Loppuvuoden ajatuksia

Aamulla haastatteli Radio Nostalgia (!) ja kyseli, mitä kuluneesta vuodesta mahtaa jäädä historiaan. Pienen filtteroinnin jälkeen (seisoin Sysmässä mökillä ja katselin harmaana vellvovaa Päijännettä..) suodatin ulos, että epäilemättä paljonkin. Muistutin tosin, että historia on sillä lailla vaikea laji ennustaa, koska vasta ajan kanssa… niin todellakin pitkän ajan kanssa… voimme sanoa, mitkä asiat alkavat kantaa seurauksiaan.

Helppo oli kuitenkin ennustaa, että muutama juttu on kuorinut rakenteita uuteen uskoon. Euroopan Unioni on tienhaarassa ja muutamat valtiot korvistelevat kriiseissä: Kreikka kärjessä. Jäämme seuraamaan. Arabikevät ja kansannousujen leviäminen Pohjois-Afrikan ja Arabimaiden puoli- tai kokofeodaalisiin yhteiskuntiin vei eurooppalaisen valistuksen, demokratian ja uudistustahdon viestiä Välimeren toiselle puolelle. Seuraukset näkyvät vasta vuosien kuluttua, kuten meillä Euroopassakin aikoinaan Ranskan ja Venäjän kumousten jälkeen.

Kansa ja kansakunnat olivat avainasemassa vuonna 2011, niin meillä kuin muuallakin. Suomessa sai suomalaisuuskeskustelu uusia sävyjä, kun käsite perus- liitettiin politiikan ilmiömaailmaan. Perussuomalaisilla oli saranakohtansa ja sisään tultiin ryminällä, mutta tarvitaan vähintään kaksi vaalikautta osoittamaan, miten Soini joukkoineen uudistaa politiikan sisältöjä. Toistaiseksi huonosti, jos minulta kysytään. Havainnointimaailmani on helsinkiläinen kunnallispolitiikka. Siellä neljän hengen PS-valtuustoryhmä ei ole saanut aikaan mitään näkyvää, eikä edes vaalikuningas, tohtori Jussi Halla-Aho ole onnistunut saamaan kultakättään muutosvoimaksi.

Politiikka on konservatiivista ja sitä seuraava toimittajakunta on vielä taantumuksellisempaa. Vasta nyt, viisi vuotta sen jälkeen kun kirjamme Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (& K. Järvinen) on ilmestynyt, pääsimme kirjan viestin kanssa HS:n kotimaansivuille. Jälleen todentui vanha teesini siitä, että tutkimus parhaimmillaan on 4-5 vuotta ajastaan edellä. Niin oli tälläkin kertaa, mistä todistaa se, että teoksestamme otettiin viides painos ja luokista keskustellaan kaikkialla. Muutenkin kirja-alalla mennyt vuosi oli antoisa; keväällä ilmestyi maanpuolustuskurssien pikku historiani ja syksyllä olin vahvasti myötävaikuttamassa siihen, että sysmäläistä ruokakulttuuria koottiin kansien väliin (Makuja mahtipitäjästä, usea kirjoittaja, Sysmän Kirjakylä Oy).

Itselleni vuosi 2011 poiki kypsää aikuisuutta ja kotiin rauhaa. Kuopus pääsi opinajoon eli TaiK:iin ja 13-vuotias mäyräkoira Casse lensi kesällä kotieläinten taivaaseen. Siellä se epäilemättä räksyttää postinkuljettajille ja muille miehille tavoilleen uskollisena. Koti kävi hiljaiseksi, mutta rauhalliseksi ja tilaa on jälleen levitellä kirjoja, lehtiä ja muita papereita (uskon vielä painotuotteisiin..) ympäri kämppää.

