Vielä kerran – 1809!

Hanasaareen kokoontui alkuviikosta kelpo joukko suomalaisia ja ruotsalaisia kulttuuri- ym. vaikuttajia, -tuottajia ja virkamiehiä pohtimaan merkkivuoden 1809 jälkivaikutusta. Mennen talven lumet tuntuivat kiinnostavan monia suurlähettiläitä myöten; Ruotsin lähettiläs Johan Molander istui etupenkissä, kollegat Alec Aalto ja Marcus Lyra hieman taaempana, kuten myös emeritukset Heikki Talvitie ja Mats Bergquist. Yhteistä, Suomessa juuri haudattua läänien historiaa edustivat maaherrat Anders Björck ja Per Unkel. Sitten oli muita Ruotsi-Suomi –suhteiden napamiehiä ja naisia, Pär Stenbäck, Outi Ojala, Larserik Häggman, Anna-Greta Lejon jne. Muisteluvuoden muistelulle oli sosiaalinen ja tilaus.

Itsekin käytin pyydetyn puheenvuoron ensimmäisessä paneelissa, jossa haarukoitiin teemaa ”mitä tästä kaikesta jäi käteen?”. Taustoittaminen oli helppoa, kun kaikkine käteen oli jäänyt noin 89 toteutettua projektia, yli 50 ilmestynyttä kirjaa ja noin 700 tilaisuutta. Valtiosihteeri Risto Volanen kutsui merkkivuotta ”historian suureksi oppimisprosessiksi”, joka huipentui näyttäviin yhteisvaltiollisiin tilaisuuksiin Tukholmassa ja Hämeenlinnassa. Maaherra Unkelin mukaan kokonaisuus ”ylitti kaikki aikaisemmat odotukset”. Teemat ”kunskap – samhörighet – samarbete” kantoivat enemmän kuin painetut sanat antoivat olettaa. Molemmat korkeat herrat olivat vastuullisissa asemissa valtiollisissa järjestelykomiteoissa, joten tietänevät mistä puhuvat.

Kaiken kiitostelun ja ylistelyn ohella joku puhujista osasi katsoa ympärilleen ja todeta: Hanasaaren kokoussalin yleisön keski-ikä nousi lähemmäs 60 vuotta. Ns. nuoriso loisti poissa olollaan, jonka läsnäolijat saattoivat todeta. Ajat muuttuvat ja nuorempien kiinnostus ei ole lähialueissa. Saatoin omassa puheenvuorossani siteerata jälleen itseäni ja Uppsala 2007 – kokemuksiani. ”Finland – det är lite åt fel håll, vet du!” sain kuulla, kun kerroin kotimaani. Tästä lähdin liikkeelle. Totesin tulevaisuutta ajatellen, että on vain kaksi tietä: hyödyntää olemassa olevia tieteellisiä, taiteellisia, kunnallisia ja kansalaisjärjestöverkostoja tai tehdä nämä kuviot niin kiinnostaviksi, että niissä on kaikenikäisten mukava olla. Tarjoilinkin reseptiksi lisää hauskoja illallisia ja yhteisiä sitsejä, paljon hyvää ruokaa, juomia ja laulua. ”Kyllä se siitä sitten lähteen rakkaus toista maata kohtaan”, totesin, ja vetosin parhaisiin osakuntaperinteisiin. Niistä olen tässäkin blogissa kirjoittanut. Hyvä yhdessä nautittu illallinen korvaa sata löysästi kirjoitteua mietintöä yhteistyön lisäämisestä Pohjanlahden kummallakin puolella.

Maittemme samanaikainen erilaisuus ja samankaltaisuus kiehtoivat momia puhujia. Kouluihin haluttiin panostaa, nyt 1809-teemapäivä toimi vaihtelevasti. Median roolin monet puhujat näkivät tärkeänä, ja nyt se oli ollut pettymys. Raportoitiin mitä sattui, ja siitäkin ohuesti. Tosin paikallismedia toimi hyvin. ”Kansan” ja ”eliitin” suhdetta pohdittiin – nämä merkki- ja juhlavuodet kun edelleen ovat hieman herrojen hiekkalaatikkoa ja hupia. Meillä jakolinja meni liikaa Suomen ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä; edelliset olivat innoissaan ja täysillä mukana, jälkimmäiset syttyivät hitaammin.

