla metsäteollisuuden-Suomeen. Sodan jälkeen nousi raskas teollisuus, me 40-ja 50-lukulaiset olemme rautakoura-suomalaisia. Sitten syntyi marimerkko-Suomi, kun suuret ikäluokat ryhtyivät vauvojen tekoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin kulutustavaroita idän markkinoille; syntyi popliinitakki-suomalaisia. 1980-luvulla päästiin vihdoin city-elämän makuun, ja esiin kasvoi uusmedia-sukupolvi. Sitten 1990-luvulla muodostui Nokia-sukupolvi ja tietotekniikan osaajat nousivat esille. Aika näyttää, miten 2010-luvulla työ määrittyy ja muuttuu…vihdoin urbaani työ, palvelut ja kulttuuri nousevat esiin?