Kypsä aikuisuus on tuonut mukanaan myös lisääntyvää järkeä, ja pohdintoja siitä, mihin elämänsä tulevat vuodet haluaa suunnata. Monenlaisen räpeltämisen jälkeen tiede ja tutkimus sekä opetus ja oppilaat tuntuvat ”minun tieltäni”; teen parhaani, jotta kaikki muu pikku hiljaa karsiutuisi pois. Kaksi kautta valtuustossa tulee täyteen ja uskoni kansanvaltaan on edelleen vahvaa. Silti jaksamistaan sopii puntaroida, erityisesti viimekeväisen vaalisesongin myötä. Moista tiheää tunnelmaa ei kestä kuin pienin annoksin…

Edessä on toivottavasti rauhallisempi vuosi 2012. Juhlaa on tiedossa; kotikaupunki viettää pääkaupunkiasemansa 200-vuotisjuhlaa monin menoin. Itselläni on kiva opetusta menossa Helsingin historian tuotteistamisesta. Ehkä joku päivä hyviä ideoita voisi panna toetutukseen ja ryhtyä matkailu-kahvila –yrittäjäksi.. Kiinnostavia matkoja on tiedossa, Prahaan, Välimerelle, Sao Paoloon, ehkä oppilaiden kanssa Kiinaan. Mutta sitä ennen ensi viikolla Sofiaan Bulgariaan, bongaamaan uusi pääkaupunki.

Hyvää ja antoisaa vuoden vaihdetta!

Suviaatoksia ja agri-historiaa

Viikonlopulla avasin Sysmän Suvisoiton musiikkitapahtuman Sysmän torilla. Väkeä oli paikalla mukavasti, ilma heleän helteinen ja taiteellinen johtaja Minna Pensola oli hyvässä vedossa. Puhuin musiikista ja yhdessä tekemisestä ilon lähteenä, talkootyön suuresta merkityksestä ja kulttuurista yhteisöllisenä tunnuksena. Hiljaa mielessäni mietin, että luojalle lykkyä, kun on vielä olemassa Sysmän kaltaisia paikkakuntia. Sivistys on täällä vielä arvossaan, taitelijoilta kunnioitetaan ja kylän väki osallistuu riemulla yhteisiin tapahtumiin. Tällä viikolla musiikkia, tulevaa viikonloppua vietetään kirjan merkeissä.

Siksi minä viihdyn täällä, Sysmässä ja Itä-Hämeessä. Ympärillä ei ole vain luontoa ja idyllistä kansallismaisemaa vaan vuosisataista agri-historiaa. Painopiste sanalla historia.. Itse ymmärsin vasta taannoin Australiassa ja Yhdysvalloissa, mitä merkitsee se, että yhteisöllisessä muistissa on keskiaikaa, renessanssia, uskonpudistusta, barokkia jne. Se merkitsee suhteellisuudentajua ja maltillisuutta. Nämä muuten ovat Euroopan valttikortteja globaaliaikana, vankka usko siihen, että tämä tässä kestetään tänään, kun on menneisyydessä kestetty sodat ja hirmuhallinnot, mustat rutot, vallankumoukset ja nälänhädät. Ja paljon muutakin.

Agri-historiaa, siis? Kaupunkilaisena olen maaseudun ja maanviljelyn vankkumaton kannattaja. Miten muuten voisi ollakaan? Me kaupunkilaiset olemme täydellisen riippuvaisia maanviljelyn tuotoksista, ja se on kunnioittavan suhtautumiseni lähtökohtana. Ruokaa pöydälleni mieluiten läheltä ja hyvälaatuisena. Se edellyttää pienoisia uhrauksia kansakunnalta. Olen valmis tukemaan maaseutua ja maanviljelyä. Haluan puolustaa suomalaista talonpoikaa meillä ja muualla. Enkä puolusta maanviljelyä vain poliittisista syistä, vaan haluan, että tässä maassa on elämää kehä III:n ulkopuolella. Että jotain jää jäljelle vuosisataisesta kulttuurimaisemasta, jossa viljavat pellot, talonpoikaistalot ja tiet risteilevät kerroksittain ja ovat tuottaneet tähän maahan vaurautta, vakautta ja kulttuuriin jatkuvuutta.