Summa summarum, todettiin, että ruotsalaiset syttyivät historialleen (ja Suomen historialle) ja suomalaiset halusivat puhua ruotsalaisten lempiteemasta, tulevaisuuden visioista. Venäläiset olivat paikalla, kun tarvittiin, työstämättä liikaa asiaan kuulunutta historiaa politiikkaan. Ainakin tällä tasolla juttu hoitui hyvin. Eikä tämä juhlinta tähän pääty. Ensi vuonna Turku on kulttuurikaupunki, sitten 2012 juhlitaan Helsingin pääkaupunkiasemaa jne. kunnes päästään vuoden 1815 eurooppalaisiin muistojuttuihin, Wienin kongressiin ja muihin suurriekkujaisiin.

Ilta päättyi, kuten olin ennustanut: paljon ruokaa ja hyviä juomia! Pakko oli viihtyä myöhään juttelemassa kollegojen kanssa historiasta, naapuruudesta, vuodenajoista, harrastuksista, Eurooppa-politiikasta, muistoista ja muistamisesta. Hauskaa oli, kuten aina välillä elämässä tulee olla! Skål!

Sibelius pois Pohjois-Suomen turvesoista?

Eurooppa-vaalien aikaan sunnuntaina kävelin pitkin Berliinin komeita, eheytyneitä katuja ja nautin: kyllä on mahtavaa, että tämäkin kaupunki on yhtä ja samaa, yhteistä eurooppalaista kaupunkia ja kulttuuria! Katuja ja puistoja reunustivat EU-vaalimainokset. Ne oli sijoiteltu kahdelle puolelle lyhtypylväitä, hieman vanhakantaisesti. Poliitikot näyttävät itseltään Saksassa, hieman koreilta ja etäisiltä, useimmilla tupeeratut hiukset, pepsodenthymy ja jäykkä poseeraus. Kaiken vaaligrafiikan yllä lepäsi jotenkin 70-lukulainen henki. Ei ihme, että paikalliset katuketut olivat piirtäneet useille Hitler-viiksiä ja Aku Ankka-huulia. Vitsi puri paremmin kuin voisi näin kirjoitettuna uskoa!

Berliinissä viihtyy aina, kun on mitä tehdä. Missä muussa kaupungissa voi saman illan aikana jutella tummatukkaisen taksinkuljettajan kanssa kaksoisidentiteetistä (turkkilainen – saksalainen), ostaa sateenvarjon hintaa 1,69 euroa, juosta pakoon intialaisen ravintolan liian innokkaita miesomistajia ja kuunnella suurenmoinen Madame Butterfly oopperassa (Deutsche Oper), jonka sisätilat olivat kuin Jacques Tatin elokuvista? Nur in der Stadt Berlin…

Berliinissä vietin kaksi päivää Finland-instituutissa pohtimassa Suomea, Saksaa ja Eurooppaa sitten vuoden 1809. Merkkivuosi 1809 teemoineen oli liukunut luontevaksi Suomi-tapahtumaksi, jossa pohdittiin erilaisia kulttuurisia syvävirtauksia Suomen, Ruotsi ja Saksan välillä. Maamme-laulun säveltäjästä Fredrik Paciuksesta siirryttiin luontevasti arkkitehti Engeliin ja sitten teatterin ja kirjallisuuden kautta Suomi-kuvaan ja tieteen moniin verkostoihin. Loppupaneeliin koottiin parhaat voimat – muun muassa suurlähettiläs Harry Helenius ja professori Berndt Hennigsen – pohtimaan Suomen mainetta ja kunniaa Saksassa. Opimme, että myyttejä ja mielikuvia on hiljaisista suomalaisista ja luonnonläheisestä maasta, jotka tarpeen vaatiessa vahvistavat olemassa olevia kliseisiä kuvia.

