Ukraina, Krim ja Venäjä – voiko historiansodassa voittaa?
Kun nationalismi nousi kylmän sodan raunioista, palautui historia yhteiskuntakeskusteluun. Kysymys Ukrainan ja Venäjän suhteista ja Krimin asemasta ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka historia toimii politiikan retorisena pohjavirtana. Venäjän ja Ukrainan johtajat rakentavat siltoja menneisyyteen antaakseen toiminnalleen tunnepohjaa. Menneisyys valaa 2010-luvulla yhteisö- ja yksilötunnetta: historian avulla tuotetaan todellisia tai kuviteltuja identiteettejä.
Ukrainan itsenäistyi vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Ukrainan kohtalona ovat suuret naapurit ja niiden pitkä historia ennen vuotta 1914. Lännessä ukrainalaiset kuuluivat Itävalta-Unkari, idässä Venäjään ja etelässä vaikutti Osmanivaltio. Valtakeskusten puristeessa muodostui idea Ukrainasta. Maarajat synnytettiin keinotekoisesti Stalinin pöydällä. Ne täydentyvät muutamilla alueliitoksilla, joka toi venäläisen Krimin 1954 maan osaksi.
Ukrainan tarinassa ei ole kansanvallan suurta kertomusta,
vaan historia on puristunut esiin suurten maiden marginaalissa. Ukrainan
kansakunta (natsiia) ei ole valtiollinen
kokonaisuus, vaan ihmisten muodostama etninen, kulttuurinen ja kielellinen
yhteisö. Tämä yhteisö hakee paikkaansa Keski-Euroopassa, idän ja lännen
välissä. Siksi Kiovan syksyn mielenosoittajat viittasivat ”eurooppalaiseen
tiehen”, kun Krimillä ja Itä-Ukrainassa korostetaan Venäjä-keskeisyyttä.
Venäläis-neuvostoliittolaisessa tulkinnassa alue
nähdään osana Venäjän historiaa. Itsenäistymisen jälkeen voimistui neuvostovaihdetta
edeltänyt ukrainalais-patrioottinen tulkinta. Sitä olivat pitäneet hengissä länteen
muuttaneet emigrantit: historia nähdään etnisten ukrainalaisten kertomuksena. Ukrainan
historiankirjoituksen kolmannen tien kulkijoiden haasteena on ollut luoda
eheyttävä kertomus kahden sivilisaation ja hallintokulttuurin välillä. Se on
tuonut näkyväksi arvopohja jakautumisen, jossa läntinen kulttuuri, oikeusvaltioajattelu
ja ihmisoikeudet asettuvat idän nepotismia, keskitettyä hallintoa ja valikoivaa
oikeudellista ajattelua vastaan.
Historiaa on sekin, että Ukrainan tarinaa jauhetaan
edelleen Euroopan mahtivaltioiden puristeessa. Naapureilla on oma Ukraina-kertomuksensa;
hiljaa on toistaiseksi ollut vain Itävalta. Puolan erityisintressit Ukrainan
suhteet ovat palautuvat keskiajalle, jolloin Puola-Liettuan ruhtinaskunta
kontrolloi läntistä Ukrainaa. Se toi alueelle katolisia ja säätytietoisia
puolalaisia ja länsimaisuutta, muun muassa kaupunkikulttuuria ja vähemmistöjä.
Paikallinen ylimystö sulautui puolalaiseen aatelistoon, mikä toi
historiankirjoitukseen pohdinnat ”aateliston petoksesta”.
Ukrainan alueella on ollut juutalaisia, puolalaisia,
tataareja ja venäläisiä ja kasakkamytologia elää vahvana. Kasakka Bohdan
Khmelnytskyn johdolla toteutetun aatelikapinan seurauksena 1600-luvulla syntyi
kielellisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen kasakkavaltio. Kun kasakat
asettuivat Venäjän tsaarin suojelukseen, lisääntyi Venäjän vallankäyttö
Ukrainassa. Sopimuksen luonne on edelleen historiantutkimuksen haaste.
Kasakkavaihe elää patrioottisessa
historiakirjoituksessa, ja kasakkasymboliikka oli esillä Kiovan
mielenosoituksissa. Ukrainan jaon historialliset juuret ovat 1600-luvulla,
jolloin alueesta tuli eurooppalainen taistelukenttä. Paikalliset voimat nousivat Moskovaa vastaan Puolan,
Turkin tai Ruotsin myötävaikutuksella. Pultavassa Pietari I ja lojaalit kasakat
löivät ruotsalais-ukrainalaiset voimat ja Venäjä nousi suurvaltojen joukkoon.
Se merkitsi Ukrainan hidasta alasajoa, mitä Puolan jako 1700-luvun lopulla
voimisti: Ukrainaa siirtyi Venäjälle ja Itävallalle. Läntinen osa kehittyi kansalaisyhteiskunnan
vaikutuksessa, idässä venäläistäminen merkitsi kirkon assimilaatiota ja
venäläisen aatelis- ja sotilashallinnon ulottamista Ukrainaan.
Kun
Ukraina hävisi kartalta, siirtyi Krim vuonna 1789 osmaneilta Venäjälle ja
Odessa perustettiin kaupan ja kulttuurin keskukseksi. Ukraina puuttui kartalta
ja ukrainalaiset (26 milj.) muodostivat Euroopan suurimman slaavilaisen vähemmistön.
Siltä puuttui oma kulttuuri, eliitti ja valtiorakentamisen tahto. Tästä maaperästä
syntyi 1800-luvulla monta ”kansallista identiteettiä”, vahvimpana lojaalisuus venäläis-slaavilaista
kieli- ja kulttuuriyhteisöä kohtaan.
Vuosina
1917–1945 alue koki Venäjän vallankumouksen kaaoksen, itsenäistymisen yrityksiä
ja sisällissodan sekä puna-armeijan invaasion ja liittämisen Neuvostoliittoon.
Seurasivat Stalinin puhdistukset, maatalouden kollektivisointi ja 1930-luvun massanälänhätä,
jonka aikana miljoonia menehtyi. Toisen maailmansodan suurimmat menetykset
liittyivät natsien miehitysaikaan: satojatuhansia Ukrainan juutalaisia
tuhottiin. Vuodesta 1945 Ukraina oli Neuvostoliiton tärkeä osa, joka tuotti
merkittäviä vaikuttajia maan johtoon, kuten Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšovin.
Nyt
uutisissa ovat Venäjä, Ukraina ja Krim. Voiko menneisyydestä oppia? Kiistan
taustat ovat syvällä historiassa, ja historiatulkintojen erilaisuudessa.
Boikottien, pakotelistojen ja maahantulokieltojen sijaan Euroopan tulisikin
kutsua koolle historioitsijoiden kokous. Todellisia voittoja ei saavuteta
asein, vaan menestyminen edellyttää menneisyyden monikerroksisuuden avaamista.
Tunnisteet: historiapolitiikka, Krim, Ukraina, Venäjä
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home