Suvisoiton avajaisissa aatokset palasivat 10 vuoden takaiseen aikaan, kun itse johdin Suvisoiton tukiyhdistyksen hallitusta yhdessä taiteellisen johtaja Petteri Salomaan kanssa. Meillä oli hauskaa, se on kai sanomattakin selvää. Järjestin joka kesä ns. latokeskusteluja, joiden aiheet poimin urbaanin ja ruraalin välimaastosta: lehmä, leipä, metsä, vesi, peruna. Teemoja pohtivat kanssani sekä paikkakunnan merkkihenkilöt että persoonallisuudet kansakunnan kaapin päältä, joukossa Laila Hietamies, Aki Kaurismäki, Matti Klinge, Staffan Bruun, Pirkko Kolbe, Juha Sihvola, Jari Ehrnrooth, Jyrki Nummi , Pirjo Kukkonen, M. A. Numminen jne. Positiivista palautetta tuli rutkasti paikallisilta, osoittaen oikeaksi ajatukseni siitä, että maaseudun ja kaupungin välillä on enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia.

Ilman maaseutuymmärrystä – tulkintani mukaan - olemme kansakuntavajaita. Sysmässä sen parhaiten näkee. Tämän vanhan suurpitäjän alueelta on lähtenyt moni etelään, opintielle, töihin, parempaa elämää haukkaamaan. Ja moni on palannut takaisin, useimmat meistä mökkiläisinä tai vapaa-ajanvieton myötä. Life-line on silti olennainen, ja avaa suomalaisen säätykierron ominaispiirteitä. Siksi Sysmäkin kirkonkylässä oppikoulu sijaitsee keskeisellä paikalla ja leimaa kirkonkylän silhuettia. Koulutus on mahdollistaja ja voimavara, jonka jälki tuntuu vuosikymmenestä toiseen. Kyläkouluista täällä tapellaan viimeiseen asti.

Tänä suvena sopii pohtia muutakin politiikkaa. Raskaan kevään jälkeen maahan saatiin hallitus – mutta miksi ei tunnu lainkaan kivalta? Politiikan eurooppalainen pyörremyrsky pyyhki lopulta Suomeen ja sai maan hetkeksi sekaisin. Mielikuvat, kielikuvat ja ulkonäköasiat nousivat politiikan keskiöön ja tempaisivat mukaansa. Yhden aatteen kansa taipui perussuomalaisten imuun, samalla voimalla kuin aikaisemmin oli taipunut vihreiden, vasemmiston tai oikeistoradikaalien imuun. On vaikeaa elää sanomatta ”j-sanaa”, mutta teen parhaani ja taistelen ajan henkeä vastaan. Valistuneen kansalaisen on velvollisuus pitää monta ovea auki ja säilyttää suhteellisuudentaju. Historia osoittaa, että Suomi on parhaimmillaan konsensusmaa. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Virkistävää kesää kaikille! Palaan ruutuun elokuussa!

Sukupolvien Suomi

Tänään istuttiin Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa pohtimassa pääministeri Mari Kiviniemen johdolla teemaa ”sukupolvien Suomi”. Kysymys voi kuulostaa banaalilta: ovatko aikamme ongelmat todellakin riippuvaisia sukupolvien kyvystä kommunikoida toisensa kanssa? Pakko myöntää silti, että tässä maassa yllättävän vahvana elävät horisontaaliset linjat. Dramaattinen historia luo poikkeuksellisen vahvat sukupolvien maailmat; kokemuksia jäsentävät sodat, lakot, kriisit, kumoukset ja lamat ja myös hyvät kaudet, elintason kasvattaminen ja "hyvinvoinnin" lisääminen. Jokainen suurempi kokemus jättää jälkensä kollektiiviseen ja yhteisölliseen mieleen, ja hitsaa kansalaisia yhteen, joskus aika tehokkaastikin.

Kiinnostavaa seminaarissa olikin siksi ”suurten ikäluokkien” aggressiivinen puolustautuminen paneelissa, johon osallistuivat ikäryhmänsä äänenä talousekspertti Sixten Korkman ja KELA:n suuri johtaja Liisa Hyssälä. Molemmat kertoivat laveasanaisesti 1940-luvulla syntyneiden ”suuresta marssista” kohti koulutusta, ammattia ja vaurautta. Korkman ilmoitti taistelevansa saavutettujen etujen ja asemien puolesta hamaan loppuun asti, myöntäen tosin, että painopiste yhteiskunnallisessa toiminnassa on kallistumassa enemmän lastenlasten hoivan suuntaan. Hyssälä puolusti ikätovereidensa sankarieetosta ja epävarmuuden sietokykyä, lähes nenäliina kädessä.

