maanantaina, lokakuuta 27, 2008

New York ja kunnallispolitiikka

Kunnallisvaalit ovat ohi. Tulos on julistettu ja pulinat pois, kuten meillä päin on tapana sanoa. Kiitän kaikkia tukijoitani mahdollisuudesta jatkaa valtuutettuna. Työ on ollut haastavaa ja antoisaa! Teen edelleen parhaani luottamustoimessani. Uusi valtuusto on äänestäjiensä näköinen. Iloitsen vihreiden voitosta. Olemme olleet vihreiden kanssa monessa asiassa samoilla linjoilla kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Samalla suren oikeistolaisen populismin läpimurtoa kotikaupungissani. Oma poliittinen viiteryhmäni joutuu katsomaan peiliin. Ei mennyt hyvin tällä kertaa, ei. Keskustalainen viesti on edelleen sumea kaupungeissa.

Näitä ja muita kunnallispolitiikkaan liittyviä asioita sain miettiä viettäessäni muutaman päivän työtehtävissä vaalinalusviikolla New Yorkissa. Yhdysvallat panee kaikki aistit liikkeelle – niin tälläkin kertaa! Presidentinvaalit olivat läsnä, mutta lähinnä television äänekkäissä vaaliohjelmissa. Katutilassa levisi amerikkalainen elämänmuoto silmien eteen kaikessa karuudessaan, ja rikkaudessaan. Muutama asia pisti silmään: metelöivien, katutilaansa puolustavien köyhien ja kurjien määrä ja/tai näkyvyys on kasvanut. Amerikka ei enää ole valkoinen ja englanninkielinen. Maanosan latinalainen puoli on valloittamassa USA:ta. Espanja jyrää kaikkialla.

Nykissä on pakko pohtia liikennesuunnittelun roolia. Kun ihmisarvon kriteerinä on edelleen auto, näkyy se kammottavissa ruuhkissa. Taksit nytkyttelevät eteenpäin lentokentälle, ne täyttävät kaupungin kadut, ajavat röyhkeästi päälle, ohi ja yli. Silmiin pisti kuitenkin ajoneuvojen koon pieneneminen ja panostaminen julkiseen liikenteeseen. Metro tuntui turvalliselta ja Pennin asemalta, josta lähdin luennoimaan Rutgersin yliopistoon New Bunswickiin, kaikui klassinen musiikki!

Silti Yhdysvalloissa käy kuten aina käy: tulen tietoiseksi omista eurooppalaisista juuristani. Väsyn amerikkalaiseen touhuiluun, rehvastelevaan suoraviivaisuuteen ja leppoisaan lapsenomaisuuteen. Kaipaan elämän pieniä herkkuvivahteita, tapakulttuuria, eleganssia, makua. Ihailen yrittäjyyttä ja kapitalismin henkeä, mutta en haluaisi itse elää sen tahdissa. Luokkayhteiskunta kun suorastaan hyppi silmiin. Money counts, joka askeleella.

New Yorkista katsottuna suomalainen kunnallispolitiikka vaikuttaa kommunismilta. Silti puolustan sitä henkeen ja vereen; kansallisen vakauden ja modernin elämäntavan tuottamisessa eräs saranakohta on maalaiskuntien ja kaupunkien kunnallisuudistus (1865, 1972). Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita maaseudulla kirkollisen sijaan. Kaupungeissa murros toi politiikkaan veromaksavia paikallisvaikuttajia.

Kunnallispoliittisella päätöksenteolla on ollut merkittävä rooli yhteiskuntarauhan tuottajana. Paikallisen politiikan avulla on tuotettu edistystä ja hyvinvointipalveluita. Sopii ruotsalaiseen tapaan puhua 1900-luvun ”hiljaisesta vallankumouksesta”. Kunnallispolitiikan avulla on meillä rakennettu sosiaalista, mentaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä. Vaikka vaaleissa toisin annetaan ymmärtää, poliittiset vastakkainasettelut eivät hajota kunnallispolitiikkaa. Kaikessa päätöksenteossa haetaan määräenemmistöä, jotta asioita saadaan eteenpäin.

USA:n malli mielessä kysyn: mitä nousisi tilalle, jos kunnallisen itsehallinnon, yhdessä tekemisen tradition, demokratian ja kansanvallan periaatteet hylättäisiin? Saisimmeko konsensushakuisuuden tilalle ”pyssy ja raha” – politiikkaa itämafian tapaan tai vapaan kapitalismin kaikkia iloja kaupunkisuunnitteluun? Kannan ylpeydellä ja ilolla paikallispoliittisen päätöksenteon vastuullisuutta!

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Asehullun kansan paskainen loppu?

