Reyklavik, Berliini - luottamusmiesmatkoja

Viime viikonloppu hujahti neljän eurooppalaisen pää- ja suurkaupungin väliä matkustaessa – tai kolmen, koska välipysäkki oli su-ma -yönä Helsingissä! Helsingin sataman johtokunta teki opintomatka Kööpenhaminan ja Malmön satamia katsomaan ja sen jälkeen vietimme kaksi päivää Islannissa maan satamakombinaatti Faxaflóahafniria katsoessa – tai Associated Icelandic Ports, kuten kolmannella kotimaisella voi todeta.

Pohjoismaista oppii sen, että, että mitään ei voi oppia – jokainen satama on oman historiansa tuotos ja erilainen. Hyvää on, että ei tarvitse selitellä, mistä satamissa on kysymys: jokaisen takana on kaupunkirakenne, jonkinlainen kunnallishallinnollinen ja –poliittinen kytkentä ja meri, joka yhdistää. Kööpenhaminan ja Malmön muodostama uusi yhteissatama, CMP, on seurausta sillan yhdistävästä vaikutuksesta – asiaan kuuluva esittelyluento käsittelikin ”kansallisia” toimintaeroja, ja niiden analyysiä. Volyymi on suurta, konttiliikenteeseen ja tavaroihin sekä autoihin keskittyvää.

Islannissa satamatoiminta on hajallaan eri pisteissä, joihin tutustuimme kiertoajelun muodossa. Reykjavikin satama on selkeimmin kalastus- ja liikennesatama, joka kuhisee arkielämää. Kalastusalukset lähtevät ja saapuvat, turistit parveilevat laivoihinsa katsomaan valaita tai muita meren ihmeitä. Hyviä ravintoloita on avattu sataman vanhoihin makasiineihin – tai vanhoihin..noh! Reykjavikin satama perustettiin vasta 1910-luvulla…Kulttuuri keskittyy sataman tuntumaan: uusi hieno musiikkitalo rakennettiin sataman jättömaalla ja Modernin taiteen museo sijaitsee aivan sataman tuntumassa.

Yhdistävän kysymyksen kaikissa satamissa onkin suurkaupunkielämän ja –asutuksen tunkeutuminen lähelle, so kaupunkisuunnittelun kanssa tapahtuva yhteistyö ei aina ole kitkatonta, kuten meilläkin Jätkäsaaren ja Kalasataman suunnitteluista on nähty. Laivaliikenne edellyttää laakeampia volyymeja kuin suunnitteluesteetikot haluavat myöntää ja napit vastakkain –asetelma on olemassa. Tässä oli helppo jakaa kokemuksia ruotsalaisten, tanskalaisten ja islantilaisten kesken. MAtkailua avartaa aina, ja antaa virikkeitä ja vertailua omaan päätöksentekoon.

Maanantaina taakse jäi Reykjavik ja edessä oli kaksi päivää Berliinissä. Ylen matkalla pohdittiin tulevaisuutta ja katsastettiin uusinta alan tekniikkaa. Suuren vaikutuksen minuun teki itse Messegelände eli valtava messukeskus, jonka vanhimmat rakennukset jo 1920-luvulta – komeaa nationalistista berliiniläisfunkkista! Tsekattiin IFA-messut, joka oli Isojen Poikien Paratiisi: kodin radio- ja televisio sekä it-elektroniikkaa levisi kaikkialle satoja hehtaareja. 3D-tv tekee tuloaan kotikäyttöisiin vempaimiin, vaikka Ylen ylin tekniikkavastaava huokasin, että ”mitään uutta ei tässä ole nähty sitten 150-vuotta vanhojen 3-ulotteisten kuvakokeiluiden, joita esitellään mm Victoria & Albert Museossa Lontoossa…”.

Isot Pojat olivat innoissaan myös digiradiosta, SmartTv:stä ja kotikuvaajan olosuhteiden paranemisesta – videointi ja valokuvaus ammattimaistuvat kotona tehtynä. Connected-tv tuo internetin tv-ruutuun, siitäkin nähtiin aasialaisvalmistajien paperinohuissa tv-vastaanottimissa saksalaisia paraatiesimerkkejä. Näppärän käyttöliittymän rakentaminen on haastavaa, ja siksi ilahduttavinta olikin saksalaisen insinööripuhujan "oups-oups", kun kaukosäätimen tekniikka petti. Humanisti hykerteli käsiään… Naisten rooli näillä messuilla oli kantaa ryhmän opaskylttiä ja olla ”kauniita koristuksia”, kuten ARD:n paikalliset isännät osoittivat. Tässä suhteessa meillä täällä ollaan kyllä askeleita edellä!

