maanantaina, maaliskuuta 21, 2016

Humalakin voi olla sivistynyttä!



Kummallisia ilon ja riemun tunteita koettiin viime viikolla helsinkiläisessä hotelli Kämpissä: alkoholista puhuttiin asiallisesti, hauskasti ja suorastaan…no..sivistyneesti. Suomalaista ruokakulttuuria edistävän ELO-säätiön tilaisuudessa pohdittiin haastavasti sitä, miten kotimaiseen alkoholiin saataisiin uusi suunta. Valtiotieteen tohtori Antti Maunun raportti asiasta julkaistiin, ja keskustelua siivitti hyvä kotimainen olut ja eurooppalainen kuplajuoma.
Uutta oli Maunun perusviesti. Suomalainen ruoka on viime vuosina kokenut kunnianpalautuksen. Nyt on syytä jakaa kunniaa myös omaleimaiselle juomakulttuurillemme, joka on mainettaan parempi. Tähän asti viinapuheita on ympäröinyt poikkeuksellisen tiheä mytologia ja monisyinen suhde alkoholiin. Vastakkain on ollut monenlaisia juonteita, raittiusaatetta ja kohtuukäyttöä, kapakoita ja kieltolakia.  Jyrkän torjumisen rinnalla esiintyy väkeviä juopumista idealisoivia asenteita.
Vahvoin myytti koskee “suomalaista viinapäätä”. Se vietiin jo 1800-luvulla osaksi kulttuurista omakuvaa. Humalan hilpeyteen alkoi liittyä häpeää ja krapulaa kostutti syyllisyys. Alkoholista tuli ”politiikkaa” ja väkijuomakysymys miellettiin sosiaalisena ja järjestyksenpidollisena ongelmana. Oikean juomatavan opettaminen on kansallisen alkoholipolitiikan tavoite edelleen.  
Historian saranakohtiin liittyy alkoholi.  Vuonna 1969 keskiolut vapautettiin ja keväällä 2004 väkevien viinojen verotusta alennettiin. Molempiin murroskohtiin liittyi juomisen lisääntyminen. Suomi on edelleen olut- ja kossumaa. 60-luvun vallankumous vapautti viinasuhdettamme ja punkusta radikaalien tunnus. Naiset valtasivat ravintolat, nuoriso omaksui kaljakulttuurin ja raittiusliike kuihtui.
Tähän megatarinaan ELO-säätiö ja Maunu haluavat nyt tuoda pirteämpiä sävyjä. Ensinnäkin, on unohdettava puhe juomatapojen eurooppalaistamisesta. Mitään sellaista Eurooppaa ei ole, joka kelpaisi esikuvaksi. Maunu korostaakin, että elämäntapamme pohjoisessa on erilainen kuin etelässä, ja siksi juominen täällä on eri asia kuin viinimaiden asukkaille.
Kiinnostava toteamus, kuin suora isku känni-on-kivaa -myyttiä vastaan, on näkemys siitä, että meillä juomakulttuuriin kuuluu myös juomisen itsesäätelyä. Se on arjen säätelyä, sillä meillä alkoholi pidetään erillään jokapäiväisestä elämästä ja arjen peruspalikoista, työstä ja perhe-elämästä.
Myös Maunun käsite ”pienjuominen” tuoreuttaa viinamielikuvia. Suomessa alkoholilla voidellaan sosiaalisia tunteita ja kevennetään arkea. Kun peruselämässä ei aina ehditä kohdata toisia tai ottaa rennosti, avaa sosiaalinen juominen tien yhdessäoloon ja vapauteen. Seuraa päätelmä, jonka mukaan valtaosa juomisesta Suomessa onkin arjen puitteissa tapahtuvaa kevyttä, ei-humalahakuista juomista pääasiassa perheen kesken. Sille on nimikin: pienjuominen. ”Se on kuin pieni keidas arjen keskellä, joka tarjoaa rentouden, vapaalla olon ja nautinnon kokemuksia”, pohtii tutkija.
Vaikka uutta tietoa on saatavilla, kukoistaa kaksinaismoralismi. Itse suren sitä, Suomesta puuttuu yhä mannermainen, perheomistuksessa oleva kodikas ja edullinen pistäytymis- ja ruoka (ja juoma-) paikka. Ankara alkoholilainsäädäntö on hidastanut tällaisten korttelikapakoiden syntymistä. Kansankapakat ja musiikkipubit ovat tuontitavaraa Englannista, Irlannista ym. Keppanabaareihin tai lähiöravintoiloihin parempi väki ei edelleenkään astu. Hik! Mutta onneksi muutos on tulossa: nuoremmat sukupolvet eivät enää kumarra Turmiolan Tommia. Esikuvaksi voisi nousta vaikka Piitu Pienjuoja! 
(Julkaistu Lännen Median sanomalehdissä 20 III 2016)

Tunnisteet: , , , ,

Rakastaa isänmaata vai ihmiskuntaa?