Muutamia uusia, kiinnostavia tuttavuuksia sain, kuten suomalaissyntyisen musiikkitieteen professori Tomi Mäkelän. Hän on kirjoittanut erinomaisesti ja oivaltavasti kansallisista säveltäjistä ja suomalaisesta musiikista. Nyt Mäkelä esiintyi alive, ja puhui mainiosti Paciuksen asemasta ”kansallissäveltäjänä”. Kauniisti suomalaissuhteestaan puhui ruotsalainen gendertutkija Ebba Witt-Brattström, ja mainitsi lempikirjailijansa Runebergin, Södergranin ja Janssonin.

Tässäkin seminaari jämähdettiin pohtimaan luonnon merkitystä niin sanotussa suomalaisuudessa. Itse markkinoin uutta luonto-kuvaa, jossa topeliaaniseen maisemaan tuotetaan myös sivistyksen merkkejä ja ihmisen jälkiä. Siitä kommentista ei Vaasassa asuva saksalaissyntyinen kollega Chstoph Perry pitänyt: hän korosti loppukommentissaan Suomen olevan epäurbaani yhteiskunta. Kysehän on määrittelystä, mikä on "urbaania" ja mikä "aitoa ja alkuperäistäiluontoa". Aihe on monelle lähellä sydäntä, ja ihan niin kuin yli sata vuotta sitten, asiasta syntyy helposti riita.

Myöhemmin sain Mäkelältä e-mailia jossa hän kuvasi seuraavaa: ”Jouduin matkustamaan metrolla erään iäkkään saksalaisen kanssa, jolla on suomalainen vaimo täällä, ja hän esitti epäilyn että Sinä lienet kiihkovasemmistolainen kun et pidä Suomen luonnosta...” Mäkelä itse korosti saaneensa samanlaista kohtelua Suomessa kun on "vääntänyt Sibeliusta pois Pohjois-Suomen turvesoista”. Maailma on sitä, miltä se näyttää. Kiinnostavaa olikin tuo kommentti vasemmistolaisuudesta ja luontovastaisuudesta - näillä asioillahan ei ole (ei pitäisi olla!) mitään tekemistä toistensa kanssa. Itse olen landefriikki, keskustapuoleen kaupunginvaltuutettuja "Vuodenmökkiläinen 2008". Silti jaksan olla sitä mieltä, että topeliaaninen maisema ei nyt enää oikein riitä 2000-luvun suomalaisen tunnetarpeisiin....

Suomi ja Puola – maat, kansat ja kulttuurit

Viime viikko oli yhtä seminaarirumbaa. Viikko sitten laitoksemme nuoret tutkijat vetivät Yliopistolla seminaarin, joka liittyi ajankohtaiseen Suomen maakuvaan – ja sen historiaan. Kuten arvata saattaa, juttu osoittautui monimutkaisemmaksi kuin pintaliitokeskustelusta on saattanut kuvitella. Tutkijat piirsivät Suomi-kuvan laajaa kaarta aina keskiajan kartografiasta Kalevalan kautta uusimpiin Suomi-kirjoihin. He osoittivat kuinka maantiede ja ”pohjoisuus” ovat olleet määrääviä. Sattumakin on korjannut satoa, kuten ilmeni FT Derek Fewsterin mainiosta Pariisin maailmannäyttelyä 1900 käsitelleestä esitelmästä. Kun Saarisen paviljonkirakennuksen tornin karhudekoraatiot jäivät kiireen tmv. takia maalaamatta, pääsi syntymään myyttinen kertomus ”jääkarhujen Suomesta”.