Meidän muiden sukupolvien tehtäväksi jäi baby boomareiden vahvan äänen haastaminen ja/tai peesaaminen. Itse kieltäydyin keskustelussa kuulumasta mihinkään sukupolveen ja julistauduin koulutetun lukeneiston jäseneksi – viittoilin Vanhan komean salin seinäkoristeisiin ja niistä toistuvaan seppel –teemaan. Kirja, opetus, opiskelu, sivistys ja valistus ovat minun ”sukupolvitunnuksiani”, ja uskon niiden viestin kantavan ajasta toiseen. Niin suurta arvostusta koulunkäynti on toistaiseksi nauttinut tässä yhteiskunnassa!

Paneelissani puhuivat kirjailija Riikka Pulkkinen ja mediatutkija Veijo Hietala. Molemmat viisaat ihmiset puhuivat syvällisesti, mutta edustivat selvästi eri sukupolvia. Pulkkinen pohti ”L”-sukupolven leimaa otsassaan, joka liittyi laman ja luovuuden ja luovan luokan identiteetin omaksumiseen – mikä niistä nousee voimakkaimmaksi, jää nähtäväksi. Pulkkinen itse haikaili elämäänsä rutiinia ja säännöllisyyttä, ”selkeää 9-16 työaikaa”. Hietala julistautui 1950-luvun maaseudun kasvatiksi, jolle muutto kaupunkiin oli suuri kulttuurishokki ja ensimmäinen reissu Tukholmaan suorastaan maailmankuvaa mullistanut kokemus.

Aamupäivän viimeisin paneeli kokosi puoluesihteerit (Laaninen, Junger, Tujunen) saman pöydän ääreen. Kun paikalla muutenkin oli kansallista ja poliittista eliittiä, mietittiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoja ja maineitta; Laaninen ihmetteli 70-lukulaisen äänellä sitä, miksi nuoret eivät valloita puolueita kuten hänen sukupolvensa teki. Tähän voin vain yhtyä: niin kauan kuin kansanvalta toimii ja sen puitteissa päätöksiä tehdään, puolueet ovat luonnollinen vaikuttamisen muoto. Itse olen jo aikaa sitten lopettanut puoluepolitiikan halveksimisen ja ylenkatsomisen, joka oli yksi nuoruuteni helmasynneistä. Me kun olimme olevinamme asteen verran puhtaampia ja parempia..

Jos sukupolvia pohditaan, niin jäin miettimään suomalaisten ryhmittämistä elinkeinoittain. Siksi vahvasti Suomessa työ tai työttömyys leimaa elämää. Isovanhempani kuuluivat maito-Suomeen, agraarielinkeinot olivat 1920-luvulla niin vahvasti esillä. Vanhemmat syntyivät 1930-luvulla metsäteollisuuden-Suomeen. Sodan jälkeen nousi raskas teollisuus, me 40-ja 50-lukulaiset olemme rautakoura-suomalaisia. Sitten syntyi marimerkko-Suomi, kun suuret ikäluokat ryhtyivät vauvojen tekoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin kulutustavaroita idän markkinoille; syntyi popliinitakki-suomalaisia. 1980-luvulla päästiin vihdoin city-elämän makuun, ja esiin kasvoi uusmedia-sukupolvi. Sitten 1990-luvulla muodostui Nokia-sukupolvi ja tietotekniikan osaajat nousivat esille. Aika näyttää, miten 2010-luvulla työ määrittyy ja muuttuu…vihdoin urbaani työ, palvelut ja kulttuuri nousevat esiin?

Kuka rakastaa kuntia??

Kunnallispoliittinen sesonki on taas alkanut. Uudet valtuustot pullistelevat puhehaluisia, aktiivisia ja uusia kasvoja. Me vanhat ja kokeneet istumme viileinä paikallamme; osaammee jo pelin säännöt (joten kuten...) ja tiedämme miten menetellään. Helsingissä valtuustosalin korografia on selvä - sitä se on ollut jo vuosikymmenten ajan. Politiikot ovat salissaan pääosassa. Virkamiehet istuvat reunoilla, yleisö lehtereillä, toimittajat pulpeteissaan. Todellista politiikkaa tehdään...niin...kuppilan puolella ja ryhmien neuvotteluissa.

