Eurooppa ja Lähi-itä – ikuista vihanpitoa?

Jos vain keskitymme etnisyyteen, uskontoon ja maantieteeseen, emme pääse syvemmälle sen hyväksymisessä, että Eurooppa ja Lähi-itä ovat olleet riippuvaisia toisistaan vuosisatojen ajan. Menneisyyden monet kerrostumat ovat tuottaneet painekattilan, joka räjähtelee Beirutissa, Palmyrassa, Tikritissä, Aleppossa, Pariisissa ja muualla.

Syyria sodassa ja Lähi-idän kriisissä globaali valtapolitiikka, islamin sisäsyntyiset jännitteet ja klaani-intressit lomittuvat keskenään. Vain harvalla ulkopuolisella on pelisilmää tilanteen ymmärtämiseen. Eurooppalainen resepti, universaalien arvojen julistaminen, ei enää toimi arabimaissa. On mentävä syvemmälle ja katsottava uskontoa silmiin, ymmärrettävä sen tehtävä. Se oli sama kuin Euroopassa keskiajalla: Jumala näyttäytyi ristiriitojen repimässä maailmassa ankaralta, mutta armolliselta ja oikeudenmukaiselta. Siksi häneen vedotaan.

Uskontohistoriasta emme pääse. Tämän päivän maailmanuskonnot syntyivät Eufratin ja Tigrisin joenuomilta Niilin laaksoon ulottuvalla alueella. Juutalaisuus, kristinusko ja islam kasvoivat tuolloisen ”onnellisen Arabian” maaperästä. Jokainen uskonto jakoi omilleen alueen tarinaperinnettä, ja siksi niissä on paljon yhteistä. Kukin palvelee samaa Jumalaa monoteismin hengessä, joskin kukin hieman eri tavalla. Juutalaisuus kääntyy enemmän sisäänpäin, kun taas kristityt ja islamistit julistavat lähetystehtävää, ja ovat valmiita tarttumaan aseisiin.

Järkieurooppalainen näkee helposti vain kiihkon ja uskonnon, mutta unohtaa katsoa peiliin. Päivän kriisit ovat osin suurvaltojen likaisen pelin seurausta. Petoksen lähtöpiste oli vuoden 1916 Sykes-Picot –sopimus, joka synnytti muun muassa ranskalaiset ja brittiläiset mandaattivaltiot alueelle, ja eränä päätekohtana on Persinalahden sota 1990-luvulla. Välissä on monta näytöstä, pääosassa eurooppalainen ahneus, häikäilemätön imperialismi, kauppaintressit ja ylimielisyys.

Europerua on siis Lähi-idän pilkkominen lohkoihin, juurikaan kiinnittämättä huomiota etnisiin, sosiaalisiin tai uskonnollisiin erityispiirteisiin. Syntyi nykyaikaisia ”arabikansallisvaltioita” vailla yhtenäistä kansaa tai edes uskontoa. Päivän kriisin äärellä monet länsimaiset tutkijat ja arabikulttuurin tuntijat jakavat saman ajatuksen. Islamistien menestyksen taustalla on syväkokemus länsimaiden petturuudesta ja modernismin epäonnistumisesta arabimaissa. Äärimuslimien on helppo samastua historialliseen uhriasemaan.

Vaikutusvaltaisin oppositioryhmittymä, Isis perustaa historiaan vetoamalla edesmenneiden kalifaattien suuruuden aikaan ja vaikutusvaltaan. Marttyyrius toimii alustana, josta tosiuskovat ponnistavat taistelukentille puolustamaan perinteisiä arvoja. Todellisuudessa Lähi-itä ei ole kaukana maanosamme valtavirrasta, jossa nationalistinen uho, uususkonnollisuus ja kansalliset symbolit on nostettu politiikan kärkeen.

Euroopan tai ”lännen” ristiretki arabiamaihin jatkuu yhä. Vaikka tänään puhutaan terrorismin vastaisesta taistelusta, sopii käden laittaa sydämelle: onko rautaa rajalle –linja tuottanut tulosta? Lähi-idän tutkija korostavat, että mikään ei muutu, jos ei mennä kriisin syihin. On löydettävä syyt vihollisen menestykseen, ja koetettava vaikuttaa niihin. Lännen tulisi opiskella historiaansa, joskus nöyrryttävä ja tunnustettava virheet. Se on yksi keino, jolla kriisiin voisi tuoda uuden sävyn.

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 10 I 2016)