Minä ja muistaminen

Syksyn kirjamarkkinoilta luettavaa tulvii siihen malliin, että paniikkireaktio painetun sanan lopusta tuntuu ylireagoinnilta. Muistelmarintamalla on runsautta, kun suuret ikäluokat lähestyvät ikää, jolloin sopii palautella mieliin elämän nousujen ja laskujen merkityksiä. Tänään nostalgianälkä ja tarinantarve korostavat muistin ja muistelemisen tärkeyttä kulttuurissamme. 

Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa muistamista ja unohtamista on käsitelty runsaasti. Eräs juonne liittyy siihen, miten historialliset muuttujat vaikuttavat muistiin. Yksilöllinen muistaminen ja yleinen tapahtumahistoria lomittuvat elämänhistoriassamme. Suomen kohdalla yleistä dramatiikkaa löytyy, on sotia, kapinoita, suurlakkoja, lamaa, nousukautta, jälleenrakennusta ja niin edelleen. Tässä maaperässä muistamisen ja unohtamisen valtataistelu on olennaista ja se säteilee sekä omaan että yhteisölliseen muistamisen kulttuuriin.

Mitä ihminen siis muistaa? Muistamisen tulkitseminen käy jatkuvaa vuoropuhelua nykyhetken poliittisten ja kulttuuristen arvojen kanssa. Parhaimmin muistamme jokapäiväisiä, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä prosesseja. Muistaminen on kommunikointia sanojen, mielikuvien ja kirjoitetun tekstin välillä. Yksittäiset, tunteita aktivoivat tapahtumat ja elämykset voivat jäädä mieleen ja säätävät muistia (sano sana ”sota” ja…).

Muistamiseen kuuluu alitajuinen kyky valita tai hylätä kertomusten ja kokemusten tulvasta olennainen. Helsingin kirjamessut lähestyvät ja kiinnostavia muistelijoita esiintyy messuareenoilla. Syksyn uutuuksista kaksi teosta on noussut yöpöytäni kirjapinon päällimmäiseksi: sosiaalipsykologi Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta (Kirjapaja) ja emeritusprofessori Matti Klingen Upsalasta Pariisiin (Siltala).

Opukset ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjoitettu rikkaalla suomella. Ydintä on kirjoittajien suhde lapsuuteen, nuoruuteen ja varhaisiin työvuosiin. Järvisen teksti on selviytymistarinaa vaikeista kotioloista. Suhde perheeseen rakentui kivuliaaksi, tai kuten kirjoittaja toteaa, vanhemmista tuli ”kaiken elinvoiman vievä taakka”.  Taustalla on lapsuudesta juontava eriparisuus, ja siitä johtuva alituinen ja kipeä kitka. Sen jälkivaikutuksesta nousee kirjan pääkysymys: onko aika laskea vanhemmat kaapin päältä ja tarkastella heidän toimintaansa kriittisesti.

Järvinen tekee tämän ruumiiden laskemisen hyytävän tehokkaasti ja viesti kuplii lukijan iholla. Karkeasta kasvualustasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Järvinen on löytänyt itsestään kirjoittajan lahjan. Teos tarjoaakin rutkasti samastumiskohteita ja ahaa-elämyksiä. Perheestään puhuu myös Matti Klinge. Turvallinen ja kulttuurivirikkeitä tarjoava helsinkiläinen ylemmän keskiluokan koti, suvun ja lähipiirin tuki ja kannustus avaavat nuorelle lahjakkaalle pojalle monta ovea kuljettavaksi.

Klinge kuvaa tyylikkään monitasoisesti sitä, miten ihmisen elämää säätelevät sattuma ja hyvä onni (”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”), mutta myös ahkeruus ja tunnollisuus sekä rohkeus ajatella ja toimia toisin kuin ympäristön paineet edellyttävät. Klinge rakentaa historiantutkijan kirurgisella tarkkuudella oman menneisyytensä ”kuukausi kuukaudelta” -muistelmapaloiksi ja kontekstina on Suomen nopea yhteiskunnallinen muutos. Yksilö Klinge etsii paikkaansa murroksen ja muutosten maailmassa, ja selviää osin kotoa saadun sosiaalisen pääoman ja verkstojen ansiosta.

Molemmat teokset hajottavat myyttistä kuvaa ”tavallisesta suomalaisesta”. Järvinen perkaa tunnemaailmaansa taakkaa, joka leimaa kaikkia sosiaaliryhmiä. Klinge rekonstruoi kokonaistaideteosta itsestään. Yhtä kaikki, teokset osoittavat muistin tärkeyden. Kirjat nousevat korkealle, koska niissä tarjoillaan henkilökohtainen elämä osaksi yleistä kosketuspintaa. Lukemisella on lähes terapeuttinen vaikutus.  Yksityisen ja kollektiivisen historian leikkauskohdat tarjoavat lukijalle runsaasti ajattelun aihioita ja lisäävät itseymmärrystä. Sellainen on hyvän kirjallisuuden perustehtävä!  
(Suomen Lääkärilehti 10.10.2014)