Katsotaanpa miltä isänmaa näyttää tänään lipun käytön valossa, verrokkina muut pohjoismaat. Oletteko Suomessa nähneet tarjottavan katkarapuvoileipiä, joiden päällä on pieni paperilippu (Ruotsi)?  Kokoontuvatko meillä itsenäisyyspäivänä lapsukaiset kaduilla hurraamaan pienoislippu kädessään (Norjan den syttende mai eli kansallispäivä 17.5.)? Entäpä varustetaanko tässä maassa jokainen design- ja matkailutuote ristilipulla (Tanska)?
Vastaan heti: ei, ei ja ei. Suomessa lippu symbolina tuntuu jakavan kansalaisia. Lippuja tai sen jäljitelmiä liehuu maahanmuuttoa vastustavissa tai ”rajat kiinni” -mielenosoituksissa (muistattako: myös Ku Klux Klanin asuun pukeutunut heilutti Suomen lippua).  Historiantutkija Tuomas Tepora on pohtinut suomalaisen lippukulttuurin muodostumista ja toteaa, että Suomen lippu on 1990-luvun Joensuun skiniajoista lähtien ollut yhä selvemmin äärioikeiston tunnus.
Tämä on uutta. Suomessa lippu on ollut neutraali, sillä sota auttoi sen yhteisöllistä omaksumista. Vasta 2000-luvun oikeistopopulismin vanavedessä kansalliset symbolit ovat palanneet mediahuomion keskiöön kaikkialla Euroopassa.  Äärinationalistit katsovat edustavansa ”oikeaa kansaa” ja lipunkäyttö on keino karsia piiristä ne, jotka eivät kuulu samanmielisiin.
Miten tässä näin kävi? Nyt näyttäisi siltä, että kahden Suomen jako on jalkautunut myös symboli- ja mielenosoitusmaailmaan.  Katsokaa vaikka! Suomen lippu loistaa poissaolollaan poliittisista opiskelijademonstraatioista. Sitä ei näkynyt viime syksyn palkansaajien mielenosoituksessa, jossa oranssi ja punainen dominoivat.  Siniristi ei ole liehunut rasisminvastaisissa mielenosoituksissa, eikä lippua kannettu sukupuolineutraalia avioliittoa tai monikulttuurisuutta kannattavien kokoontumisissa. Myös Tampereen Loldiers of Odin -klovnit jättivät sinivalkoiset värit kotiin.
Vuodesta 1918 on ollut olemassa kaksi Suomea. Toinen oli perustaltaan porvarillinen ja oikeistolainen sekä isänmaallinen ja sinivalkoinen. Toinen korosti isänmaata ihmiskunnan osana, universaaleja arvoja, kuten demokratiaa, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Vaikka maailma on muuttunut, jotain jakoa on säilynyt. Yksi niistä koskettaa suhdetta isänmaahan, isänmaan rakkautta.  
Meillä Suomi-inho istuu älykköpiireissä syvällä. Juuret ulottuvat kansallisen omakuvan luomisen aikoihin, kun samastumiskohteeksi tarjottiin kansaa, maaseutua ja talonpoikaista elämäntapaa. Kaupungistuva lukeneiston oli helppo asettaa itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle joko sitä häveten tai halveksien. Massat eivät tarjonneet samastumiskohdetta.
2000-luvun eräs haaste on tässä.  Jos eliitti on etääntynyt kansasta, myös ”kansa” on etääntynyt eliitistä. Kansallisten symbolien tehtävä olisi yhdistää, ei erottaa. Siksi voi vain yhtyä Suomi 100-juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen toteamukseen: ” Toivon, että vuonna 2017 lippu liehuu usein kaikkialla Suomessa. Sen alla saa riemuita, osoittaa mieltä, olla yleisötapahtumassa ja myös hiljentyä – kunhan muistaa että lippu on kaikkien yhteinen ja juuri sellaisena erityisen arvokas.”
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 14 II 2016)

Tunnisteet: , , , ,