Miellä "kunta" otetaan itsestäänselvyytenä. Harvoin kysytään kunnan merkitysten perään. On lähdetty siitä, että kunta käsitteena on kaikille tuttu. Useimmat suomalaiset määritelmät lähtevät kunnan juridisesta funktiosta (itsehallinnollinen järjestelmä) tai valtiosuhteesta (kunta on julkisen hallinnon paikallinen yksikkö). Harvemmin näkee puhuttava kunnan poliittisesta, moraalisesta tai aatteellisesta ulottuvuudesta, kunnan roolista hyvinvoinnin, yhteisöllisyyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttajana.

Kunnalliset palvelut nähdään ihmisen arjen, turvallisuuden ja henkisen viihtyvyyden takaajina. Kansalaiset ovat valmiita puolustamaan niitä. Muuhun Eurooppaan verrattuna (katsokaa Venäjä ja muu Keski- ja Itä-Eurooppa...!!) Pohjoismaissa kunnilla on keskeinen rooli monien lakisääteisten tehtävien hoitajana ja palveluiden tuottajana. Varsin huomattava osa ihmisen arkeen kuuluvista asioista päätetään kunnallisella tasolla.

Tilanne on synnyttänyt erityisen pohjoismaisen mallin, jonka osa suomalainen järjestelmäkin on. Politiikan tutkijat ovat alkaneet kiinnostua kunnallispolitiikasta, meillä tosin varsin hitaasti. Kansallisvaltion merkityksen (olettteu tai todellinen) väheneminen 1990-luvulla siirsi tutkimuksen painopistettä valtiollisesta (government) paikalliseen; samaan aikaan monissa maissa, kuten Suomessa, on lisätty paikallistason päätösvaltaa.

Kunnat ovat Suomessa olleet viime aikoina suosittuja tutkimskohteita, kuten Suomen Kuntaliiton ja Kunnallisalan Kehittämisäätiön tukemat monet tutkimushankkeet ovat osoittaneet. Lainopillinen tulkinta on ollut vahva. Kunnallistiede puolestaan luo teorioita ja soveltaa kansainvälisiä tieorioita kunnan sisäisistä prosesseista ja rakenteista. Kunnallistiede mielletään yhteiskuntatieteeksi.

Itse olen sitä mieltä, että enemmän kysyntää olisi nyt kunnallispolitiikan historialle. Se auttaisi ymmärtämään paikallispolitiikan varsin konservatiivista luonnetta ja vallankäytön perinteitä - ne kun ovat yllättävän hitaita muuttumaan!

Konservatiivinen kunnallispolitiikka - mikä muuttuu?

Vaalikeskustelut ovat alkaneet. Eri kaupunginosissa ja -tapahtumissa istutaan päivittäin paneelipohjalta pohtimassa Helsingin tilaa, mahdollisuuksia ja haasteita kunnallispoltiikan kannalta. Debatit kuuluvat asiaan vaalien alla. Yhdessä tupailtojen ja kahvitilaisuuksien, lehtimainonnan ja kadunvarsimainosten kanssa ne muodostavat olennaisen osan vaalikoreografiaa.

Tänä syksynä on puhuttu poikkeuksellisen paljon kulttuurista ja kulttuuripolitiikasta, kirjastoista, kaupungin tukijärjestelmistä, tanssitaiteesta ja kulttuurikentän kunnallisista työntekijöistä. Pidän vaalipaneeleista. Niissä on usein hyvä tunnelma ja aiheeseen sitoutuneita ihmisiä läsnä. Muut keskustelijat, ehdokkaat ja valtuustokollegat ovat parhaimmillaan, nokkelia ja monet hauskojakin esiintyjiä. Syntyy mainioita tunnelmia ja hyvää keskustelua, joskus ihan reipasta ja kunniallista vuorovaikutusta kuuljoiden ja keskustelijoiden välillä.

Kunnallisvaalitilanne on todella keinotekoinen. Se korostaa puolueiden erilaisuutta ja antaa mahdollisuuden linjavetojen poliittiseen sävyttämiseen. Silti rohkenen sanoa, tutkittuani kaksi vuosikymmentä kunnallispolitiikkaa, ja innostuttuani sitä viimeisen neljän vuoden aikana myös harrastamaan: turha kuvitella, että vaalien jälkeen mikään muuttuu! Kunnallispoltiikka on Suomessa konservatiivista, on ollut sitä jo vuodesta 1918. Näin on myös Helsingissä. Perustelen asiaa muutamin esimerkein.