PS. Muuten hieno viikko kulttuurille juuri takana! Musiikkitalon avajaiset keskiviikkona 31. 8. iloinen ja välitön juhla, josta jäi hyvä mieli. Vaikka rakennus avautui kauniisti ympäristöönsä, ikävä sanoa seuraavaa: meidän musiikkitalomme on laatikkomaisuudessaan "ihan yes" mutta Reyklavikin Harpa oli todella "wow", siis todella hienoa arkkitehtuuria kaupungin ytimessä, sataman kupeella.... Harpa-konserttitalo saatiin valmiiksi rahasta loppuun asti kiistelleen, ja taksikuskin yllättävä kommentti, kun kysyin mielipidettä: "Expensive!!" Mutta ei kukaan esim. Lahdessakaan enää valita, että Sibelius-talo on kallis; panostus tulee takaisin kyllä! Pienillä kikoilla voi saada ihmeitä aikaan: meillä kuutio on kuutio, täällä kuution ympärille on tehty sävykkäitä taivutuksia ja se vaan koskettaa, kumma kyllä! Akustiikkakin Islannin Harpassa tiemmä 10+ .

Berliinin taivaan alla – taksissa!

Berliinin takseissa kuulee totuuden kansan suusta. Ensimmäisellä kuljettajallani oli militantti hiusleikkaus ja voimakkaat lihakset yläkropassa. Ryystäessään täytepatonkia mies mumisi osoitteestani Prinsenstrasse 40 (uusi hieno halpamotelli One) ”Mein Gott” tai jotain vastaavaa ja piirsi leivällä laajan ja epätoivoisen kaaren ilmaan. Kysyessäni mikä osoitteessa oli vikana, kuljettaja huokaili ”köyhää, kurjaa ja liikaa vaihtoehtoihmisiä.”. Mies itse oli iranilainen ja erikoistunut pohjoismaisiin naisiin: ”Sin Sie aus Norwegen?”, johon luojan kiitos saatoin sanoa ”ei!”.

Toinen taksi oli naispuolinen ja kuultuaan osoitteeni (Humboldt-yliopisto) hänkin ryhtyi huokailemaan: ”Mieluummin ajaisin länteen K’dammille kuin Mitten tai itään..”., mikä parkaisu kyllä oli oikeutettu, sillä lukuista poikkikadut Unten den Lindenillä olivat poikki korjausten vuoksi. Entisen ja tulevan kuninkaanlinnan tontin tilalla oli kuppa ja rakennustelineet ympärillä. Sotkuista – kyllä! Daamikuljettaja tööttäili ja kiroili ja näytti etusormea ja kiilaili ja ajoi hävyttömästi – minä sinkoilin takapenkillä puolelta toisella. Jossain vaiheessa etupenkilät katsoi taakse pieni karvanaama, rouvan sekarotuinen pikkukoira. "Suuri kunnia", kuulin. Yleensä lemmikkiä eivät takapenkin taatat kiinnosta, tiemmä.

Madame jatkoi kaupunkipoliittista vuodatustaan – ossit vievät kaikki rahat, länsi ei saa mitään, koko potti menee idän rakentamiseen jne. Sain pikakurssin siihen, miten rva taksi erottaa ossit ja vessit takapenkillä – avainsana on ”jetz”, siis ”nyt”. Kuulin vielä vuodatuksen daamin siskosta, joka asui idässä ja toimi stasin vakoojana. Siihen katkesivat suhteet eivätkä ole vieläkään elpyneet. Pakkoa sanoa: taksisosiologian peruskurssi vastaa hyvää akateemista tasoa! Samalla tulee syvähyppäys maahanmuuttajien maailmaan & maailmankuvaan.