Tänä vuonna on eri puolilla Eurooppaa muisteltu vuoden 1968 tapahtumia ja perinnettä. Opiskelijaradikalismi näyttäytyy nostalgiselta ja vetävältä toiminnalta, joka nostaa nostaa aikalaisten silmiin lämpiman kiillon. Nuoremmat sukupolvet kadehtivat: kunpa meilläkin olisi tuollainen draivi ja uudistusinto! Harva jaksaa muistaa, että samasta maaperästä kasvoi kaksi vahvaa terroristiryhmää, Punainen armeijakunta Saksaan ja Punaiset prikaatit Italiassa. Molemmat ottivat taisteluaseekseen poliittiset murhat ja kaappaukset; liikkeet työllistivät poliisia ja tiedustelupalveluita vuosikymmenen ajan ja pitivät läntistä Eurooppaa pelossa.

Terrorismi tänään on toisenlaista. Se on läsnä muullakin kuin fundamentalistisissa arabimaissa. Suomessa vuoden sisään on tapahtunut kaksi huomattavaa murhenäytelmää: Jokelassa nuori mies ampui syksyllä 2007 yhdeksän koulutoveriaan sekä koulun rehtorin ja terveyshoitajan. Kauhajoella vajaa vuosi myöhemmin nuori mies ampui 11 ihmistä koulussaan. Molemmat miehet ampuivat myös itsensä. Suomi medihysterisoitui ja sitten lamaantui näiden kauhistuttavien tapahtumien edessä. Pikkuisia kriisiryhmiä koottiin sinne tänne. Poliitikot puhuivat yhteisöllisyyden katoamisesta ja asiantuntijat vaativat lisää rahaa nuorten mielenterveystyöhön. Hyväksyn kaikki toimenpiteet, mutta saanen huomauttaa: Jokela/Kauhajoki on uutta terrorisimia ja sen torjumiseen suhtautua asianmukaisella tavalla. Niin tehtiin kaikkialla Euroopassa edellisellä terrorismin vuosikymmenellä 1970-luvulla.

Tänään uutisissa OAJ:n puheejohtaja Erkki Kangasniemi esitti hätähuudon. Koulu-uhkailuihin on suhtauduttava tiukasti ja tehokkaasti. Ymmärtävä näpertely on lopettettava ja tilanteeseen on puututtava kovilla otteilla. Kauhajoen jälkeen Suomen kouluihin on kohditettu puolensataa uhkausta. Kangasniemen mukaan koulujen ilmapiiri on myrkyttynyt. Opettajat pelkäävät opettaa, oppilaat kokevat koulun uhkaavaksi ja turvattomaksi. Itse menisin OAJ:ta pidemmälle: tässä maassa polkaistaan hätätilatoimikuntia pinemmästäkin. Nyt on koottava kaikki kasvatukseen ja koulutukseen liittivät tahot kriisikokoukseen, jotta tilanteeseen puututaan.
Muuten asehullun kansan loppu tulee olemaan hidas ja paskainen, kuten tunnettu sananlasku toteaa. Me tapamme tällä vauhdilla toinen toisemme pois maailmankartalta!

Sankarillsien sotahistoriansa sokaisemien suomalaisten tuntuu olevan vaikeata lopua aseistaan. Tässä maassa on kolmanneksi eniten aseita asukasta kohden mitattuna. Tieto pysähdytti, vaikka pyssyjen kalisteluun on jo totuttu metsästysseurojen, hirviporukoiden, olympia-ampujien ja reserviupseerien luvatussa maassa. Vapaaehtoiseen maanpuolustukseen hakeutuvien määrä kasvaa. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat ovat järjestäytyneet turva- ja siviilikomppanioihin ja maakuntajoukkoihin kootaan kiinnostuneita reserviläisiä. Puolustusvoimat kouluttavat maakunnallisia joukkoja yhdessä alan järjestöjen, pelastus- ja poliisiviranomaisten kanssa.

Silti sopii kysyä miksi suomalaisten suhde aseisiin on kaksinaismoralistinen. Pyssytouhuissa tuntuu olevan, kuten asiaa tutkinut professori (Sotatieteen laitos) Aki-Mauri Huhtinen toteaa, seksiin verratavaa sadomasokistista lumoa. Se kiehtoo länsimaisen ihmisen mielikuvitusta. Sotaa käydään nyt uusin keinoin, terrorismi elää ajassamme. Alueellisesta taistelusta on siirrytty asioiden ja arvojärjestelmien taisteluun. Uuden sukupolven sodalle tyypillistä on piilosta iskevä joukko tai yksilö, joka uskoo asiaansa. Sota elää tänään mediassa. Siksi Jokelan ja Kauhajoen uusterroristit toimivat verkossa, rakentavat virtuaalista imagoaan ennen tekojaan ja kehittävät viestejään netissä luettavaksi testamentiksi.

