Rakastaa isänmaata vai ihmiskuntaa?

Katsotaanpa miltä isänmaa näyttää tänään lipun käytön valossa, verrokkina muut pohjoismaat. Oletteko Suomessa nähneet tarjottavan katkarapuvoileipiä, joiden päällä on pieni paperilippu (Ruotsi)?  Kokoontuvatko meillä itsenäisyyspäivänä lapsukaiset kaduilla hurraamaan pienoislippu kädessään (Norjan den syttende mai eli kansallispäivä 17.5.)? Entäpä varustetaanko tässä maassa jokainen design- ja matkailutuote ristilipulla (Tanska)?

Vastaan heti: ei, ei ja ei. Suomessa lippu symbolina tuntuu jakavan kansalaisia. Lippuja tai sen jäljitelmiä liehuu maahanmuuttoa vastustavissa tai ”rajat kiinni” -mielenosoituksissa (muistattako: myös Ku Klux Klanin asuun pukeutunut heilutti Suomen lippua).  Historiantutkija Tuomas Tepora on pohtinut suomalaisen lippukulttuurin muodostumista ja toteaa, että Suomen lippu on 1990-luvun Joensuun skiniajoista lähtien ollut yhä selvemmin äärioikeiston tunnus.

Tämä on uutta. Suomessa lippu on ollut neutraali, sillä sota auttoi sen yhteisöllistä omaksumista. Vasta 2000-luvun oikeistopopulismin vanavedessä kansalliset symbolit ovat palanneet mediahuomion keskiöön kaikkialla Euroopassa.  Äärinationalistit katsovat edustavansa ”oikeaa kansaa” ja lipunkäyttö on keino karsia piiristä ne, jotka eivät kuulu samanmielisiin.

Miten tässä näin kävi? Nyt näyttäisi siltä, että kahden Suomen jako on jalkautunut myös symboli- ja mielenosoitusmaailmaan.  Katsokaa vaikka! Suomen lippu loistaa poissaolollaan poliittisista opiskelijademonstraatioista. Sitä ei näkynyt viime syksyn palkansaajien mielenosoituksessa, jossa oranssi ja punainen dominoivat.  Siniristi ei ole liehunut rasisminvastaisissa mielenosoituksissa, eikä lippua kannettu sukupuolineutraalia avioliittoa tai monikulttuurisuutta kannattavien kokoontumisissa. Myös Tampereen Loldiers of Odin -klovnit jättivät sinivalkoiset värit kotiin.

Vuodesta 1918 on ollut olemassa kaksi Suomea. Toinen oli perustaltaan porvarillinen ja oikeistolainen sekä isänmaallinen ja sinivalkoinen. Toinen korosti isänmaata ihmiskunnan osana, universaaleja arvoja, kuten demokratiaa, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Vaikka maailma on muuttunut, jotain jakoa on säilynyt. Yksi niistä koskettaa suhdetta isänmaahan, isänmaan rakkautta.  

Meillä Suomi-inho istuu älykköpiireissä syvällä. Juuret ulottuvat kansallisen omakuvan luomisen aikoihin, kun samastumiskohteeksi tarjottiin kansaa, maaseutua ja talonpoikaista elämäntapaa. Kaupungistuva lukeneiston oli helppo asettaa itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle joko sitä häveten tai halveksien. Massat eivät tarjonneet samastumiskohdetta.

2000-luvun eräs haaste on tässä.  Jos eliitti on etääntynyt kansasta, myös ”kansa” on etääntynyt eliitistä. Kansallisten symbolien tehtävä olisi yhdistää, ei erottaa. Siksi voi vain yhtyä Suomi 100-juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen toteamukseen: ” Toivon, että vuonna 2017 lippu liehuu usein kaikkialla Suomessa. Sen alla saa riemuita, osoittaa mieltä, olla yleisötapahtumassa ja myös hiljentyä – kunhan muistaa että lippu on kaikkien yhteinen ja juuri sellaisena erityisen arvokas.”
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 14 II 2016)