1. Mies ja ääni -uudistuksen jälkeen vuonna 1917 Helsingissä päätöksenteko ja -neuvotteluakseli muodostui kahden vahvan ryhmän, porvareiden ja sosialidemokraattien välille. Erityisesti 1920-luvulla tarvittiin yhteiskuntarauhaa, ruotsinkielinen porvarillinen politiikka ei enää riittänyt. Rauhan takasi kahden voimapuolueen toiminta yhdessä, paikallistasolla. Vuoden 1945 jälkeen porvareiden ja SDP:n yhteistyöllä torjuttiin kommunistien vaikutus kunnalliselämään. Sittemmin "akseli" vakiintui ja on pienin variaatioin pysynyt Helsingin selkärankana. Vaaleista toiseen kokoomus ja SDP ovat saaneet 20-25 % äänimäärästä. Äärivasemmiston romahdus toi 1980-luvulla tilaa siihen väliin; parhaiten ovat menestyneet vihreät ja muut keskiryhmät.

2. Helsinki on virkamiesvetoinen kaupunki, jossa pelikentät ovat selvät. Virkamiehet valmistelevat ja esittelvät asiat, politiikot päättävät. Kuvio on selvä. Parhaimpaan tulokseen päästään, kun molemmat tahot toimivat yhdessä ja samaa päämäärää tavoitellen. Vahvat virastot kuuluvat kunnalliseen kulttuuriimme. Virkamiehet meillä ovat lähes poikkeuksetta sitoutuneita, kaupunkinsa puolesta työtä tekeviä ja osaavia ihmisiä.

3. Yllämainituista syistä helsinkiläistä päätäksentekoa on vaikeata muokata ja muuttaa ulkopuolelta. Tämä hallinto & politiikka -järjestelmä on lähes aukoton. Siksi olen oppinut uskomaan kunnallispolitiikkaan. Vanhanaikaisesti: jos haluaa vaikuttaa, pitää mennä mukaan puolueisiin ja paikallispolitiikkaan. Kumpaakaan ei ole syytä pelätä; puolueet ovat perimmäiseltä luonteeltaan kansanliikkeitä. Useimmat kaltaiseni valtuutetut tekevät politiikkaa oman työn ohella, kiinnostuksesta ja rakkaudesta kotikaupungin asioihin. Yhdessä tekeminen, vapaaehtoisesti, on mahtava yhteiskunnallinen voima! Se on poliittisen järjestelmämme, vakautemme tiheä ydin. Siksi toivon - ehkä naivisti - mahdollisimman hyvää äänestysprosenttia.

Reviirisotaa ilmastokysymyksellä

Heinäkuussa 2008 seisoin liikennevaloissa Buenos Airesin kuusikaistaisen, kaupunkia merestä erottavan valtakadun varrella. Yksitoistamiljoonaisen kaupungin liikenne on kaoottinen, ja ajotapa temperamenttisen latinalainen. Valoista lähtee kilpa-ajoon tusinoittain erikokoisia ja –merkkisiä paikallisbusseja. Teknisesti ja tyylillisesti nämä menopelit ovat peräisin jälleenrakennusvuosilta. Museobussit jättivät jälkeensä mustan, tiheän ja pahanhajuisen pakokaasupilven, joka peitti meidät jalankulkijat. Yskimme, köhimme, aivastelimme ja niiskutimme kollektiivisesti. Pistävä katku sai kaikkien silmät valumaan.

Ensimmäistä kertaa kaupunkilaisessa elämässäni ajattelin: hiiteen sellainen urbaaniromantiikka, jossa ylistetään asfaltintuoksua ja autojen pakokaasuja. Aika on ajanut näiden modernin elämän tunnusten edelle. Saan kuulla, että Argentiinassa paikallisliikenteen hoidosta vastaavat kilpailevat mafiaporukat. Kun raha ratkaisee, ei tarvetta autokannan uusimiseen ole. Eikä siihen ole yhteiskunnallista painettakaan. Ilmastokysymys ja saasteongelmat eivät ole sisäpoliittisesti hajanaisen maan politiikan kärjessä.