En tajua, miksi kukaan ei reagoi voimakkaammin! Uuden sukupolven sodankäynti tapahtuu tässä ja nyt, jopa suloisessa koti-Suomessamme ja yksilöiden toimesta. Sitä ei pidä psykologisoida vaan ottaa kriisiajan keinot käyttöön. Tähän maahan on saatava joku tolkku!

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

Sota, rauha ja maabrändi

Sanon suoraan: viime perjantaina, kun kuulin tiedon presidentti Ahtissaren saamasta Nobelin rauhanpalkinnosta, hypin onnesta tasajalkaa yliopistolla. Palkinto osui kohdalleen, miehelle ja hänen teamilleen, vuosia kehitellyille taidoille perinteisen diplomatian kentillä. Ahtisaari on maailmalla nauttinut suurta arvostusta; siksi olikin tavattoman ikävää seurata hänen ja puolisonsa Eeva Ahtisaaren saamaan naljailevaa kohtelua Suomessa presidentin viranhoidon aikana vuosina 1996-2000. Virkamiestaustaisten Ahtisaarten ainoa vika oli se, että he eivät hallineet suomalaisen mediapelin sisäpiiritouhuja.

Palkinto Ahtisaarelle oli palkinto rauhalle ja rauhantyölle. Tuntuu kummalliselta, että eräästä Euroopan sotaisimmasta pikkumaasta tulee globaali rauhanmies. Tai ei sittenkän niin kummallista: juuri sotilaallisten kokemustensa kautta Suomei on oppinut olemaan kohtalaisen suu supussa, tasapainoilemaan kriisiaikoina, tuottamaan konsensusta rauhan vuosina.

Palkinnosta ja sen seurausvaikutuksista ovat kyselleet monet tahot, joita kiinnostaa Suomeen vastikään nimetty maanbrändityöryhmä. Koska tulin kutsutuksi tähän joukkoon tekemään vaativaa työtä, saanen lausua jotain asiasta. Ensimmäisen kerran avasin suuni edesmenneen, oikean Uuden Suomen kolumnissa vuonna 1991. Aiheena oli vikaan kohdennettu Suomi-kuva ruokakulttuurissa ja matkalun kuvastossa. Tuolloin asuimme perheen kanssa Alankomaissa. En tuntenut omakseni sitä pimeää vodka-, poro- ja puukkomaata, jonka kuvia maailmalla vilauteltiin MEK:n ja muiden matkailutoimijoiden aineistoissa.

Tutkijana sain tuntumaa siihen, miten "suomalaisuutta" eri aikoina on määritelty. Urani eräs huippu oli toimia päätoimittajana viisiosaisessa Suomen kulttuurihistoria -hankkeessa 2000-luvun alussa. Siitä puolestaan jalostettiin Ulkoministeriön käyttöön pienempi, mutta laajelevikkinen ja monelle kielelle käännetty Portraying Finland -teos (2005). Siinä välissä olen pitänyt lukuisia luentoja aiheesta "suomalaisuus, eilen, tänään, huomenna" ja myös tämän aiheen viereltä.

Suomea tarjoiltiin maailmalle kylmän sodan aikana perifeerisenä ja primitiivisenä Korvatunturin maana. Matkailussa oli luontolisä. Kulttuurimaisema sai merkityksenä suhteessa luontoon. Suomen vetovoimaa luotiin tekemällä maasta "luonnonkaunis", "jylhä", "karu", "koskematon" tai "juotavan hyvä". Luontoeksotiikka riitti. Poliittinen historia korosti Suomen valtiollista nuoruutta. Suomi näyttäytyi nopeiden yhteiskunnallisten liikkeiden näyttämönä. Esiin nousi murros, muutos ja modernisaatio. Joulupukki piti sylissään Aalto-vaasia.

Eurooppalainen integraatio 1990-luvulla vapautti meillä tilaa uusin korostuksiin. "Eurooppalaisuus" merkitsi paluuta pitkään kertomukseen ja kulttuurihistoriaan. Itsemme määrittelyssä nuoren valtiollisen historian rinnalle nousi kulttuurisen osaamisen, sivistyksellisten prosessien ja pohjoisen arjen ainutkertaisuuden korostaminen. Näin perifeerisyyden korvasi samanaikaisuus; pienen maan avoimuus ja halukkuus innovaatioiden vastaanottamiseen näyttäytyvät voimavarana. Se "brändi", jota itse haluan olla myötävaikuttamassa, tuo esiin kotimaani aktiivisena toimijana. Suomi ei ole etäinen tai erilainen, vaan vuorovaikutteinen kansakunta. Arki ja osaaminen korostuvat pohjoisen ja eksoottisen kustannuksella.

