Sibelius pois Pohjois-Suomen turvesoista?

Eurooppa-vaalien aikaan sunnuntaina kävelin pitkin Berliinin komeita, eheytyneitä katuja ja nautin: kyllä on mahtavaa, että tämäkin kaupunki on yhtä ja samaa, yhteistä eurooppalaista kaupunkia ja kulttuuria! Katuja ja puistoja reunustivat EU-vaalimainokset. Ne oli sijoiteltu kahdelle puolelle lyhtypylväitä, hieman vanhakantaisesti. Poliitikot näyttävät itseltään Saksassa, hieman koreilta ja etäisiltä, useimmilla tupeeratut hiukset, pepsodenthymy ja jäykkä poseeraus. Kaiken vaaligrafiikan yllä lepäsi jotenkin 70-lukulainen henki. Ei ihme, että paikalliset katuketut olivat piirtäneet useille Hitler-viiksiä ja Aku Ankka-huulia. Vitsi puri paremmin kuin voisi näin kirjoitettuna uskoa!

Berliinissä viihtyy aina, kun on mitä tehdä. Missä muussa kaupungissa voi saman illan aikana jutella tummatukkaisen taksinkuljettajan kanssa kaksoisidentiteetistä (turkkilainen – saksalainen), ostaa sateenvarjon hintaa 1,69 euroa, juosta pakoon intialaisen ravintolan liian innokkaita miesomistajia ja kuunnella suurenmoinen Madame Butterfly oopperassa (Deutsche Oper), jonka sisätilat olivat kuin Jacques Tatin elokuvista? Nur in der Stadt Berlin…

Berliinissä vietin kaksi päivää Finland-instituutissa pohtimassa Suomea, Saksaa ja Eurooppaa sitten vuoden 1809. Merkkivuosi 1809 teemoineen oli liukunut luontevaksi Suomi-tapahtumaksi, jossa pohdittiin erilaisia kulttuurisia syvävirtauksia Suomen, Ruotsi ja Saksan välillä. Maamme-laulun säveltäjästä Fredrik Paciuksesta siirryttiin luontevasti arkkitehti Engeliin ja sitten teatterin ja kirjallisuuden kautta Suomi-kuvaan ja tieteen moniin verkostoihin. Loppupaneeliin koottiin parhaat voimat – muun muassa suurlähettiläs Harry Helenius ja professori Berndt Hennigsen – pohtimaan Suomen mainetta ja kunniaa Saksassa. Opimme, että myyttejä ja mielikuvia on hiljaisista suomalaisista ja luonnonläheisestä maasta, jotka tarpeen vaatiessa vahvistavat olemassa olevia kliseisiä kuvia.

Muutamia uusia, kiinnostavia tuttavuuksia sain, kuten suomalaissyntyisen musiikkitieteen professori Tomi Mäkelän. Hän on kirjoittanut erinomaisesti ja oivaltavasti kansallisista säveltäjistä ja suomalaisesta musiikista. Nyt Mäkelä esiintyi alive, ja puhui mainiosti Paciuksen asemasta ”kansallissäveltäjänä”. Kauniisti suomalaissuhteestaan puhui ruotsalainen gendertutkija Ebba Witt-Brattström, ja mainitsi lempikirjailijansa Runebergin, Södergranin ja Janssonin.

Tässäkin seminaari jämähdettiin pohtimaan luonnon merkitystä niin sanotussa suomalaisuudessa. Itse markkinoin uutta luonto-kuvaa, jossa topeliaaniseen maisemaan tuotetaan myös sivistyksen merkkejä ja ihmisen jälkiä. Siitä kommentista ei Vaasassa asuva saksalaissyntyinen kollega Chstoph Perry pitänyt: hän korosti loppukommentissaan Suomen olevan epäurbaani yhteiskunta. Kysehän on määrittelystä, mikä on "urbaania" ja mikä "aitoa ja alkuperäistäiluontoa". Aihe on monelle lähellä sydäntä, ja ihan niin kuin yli sata vuotta sitten, asiasta syntyy helposti riita.

Myöhemmin sain Mäkelältä e-mailia jossa hän kuvasi seuraavaa: ”Jouduin matkustamaan metrolla erään iäkkään saksalaisen kanssa, jolla on suomalainen vaimo täällä, ja hän esitti epäilyn että Sinä lienet kiihkovasemmistolainen kun et pidä Suomen luonnosta...” Mäkelä itse korosti saaneensa samanlaista kohtelua Suomessa kun on "vääntänyt Sibeliusta pois Pohjois-Suomen turvesoista”. Maailma on sitä, miltä se näyttää. Kiinnostavaa olikin tuo kommentti vasemmistolaisuudesta ja luontovastaisuudesta - näillä asioillahan ei ole (ei pitäisi olla!) mitään tekemistä toistensa kanssa. Itse olen landefriikki, keskustapuoleen kaupunginvaltuutettuja "Vuodenmökkiläinen 2008". Silti jaksan olla sitä mieltä, että topeliaaninen maisema ei nyt enää oikein riitä 2000-luvun suomalaisen tunnetarpeisiin....