Lentokentälle ajettiin taas turkkilaistaksilla. ”Nokia vai Eriksson?”, kysyi kuljettajamme ja siitä sukeutui kiinnostava ja oppinutkin keskustelu Turkin itäosista kotoisin olevan saföörin kanssa. Käytiin läpi Berliinin rakennushankkeet ja rahapula, huumeiden käytön ongelmat ja rikollisuuden torjunnan erikoisteemat (taksit aina vaativat tiukempaa lain tulkintaa ja kovempia rangaistukisa…) ja kaupan päälle tuli ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, matkalaukkujen kantoa sisään saakka.

Koska taksit ovat Berliinissä halpaa huvia akateemisellekin kansalaiselle, ajan Mittessä paljon vuokra-ajureilla. Jos olisin elokuvaohjaaja Wim Wenders tai joku muu hänen maamiehistään, tekisin elokuvan berliiniläisistä takseista. Tyypit ovat kuin Fellinin filmeistä – herkullisina saksalaisversioina. Monikulttuurisuuden kiehtova maailma avautuu takseissa, samoin saksalainen liikennekulttuuri ja siinä näkyvät uudet ja vanhat piirteet, sanalla sanoen koko germaaninen nykymaailma ristiriitoineen ja vahvuuksineen.

Humboldt-seminaarissa siis oltiin Berliinissä ja uudessa monumentaalisessa veljekset Grimm –kirjasto- ja tietokeskuksessa, lähellä yliopistoa. Pohdittiin yhteispohjoismaisin voimin Berliinin akateemisen kulttuurin 200-vuotista vaikutusta Ruotsiin ja Tanskaan, Suomeen ja Norjaan. Ei liene yllättävää, että sivistyksen ja valtionrakentamisen sanomalle oli pehmein maaperä vanhoista monarkioistaan irrottautuneissa Norjassa ja Suomessa. Näistä maista olivat myös useimmat esitelmänpitäjät, ja teemana oli ”eliitti-instituutiot egalitäärisissä yhteiskunnissa”.

Itse pohdin murroksen ja jatkuvuuden suhdetta ylioppilastoiminnassa, erikoisesti peilattuna osakuntien kautta – no..tietenkin! Yliopistohistoria on, kuten muukin historia, helposti kansallista ja omahyväistä. Vertailu tekee hyvää ja on aina paikallaan. Puhetta syntyi myös ajankohtaisista yliopistoreformeista. Ruotsalainen yliopistohistorioitsija Sverker Sörlin ilmoittautui muutoksen ja sen avaamien mahdollisuuksien ystäväksi, poleemisestikin, ja kehotti olemaan pikemminkin puolesta kuin vastaan. Suoranaista epätoivoa ei kukaan julkituonut. Ammatin tuoma etu, arvaan.

Me yliopistohistoriantutkijat, jos ketkä, tiedämme, että perusorganisaatio on aika sitkeää laatua, ja vaikka vallanpitäjät koettavat viedä milloin oikealle, milloin vasemmalle, ei peruskaava juuri ole muuttunut. Itsekin mietin nykyään. niin kauan kuin uudet ylioppilaat saapuvat, on aina toivoa. Jos opiskeleva nuoriso kerran pettää, on aika avata yliopisto yliopiston ulkopuolelle, so. palata peruslähtökohtaan: nuorella on halua oppia, vanhempi oppinut häntä opettaa, ohjein ja olemalla esikuva.

PS. Kuulin juuri päässeeni Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkovaltuustoon. Kiitos luottamuksesta! Kirkkohallinto on itselleni uusi maailma – tutistun siihen innostuneesti!

Sibelius pois Pohjois-Suomen turvesoista?

Eurooppa-vaalien aikaan sunnuntaina kävelin pitkin Berliinin komeita, eheytyneitä katuja ja nautin: kyllä on mahtavaa, että tämäkin kaupunki on yhtä ja samaa, yhteistä eurooppalaista kaupunkia ja kulttuuria! Katuja ja puistoja reunustivat EU-vaalimainokset. Ne oli sijoiteltu kahdelle puolelle lyhtypylväitä, hieman vanhakantaisesti. Poliitikot näyttävät itseltään Saksassa, hieman koreilta ja etäisiltä, useimmilla tupeeratut hiukset, pepsodenthymy ja jäykkä poseeraus. Kaiken vaaligrafiikan yllä lepäsi jotenkin 70-lukulainen henki. Ei ihme, että paikalliset katuketut olivat piirtäneet useille Hitler-viiksiä ja Aku Ankka-huulia. Vitsi puri paremmin kuin voisi näin kirjoitettuna uskoa!