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Konservatiivinen kunnallispolitiikka - mikä muuttuu?

Vaalikeskustelut ovat alkaneet. Eri kaupunginosissa ja -tapahtumissa istutaan päivittäin paneelipohjalta pohtimassa Helsingin tilaa, mahdollisuuksia ja haasteita kunnallispoltiikan kannalta. Debatit kuuluvat asiaan vaalien alla. Yhdessä tupailtojen ja kahvitilaisuuksien, lehtimainonnan ja kadunvarsimainosten kanssa ne muodostavat olennaisen osan vaalikoreografiaa.

Tänä syksynä on puhuttu poikkeuksellisen paljon kulttuurista ja kulttuuripolitiikasta, kirjastoista, kaupungin tukijärjestelmistä, tanssitaiteesta ja kulttuurikentän kunnallisista työntekijöistä. Pidän vaalipaneeleista. Niissä on usein hyvä tunnelma ja aiheeseen sitoutuneita ihmisiä läsnä. Muut keskustelijat, ehdokkaat ja valtuustokollegat ovat parhaimmillaan, nokkelia ja monet hauskojakin esiintyjiä. Syntyy mainioita tunnelmia ja hyvää keskustelua, joskus ihan reipasta ja kunniallista vuorovaikutusta kuuljoiden ja keskustelijoiden välillä.

Kunnallisvaalitilanne on todella keinotekoinen. Se korostaa puolueiden erilaisuutta ja antaa mahdollisuuden linjavetojen poliittiseen sävyttämiseen. Silti rohkenen sanoa, tutkittuani kaksi vuosikymmentä kunnallispolitiikkaa, ja innostuttuani sitä viimeisen neljän vuoden aikana myös harrastamaan: turha kuvitella, että vaalien jälkeen mikään muuttuu! Kunnallispoltiikka on Suomessa konservatiivista, on ollut sitä jo vuodesta 1918. Näin on myös Helsingissä. Perustelen asiaa muutamin esimerkein.

1. Mies ja ääni -uudistuksen jälkeen vuonna 1917 Helsingissä päätöksenteko ja -neuvotteluakseli muodostui kahden vahvan ryhmän, porvareiden ja sosialidemokraattien välille. Erityisesti 1920-luvulla tarvittiin yhteiskuntarauhaa, ruotsinkielinen porvarillinen politiikka ei enää riittänyt. Rauhan takasi kahden voimapuolueen toiminta yhdessä, paikallistasolla. Vuoden 1945 jälkeen porvareiden ja SDP:n yhteistyöllä torjuttiin kommunistien vaikutus kunnalliselämään. Sittemmin "akseli" vakiintui ja on pienin variaatioin pysynyt Helsingin selkärankana. Vaaleista toiseen kokoomus ja SDP ovat saaneet 20-25 % äänimäärästä. Äärivasemmiston romahdus toi 1980-luvulla tilaa siihen väliin; parhaiten ovat menestyneet vihreät ja muut keskiryhmät.

2. Helsinki on virkamiesvetoinen kaupunki, jossa pelikentät ovat selvät. Virkamiehet valmistelevat ja esittelvät asiat, politiikot päättävät. Kuvio on selvä. Parhaimpaan tulokseen päästään, kun molemmat tahot toimivat yhdessä ja samaa päämäärää tavoitellen. Vahvat virastot kuuluvat kunnalliseen kulttuuriimme. Virkamiehet meillä ovat lähes poikkeuksetta sitoutuneita, kaupunkinsa puolesta työtä tekeviä ja osaavia ihmisiä.

3. Yllämainituista syistä helsinkiläistä päätäksentekoa on vaikeata muokata ja muuttaa ulkopuolelta. Tämä hallinto & politiikka -järjestelmä on lähes aukoton. Siksi olen oppinut uskomaan kunnallispolitiikkaan. Vanhanaikaisesti: jos haluaa vaikuttaa, pitää mennä mukaan puolueisiin ja paikallispolitiikkaan. Kumpaakaan ei ole syytä pelätä; puolueet ovat perimmäiseltä luonteeltaan kansanliikkeitä. Useimmat kaltaiseni valtuutetut tekevät politiikkaa oman työn ohella, kiinnostuksesta ja rakkaudesta kotikaupungin asioihin. Yhdessä tekeminen, vapaaehtoisesti, on mahtava yhteiskunnallinen voima! Se on poliittisen järjestelmämme, vakautemme tiheä ydin. Siksi toivon - ehkä naivisti - mahdollisimman hyvää äänestysprosenttia.

Tunnisteet: , ,