Suomi-kuvan seminaari oli suuri menestys. Paikalla oli satakunta kuulijaa, ulkominimisteriöstä, eri matkailu- ja vientiorganisaatioista ja sitten tietenkin asiaan vihkiytynyttä tutkijakuntaa. Mainio iltapäivä päättyi ”propagandistin muisteluihin”; emeritusprofessori Matti Klinge kertoi näkemyksiään ja kokemuksiaan Suomi-kuvan sanansaattajana ja kirjoittajana. Historian laitoksen tutkijoiden yhteistyö UM:n ja Helsingin kaupungin, metsäteollisuuden ja suuryritysten kanssa on vaikuttanut siihen, että meidän tekstiemme kautta muovataan mielikuvia Suomesta. Itse iloitsen, kun päätoimittamani Portraying Finland (2005) –teos on ilmestynyt juuri kiinaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Keskiviikkona kokoontuivat Suomen ja Ruotsin kansanedustuslaitokset edustajineen Helsingin parlamenttiin puhumaan vuoden 1809 perinnöstä. Jälleen akateeminen panos oli huomattava: puheenvuorot oli pyydetty kollegoilta Henrik Meinander ja Pauli Kettunen….niin ja ”lilla jag” pääsi puhumaan. Puhimme kaikki aika kivasti yhteen, Meinander enemmän valtio-opillisesti, minä pohtien kansalaisyhteiskuntaa ja niin: kuntaa. Kettunen teki avauksia sosiaalipolitiikan historiaan. Itse makuustelin siis ”kunta” sanan monia merkityksiä suomen kielessä. Sanana kunta kuuluu moniin yhdyssanoihin, viitaten isohkoon alueiden muodostamaan kokonaisuuteen tai samalla seudulla asuviin tai yhdessä toimiviin ihmisiin ja henkilöihin. Siitä kehittyi 1860-luvulta alkaen maallista, paikallista itsehallintoa.

Kunta- sanan ainutkertaisuus paljastuu vasta, kun sille aletaan etsiä vastaavuutta muista kielistä, vaikkapa ruotsista. Meillä molemmissa maissa kansakunta, yhteiskunta ja kunta ovat saaneet, historiallisina ilmiöinä, keskeisinä suomalaisina ja pohjoismaisina käsitteinä ja elämäntapaa, jopa mentaliteettia ilmaisevina muotoina – ja velvoitteina. Suomen poliittinen käsitteistö syntyi muutaman vuosikymmenen aikana 1800-luvulla. Meillä ”kansalaisuus” kasvoi pitäjien paikallisen itsehallinnon tradition pohjalta. Monissa Euroopan maissa kansalaisuus (medborgare) viittaa osallisuuteen kaupunki- ja porvarisverkostoissa tai siviili-aktiivisuuteen. Kaupunkien ihmiset eivät olleet mallina Suomessa; kansalainen kuuluu kansakuntaan tai kansaan, mutta myös kuntaan.

Kunta-aatoksista siirryin torstaina Puolaan, Varsovaan pohtimaan kahden päivän ajan Keski- ja Itä-Eurooppalaisen metropolin tunnuspiirteitä. Paikalla Varsovan Saksa-instituutissa oli parikymmentä nuorta ja vanhempaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijaan. Oli suurenmoista saada kerrankin puhua Helsingin historiasta ilman, että tarvitsi selittää Suomen paikkaa kartalla! Varsova komistuu päivä päivältä; nyt ehostetaan ”kuninkaallista väylää” vastamaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisojen vaatimuksia. Pidän kovasti puolalaisista ja paikallisesta katuystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta. Ravintolat ja kahvilat tekevät kaupungista elävän, samoin monet jazzpaikat jne. Puola on toista maata, on aina ollut!

Seminaariviikko huipentui juur päättyneeseen kaksipäiväiseen tutkijatapaamiseen Joensuussa. Karjalan yliopistokaupungissa kohtasivat Suomen yliopistohistoriallisen verkoston tutkijat. Joensuun yliopisto on hieno, viihtyisä kampusalue. Ilahduttavan hyviä esitelmiä pitivät jälleen nuoret tutkijat. Uutta tietoa tuli monien keskeisten ainejärjestöjen, osakuntien, ylioppilaslehtien ja yliopistojen historiasta. Illanvieton aikana skoolasimme Suomen kaikille yliopistoille (yksi kerrallaan) ja juonimme tulevan vuoden 2010 Filosofisen tiedekunnan promootiota.

Ei siis mikään turha viikko, tällä kertaa!