Uusi oppiaine kouluun: nationalismi

Sotakiihkoa. Rintamaraivoa. Tiheitä mielenosoituksia ja banderolleja. Iskuja vähemmistöjä vastaan. Terrorismia. Katuväkivaltaa. Ilmassa on niin paljon huutoa ja ahdistusta, kun jako pohjoiseen ja eteläiseen, itäiseen ja läntiseen syvenee. Tiivistyykö tässä mediakuvastossa eurooppalaisen 2010-luvun koko kuva?

Aikaamme värittää väkevänä vellova uusnationalismi – on siirrytty valistusajasta tunneaikaan. Historiaan vedotaan, paikallisia tarinoita ja myyttejä käytetään estottomasti.  Eroja maalataan etnisten, uskonnollisten ja kielellisten ryhmien välille. Syntyy jännitteitä siitä, kenen kansallinen tarina on koskettavin. Samalla unohtuu, että kansalliset kertomukset ovat yllättävän samanpohjaisia. Kansallisaate on leimallisesti eurooppalainen tuote.

Nationalismille tuli tilaa, kun keisari- ja kuninkaanvallat heikkenivät Ranskan vallankumouksen jälkeen. Tarvittiin uusia samastumiskohteita ja sellaiseksi kelpasi ”kansa” ja sen historia. Kansallisiin kertomuksiin liittyi paljon samanlaisuutta. Peruskauraa oli kertomus kansakunnan alkuperästä. Tarvittiin myös myyttinen henkilöitymä ja uskon voimaa. Ydintarinoita leimaa usein kollektiivinen kaipuu vapauteen ja yhteisöllinen kokemus jostain suur- tai maailmansodasta.

Jos olisin diktaattori, määräisin nationalismin kaikkien oppilaitosten pakolliseksi aineeksi. Kansallisajattelun historian tunteminen auttaa pitämään pään kylmänä ja näkemään vivahteita. Karkeasti ottaen monarkioissa ja suurvalloissa eläydytään toisenlaisiin kertomuksiin kuin tasavalloissa. Iso-Britannialla, Venäjällä, Ranskalla, Alankomailla ja Ruotsilla on suurvaltamenneisyys ja vaistomainen tapa toimia sen mukaisesti. Pienet naapurimaat joutuvat seurailemaan suurten liikkeitä.

Vapaustaistelut ovat eurooppalaisten myyttien keskeistä aineistoa. Yhdysvalloista Balkanin, Puolan, Unkarin ja Baltian maiden kautta Suomeen kulkee tuttu tarina noususta esivaltaa tai sortajaa vastaan. Toinen maailmansota vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan keskipiste globaalistikin. Sodan päättymisestä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisesta on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. 

Sodan kertominen ”parhain päin” ja vastarintaliikkeen ihannoiminen tervehdytti taistelussa syntyneitä kansallisia traumoja monissa maissa. Ylikansalliseksi pahuuden samastumiskohteeksi nostettiin holokausti. Maailma tuli toki tietoiseksi leireistä jo sodan päätyttyä, mutta asteittain juutalaisten kohtalosta on luotu 1900-luvun nollapiste. Holokaustiin peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin, ja nyt Auschwitzin vapauttamisen vuosipäiväjuhlassa.

Nationalismi on viimeisen 200 vuoden aikana tempaissut liikkeelle kokonaisia kansakuntia. On syntynyt valtioita ja vakautta, mutta myös uhoa ja tuhoa. Siksi tarvitaan kriittistä historiakuvan analyysia, ja aihepiirin opiskelua – jo koulussa!

(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 25 II 2015)