Berliinin taivaan alla – taksissa!

Berliinin takseissa kuulee totuuden kansan suusta. Ensimmäisellä kuljettajallani oli militantti hiusleikkaus ja voimakkaat lihakset yläkropassa. Ryystäessään täytepatonkia mies mumisi osoitteestani Prinsenstrasse 40 (uusi hieno halpamotelli One) ”Mein Gott” tai jotain vastaavaa ja piirsi leivällä laajan ja epätoivoisen kaaren ilmaan. Kysyessäni mikä osoitteessa oli vikana, kuljettaja huokaili ”köyhää, kurjaa ja liikaa vaihtoehtoihmisiä.”. Mies itse oli iranilainen ja erikoistunut pohjoismaisiin naisiin: ”Sin Sie aus Norwegen?”, johon luojan kiitos saatoin sanoa ”ei!”.

Toinen taksi oli naispuolinen ja kuultuaan osoitteeni (Humboldt-yliopisto) hänkin ryhtyi huokailemaan: ”Mieluummin ajaisin länteen K’dammille kuin Mitten tai itään..”., mikä parkaisu kyllä oli oikeutettu, sillä lukuista poikkikadut Unten den Lindenillä olivat poikki korjausten vuoksi. Entisen ja tulevan kuninkaanlinnan tontin tilalla oli kuppa ja rakennustelineet ympärillä. Sotkuista – kyllä! Daamikuljettaja tööttäili ja kiroili ja näytti etusormea ja kiilaili ja ajoi hävyttömästi – minä sinkoilin takapenkillä puolelta toisella. Jossain vaiheessa etupenkilät katsoi taakse pieni karvanaama, rouvan sekarotuinen pikkukoira. "Suuri kunnia", kuulin. Yleensä lemmikkiä eivät takapenkin taatat kiinnosta, tiemmä.

Madame jatkoi kaupunkipoliittista vuodatustaan – ossit vievät kaikki rahat, länsi ei saa mitään, koko potti menee idän rakentamiseen jne. Sain pikakurssin siihen, miten rva taksi erottaa ossit ja vessit takapenkillä – avainsana on ”jetz”, siis ”nyt”. Kuulin vielä vuodatuksen daamin siskosta, joka asui idässä ja toimi stasin vakoojana. Siihen katkesivat suhteet eivätkä ole vieläkään elpyneet. Pakkoa sanoa: taksisosiologian peruskurssi vastaa hyvää akateemista tasoa! Samalla tulee syvähyppäys maahanmuuttajien maailmaan & maailmankuvaan.

Lentokentälle ajettiin taas turkkilaistaksilla. ”Nokia vai Eriksson?”, kysyi kuljettajamme ja siitä sukeutui kiinnostava ja oppinutkin keskustelu Turkin itäosista kotoisin olevan saföörin kanssa. Käytiin läpi Berliinin rakennushankkeet ja rahapula, huumeiden käytön ongelmat ja rikollisuuden torjunnan erikoisteemat (taksit aina vaativat tiukempaa lain tulkintaa ja kovempia rangaistukisa…) ja kaupan päälle tuli ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, matkalaukkujen kantoa sisään saakka.

Koska taksit ovat Berliinissä halpaa huvia akateemisellekin kansalaiselle, ajan Mittessä paljon vuokra-ajureilla. Jos olisin elokuvaohjaaja Wim Wenders tai joku muu hänen maamiehistään, tekisin elokuvan berliiniläisistä takseista. Tyypit ovat kuin Fellinin filmeistä – herkullisina saksalaisversioina. Monikulttuurisuuden kiehtova maailma avautuu takseissa, samoin saksalainen liikennekulttuuri ja siinä näkyvät uudet ja vanhat piirteet, sanalla sanoen koko germaaninen nykymaailma ristiriitoineen ja vahvuuksineen.

Humboldt-seminaarissa siis oltiin Berliinissä ja uudessa monumentaalisessa veljekset Grimm –kirjasto- ja tietokeskuksessa, lähellä yliopistoa. Pohdittiin yhteispohjoismaisin voimin Berliinin akateemisen kulttuurin 200-vuotista vaikutusta Ruotsiin ja Tanskaan, Suomeen ja Norjaan. Ei liene yllättävää, että sivistyksen ja valtionrakentamisen sanomalle oli pehmein maaperä vanhoista monarkioistaan irrottautuneissa Norjassa ja Suomessa. Näistä maista olivat myös useimmat esitelmänpitäjät, ja teemana oli ”eliitti-instituutiot egalitäärisissä yhteiskunnissa”.

Itse pohdin murroksen ja jatkuvuuden suhdetta ylioppilastoiminnassa, erikoisesti peilattuna osakuntien kautta – no..tietenkin! Yliopistohistoria on, kuten muukin historia, helposti kansallista ja omahyväistä. Vertailu tekee hyvää ja on aina paikallaan. Puhetta syntyi myös ajankohtaisista yliopistoreformeista. Ruotsalainen yliopistohistorioitsija Sverker Sörlin ilmoittautui muutoksen ja sen avaamien mahdollisuuksien ystäväksi, poleemisestikin, ja kehotti olemaan pikemminkin puolesta kuin vastaan. Suoranaista epätoivoa ei kukaan julkituonut. Ammatin tuoma etu, arvaan.

Me yliopistohistoriantutkijat, jos ketkä, tiedämme, että perusorganisaatio on aika sitkeää laatua, ja vaikka vallanpitäjät koettavat viedä milloin oikealle, milloin vasemmalle, ei peruskaava juuri ole muuttunut. Itsekin mietin nykyään. niin kauan kuin uudet ylioppilaat saapuvat, on aina toivoa. Jos opiskeleva nuoriso kerran pettää, on aika avata yliopisto yliopiston ulkopuolelle, so. palata peruslähtökohtaan: nuorella on halua oppia, vanhempi oppinut häntä opettaa, ohjein ja olemalla esikuva.

PS. Kuulin juuri päässeeni Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkovaltuustoon. Kiitos luottamuksesta! Kirkkohallinto on itselleni uusi maailma – tutistun siihen innostuneesti!