Latinalaisessa Amerikassa sain vahvistusta sille, että kaupungistuminen on aikamme suuri suuntaus kaikkialla. YK:n mukaan ollaan globaalistikin tilanteessa, jossa puolet maailman 6,7 miljardista ihmisestä asuu kaupungeissa. Kyseessä on ”suuri käänne” ihmiskunnan historiassa. Megakaupunkien kasvu jatkuu erityisesti Aasiassa ja metropolialueet vahvistuvat muuallakin. Ei ole yhdentekevää ympäristökysymyksen kannalta, millaisissa kaupungeissa asumme.

Ilmastomuutos tuli agendalle muutama vuosi sitten Al Goren vanavedessä. Eri maissa tärkeä aihe on laskeutunut kansalliseen maaperään hieman erilaisin korostuksin. Suomessa ilmastonmuutoskeskustelu on nyt liitetty kaupunkisuunnitteluun ja asumiseen. Kättä väännetään – luontevasti tietenkin! – siellä ihmiskeskittymät ovat eli metropolialueella. Teen heti selväksi. Asia koskettaa minua syvästi ja teen kaikkeni, jotta päästöt saadaan kuriin. Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan diktaattorina modernisoisin juoksussa julkisen liikenteen ajan tasalle. Muutoksen tulee olla aidosti globaali.

Suomessa ilmastomuutosta on lähdetty purkamaan sieltä, jossa työ on vaikeinta ja hitainta eli pääkaupunkiseudun hajanaisesta yhdyskuntarakenteesta. Pääministeri Vanhasen juhlapuhe Espoon 550-vuotistapahtumassa käynnisti keskustelun. Asia oli helppo politisoida kunnallisvaalien alla. Kivikaupungin karaisemat helsinkiläiset ovat heittäytyneet miehissä tuomitsemaan Espoossa, Vantaalla ja muissa kehyskunnissa olevat puutarhakaupunki- ja omakotialueet ymmärtämättä, että pääkaupungin valtapuolueiden oma pitkän linjan kunnallispolitiikka on edesauttanut hajanaisen yhdyskuntarakenteen syntymistä ja synnyttänyt sukkulaliikenteen.

Energiakriisin ja hätätilahallituksen kerran kokeneena uskon kansalliseen herätykseen ja pitkäjänteiseen yhteistyöhön ympäristökysymyksen ratkaisuna. Asiaan liittyvää uusfanatismia sopii kuitenkin kavahtaa. Ilmastomuutos on eräillä tahoilla valjastettu keinotekoisen maaseutu-kaupunki –sodan välineeksi. Se tapahtuu aikana, jolloin suomalaisten enemmistö on vihdoin päässyt nauttimaan keskiluokkaisesta elintasosta ja asumisen väljyydestä kylmien torppien ja ahtaiden hellahuoneiden jälkeen.

Ilmastonmuutoksen nimissä ympäristöpolitiikasta on Helsingissä tehty yhden totuuden mantraa. Autoilevat espoolaiset ja omakotitaloissaan asuvat vantaalaiset on syyllistetty ympäristörikollisiksi. Uusmaalaiset, maalaiset noin yleensä ja pian myös meidät kesämökkiläiset leimataan elämäntapagangstereiksi, jos emme suosilla asetu asumaan urbaanisti raiteenvarren kerrostaloyhdyskuntiin ja tiheille asemanseuduille.

Lähihistoria osoittaa, että metron rakentaminen ja asemaseutujen asuttaminen ei ole poistanut ihmisten muuttoa väljyyteen ja omaan taloon. Betonisten haaveiden tilalle on saatava kokonaisnäkemys nykytilanteesta ja todellinen arvio tulevan suunnittelun mielekkäistä suunnista. Yhdessä on löydettävä ratkaisut yhdyskuntarakenteen olemassa oleviin vinoutumiin. Niiden oikaisemiseen ei enää riitä yksittäisten ihmisten tai perheiden, eikä edes kuntien toimivalta. Pääkaupunkiseudun rakentaminen on hakoteillä, koska siitä pitkään vastanneilta valtapuolueilta (kok-dem) on puuttunut kokonaisnäkemys. Ei ole pääministerin vika, jos peili on vino.