Voidaanko historiasta oppia? Helsingin yleiskaavasta 2016

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Yleiskaavan ydinkysymys on asumisen määrän lisääminen ja laadun kasvattaminen. Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Uusia uljaita kaupunginosia on nousemassa satama- ja muille vastaaville alueille.  

Yleiskaava 2016:sta otetaan kantaa myös olemassa olevaan. Tarvitaan urbaania elämäntapaa kunnioittavaa täydennys-rakentamista ja lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uudenlainen kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Sosiaalinen puhe kaavaehdotuksessa on kuitenkin varsin marginaalista; nyt mennään ”elinkeinoelämän” ehdoilla.  Pohtimista kaipaisi se, mitä tuo elinkeinoelämä tänään on H:gissä – valtaosa alueen yrittäjistä on pien-, palvelu- ja mikroyrittäjiä. Minkälaista kaupunkia nämä elinkeinonharjoittajat tarvitsevat? Sama pohdinta koskee kaupan palveluiden mitoitusta: jatkammeko/sallimmeko vähittäiskauppaa suuyksiköissä vai tuemmeko alan pienyrittäjyyttä?

Voidaanko tätä kehitystä yleiskaavalla estää tai hillitä? Suurin avoinna oleva kysymys kaavassa liittyy sen optimistiseen väestökehitysarvioon. Nyt kuitenkin edelleen pääkaupunkia suunnitellaan kuin irrallaan alueestaan ja maakunnastaan. Kaavaselostuksesta ei käy ilmi mikä on Helsingin väestökehitysarvio suhteessa muun seudun asukasmäärätavoitteisiin, kärjessä Espoon ja Vantaan kasvu. Vaihtoehtoiset väestökehitysmallit ja naapurikuntien kehityksen huomioon ottaminen tulisi olla kaavaehdotusta läpäisevä periaate. Sama koskee maakuntakaavaa: kuinka se näkyy?

Mistä yleiskaavan esikuvat tulevat? Taustalla on nopea väkiluvun nousu, ja siihen kiinnittyvä jatkuvan kasvun idea. Suomen pääkaupunkiin on viimeisen 200 vuoden aikana haettu maailmalta: Pietari aluksi, sitten Pariisi ja Lontoon sata vuotta sitten. Helsingin esikuvat ovat aina kansainvälisiä. Nyt painopiste on yleisglobaali, kun maailmassa väestö keskittyy kaupunkeihin. Perusta on muun muassa kasvun edellytysten turvaamisessa, ”ydinkeskustamaisessa” rakentamisessa, liikkumisen ohjaamisessa kestäviin kulkumuotoihin, ja merellisyys eli rantareitti sekä ”viherverkostokaupungin idea”.

Edessä on valintoja - nyt on valittava täydennysrakentamista, Helsingille luontaisen vihreyden keskittämistä ja kahlitsemista sekä (myös poikittaisen) raideliikenteen kehittämistä ja ainakin 5 500 asunnon vuosittaista rakentamista. Lisänä tulee uusien alueiden ottamista rakentamiseen. Tavoitteet ovat pääosin hyväksyttävissä, mutta samalla voidaan kysyä: onko Helsingistä tarkoitus tehdä vain asumiskone, josta muut toiminnat halutaan poistaa? Jaamme noin 100 000 helsinkiläisten kanssa huolen siitä, että Malmin lentoaseman alasajo ei edistä hyvää kaupunkikulttuuria. Tavoite ”edullisista asunnoista” muuttuu ontoksi, sillä lentoaseman alla oleva savimaaperä ulottuu 10–25 metrin syvyyteen asti ja sen työstäminen tuottaa kallista rakentamista. 

Helsinki elää nyt ja tulevaisuudessa kukoistuksena suurta aikaa. Nyt esikuvaksi on nostettu Berliini, joka kylmän sodan jälkeen avautui Euroopan sykkiväksi kulttuurin pääkaupungiksi.  ”Syke” on yksi niistä monista sanoista, joilla ohjataan kaupunkiin liittyviä mielikuviamme. Syke rinnastuu dynaamisuuteen. Se on ominaisuuksia, joita kehittyvät kaupungit tavoittelevat – ja myös tämä yleiskaavaehdotus.

Yleiskaavan ja sen jälkeisen jatkotyön suurin haaste on edelleen asukas- ja asiantuntijapalautteen suodattaminen. Uudet sukupolvet ovat ottaneet kaupungin haltuunsa. He eivät tyydy edeltäjiensä hallintokulttuuriin ja 50-vuotta kattaviin ”suunnitteluraameihin” tai kieltoihin ja sääntöihin. Pääkaupungin haasteena on se, että tällä asuu Suomen koulutetuin väestö, joka haluaa jättää jälkensä kaupunkiin. Syntyy (usein erinomaisia) vaihtoehtoisia urban-kaavoja ja kaupunkipolitiikan ideapapereita, arkkitehtien visioita jne. Kysynkin, miten ne näkyvät nyt käsillä olevassa yleiskaavaluonnoksessa?

Nyt kaavasuunnitelmassa on paljon dynamiittia, joita kuvataan tyylikkäällä byrokratiakäsitteellä ”esikaupunkien kerrostaloalueiden herkkyystarkastelu”.  Kun ihmiset kiinnyttävät asuinalueensa maisemaan ja kulttuuriperintöön, on selvää, että muutos aikaansaa liikehdintää. Näin on tapahtunut Tuomarinkylässä, Malmilla, Tapaninkylässä, Munkkiniemessä ja juuri nyt myös merellisessä Helsingissä. Kaavoitustyö on saatava piankin entistä vuorovaikutteisemmaksi. Asiantuntemusta on pääkaupungin virastossa, mutta voisiko pohtia, että alueita koskeva kaavoitus jalkautettaisiin vielä tehokkaammin kaupunginosiin, jotta turvataan mahdollinen tuleva kaavakonflikti. Ne kuluttavat tavattomasti sekä virkamiesten että luottamushenkilöiden ja asukkaiden energiaa, ja tuottavat hedelmättömiä arvovaltakiistoja.
(Puhe Helsingin valtuustossa 5 V 2015)