Berliinissä viihtyy aina, kun on mitä tehdä. Missä muussa kaupungissa voi saman illan aikana jutella tummatukkaisen taksinkuljettajan kanssa kaksoisidentiteetistä (turkkilainen – saksalainen), ostaa sateenvarjon hintaa 1,69 euroa, juosta pakoon intialaisen ravintolan liian innokkaita miesomistajia ja kuunnella suurenmoinen Madame Butterfly oopperassa (Deutsche Oper), jonka sisätilat olivat kuin Jacques Tatin elokuvista? Nur in der Stadt Berlin…

Berliinissä vietin kaksi päivää Finland-instituutissa pohtimassa Suomea, Saksaa ja Eurooppaa sitten vuoden 1809. Merkkivuosi 1809 teemoineen oli liukunut luontevaksi Suomi-tapahtumaksi, jossa pohdittiin erilaisia kulttuurisia syvävirtauksia Suomen, Ruotsi ja Saksan välillä. Maamme-laulun säveltäjästä Fredrik Paciuksesta siirryttiin luontevasti arkkitehti Engeliin ja sitten teatterin ja kirjallisuuden kautta Suomi-kuvaan ja tieteen moniin verkostoihin. Loppupaneeliin koottiin parhaat voimat – muun muassa suurlähettiläs Harry Helenius ja professori Berndt Hennigsen – pohtimaan Suomen mainetta ja kunniaa Saksassa. Opimme, että myyttejä ja mielikuvia on hiljaisista suomalaisista ja luonnonläheisestä maasta, jotka tarpeen vaatiessa vahvistavat olemassa olevia kliseisiä kuvia.

Muutamia uusia, kiinnostavia tuttavuuksia sain, kuten suomalaissyntyisen musiikkitieteen professori Tomi Mäkelän. Hän on kirjoittanut erinomaisesti ja oivaltavasti kansallisista säveltäjistä ja suomalaisesta musiikista. Nyt Mäkelä esiintyi alive, ja puhui mainiosti Paciuksen asemasta ”kansallissäveltäjänä”. Kauniisti suomalaissuhteestaan puhui ruotsalainen gendertutkija Ebba Witt-Brattström, ja mainitsi lempikirjailijansa Runebergin, Södergranin ja Janssonin.

Tässäkin seminaari jämähdettiin pohtimaan luonnon merkitystä niin sanotussa suomalaisuudessa. Itse markkinoin uutta luonto-kuvaa, jossa topeliaaniseen maisemaan tuotetaan myös sivistyksen merkkejä ja ihmisen jälkiä. Siitä kommentista ei Vaasassa asuva saksalaissyntyinen kollega Chstoph Perry pitänyt: hän korosti loppukommentissaan Suomen olevan epäurbaani yhteiskunta. Kysehän on määrittelystä, mikä on "urbaania" ja mikä "aitoa ja alkuperäistäiluontoa". Aihe on monelle lähellä sydäntä, ja ihan niin kuin yli sata vuotta sitten, asiasta syntyy helposti riita.

Myöhemmin sain Mäkelältä e-mailia jossa hän kuvasi seuraavaa: ”Jouduin matkustamaan metrolla erään iäkkään saksalaisen kanssa, jolla on suomalainen vaimo täällä, ja hän esitti epäilyn että Sinä lienet kiihkovasemmistolainen kun et pidä Suomen luonnosta...” Mäkelä itse korosti saaneensa samanlaista kohtelua Suomessa kun on "vääntänyt Sibeliusta pois Pohjois-Suomen turvesoista”. Maailma on sitä, miltä se näyttää. Kiinnostavaa olikin tuo kommentti vasemmistolaisuudesta ja luontovastaisuudesta - näillä asioillahan ei ole (ei pitäisi olla!) mitään tekemistä toistensa kanssa. Itse olen landefriikki, keskustapuoleen kaupunginvaltuutettuja "Vuodenmökkiläinen 2008". Silti jaksan olla sitä mieltä, että topeliaaninen maisema ei nyt enää oikein riitä 2000-luvun suomalaisen tunnetarpeisiin....