Benedict Anderson – ”kuvitellun kansakuntayhteisön” kehittäjä on poissa

Benedict Richard O’Gorman Anderson syntyi 26. elokuuta 1936 Kunmingissa Kiinassa. Anderson menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen 13. joulukuuta Batussa, Indonesian Itä-Jaavassa. Andersonin äiti oli britti ja isä irlantilainen tullimies, joka 1930-luvulla työskenteli Kiinassa Iso-Britannian tullilaitoksen palveluksessa. Andersonilla oli Irlannin kansalaisuus.

Sodan seurauksena perhe joutui jättämään Kiinan ja siirtyi vuonna 1941 Kaliforniaan, jossa Anderson aloitti koulunkäynnin. Alemman korkeakoulututkinnon Anderson suoritti Englannissa, Cambridgessa. Tohtoriksi Anderson väitteli Pohjois-Amerikassa Cornellin yliopistossa 1967. Hän kävi 60-luvulla Indonesiassa paneutumassa poliittiseen liikehdintään. Anderson julkaisi vuonna 1965 tutkimuksia sotilasvallankaappauksen syistä, ja pian kenraali Suharton hallinto karkotti hänet maasta. Porttikielto Indonesiaan jatkui aina vuoteen 1998, Suharton syrjäyttämiseen saakka.

Thaimaa-vaiheen jälkeen Anderson palasi Cornelliin. Hän vaikutti yliopiston eri viroissa, kuten kansainvälisen politiikan professorina ja Indonesian tutkimusohjelman johtajana. Merkittävän osan elämätyöstä Anderson teki Kaakkois-Aasian yhteiskuntien ja kulttuurin tutkijana. Andersonilla oli poikkeuksellisen laaja kielitaito. Keskeisten eurooppalaisten kielten ohella hän puhui sujuvasti indonesiaa, jaavaa, tagalogia (Filippiinit) ja thainkieltä, ja totesi usein ajattelevansa indonesiaksi.

Benedict Anderson nousi maailmanmaineeseen vuonna 1983 kirjallaan Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism (Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua, 2007, Vastapaino). Toisin kuin monet aikalaiskollegat, Anderson tarttui nationalismiin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, kysyen tähdellisesti: mikä pitää nationalistinen ajattelun elossa? Miksi kansakunta-ajattelu ei murene, kuten monet intellektuellit olivat toivoneet ja ennustaneet?

Andersonin nationalismin teoria perustuu pohdinnoille tunteen merkityksestä - uskontojen rapautuminen pohjusti kansakunta-ajattelua. Hän näki nationalismin yhteisöllisyyttä kasvattavana tunnevoimana, jonka avulla luotiin kulttuuria ja taidetta, musiikkia ja kirjallisuutta. Moderni aikakäsitys, koulujärjestelmän ja painotuotteiden kehittyminen vaikuttivat nationalismin leviämiseen. Eurooppa-keskeisyyden sijaan Andersson korosti nationalismin amerikkalaisuutta - alustan loivat pohjois- ja eteläamerikkalaiset modernit valtiot 1700- ja 1800-luvun taitteessa.  Amerikka osoitti nationalismin poliittisen tunnevoiman. Aatteen leviämiselle oli luotu perusta.   

Nationalismin tutkijoiden on ollut vaikea määritellä Andersonin ”oma kansakunta”. Hänessä yhdistyi Brittiläisen Imperiumin monikulttuurinen traditio aitoon maailmankansalaisuuteen. Sukutausta johdatti Andersonin ainakin osittain ymmärtämään irlantilaista nationalismia, mutta Aasian kokemus avasi silmät globaalin maailman haasteisiin. Andersonin nuorempi veli, tunnettu historiantutkija Perry Anderson analysoi myöhemmin, että isän antama kokemus siirtomaavallan korruption vastaisesta taistelusta jätti lähtemättömän jäljen lapsiin. Benedict Anderson radikalisoitui Cambridgessa Suezin kriisin aikaan 1956, huomatessaan seisovansa mielenosoituksessa yhdessä muiden ”anti-imperialististen” ylioppilaiden kanssa; useat heistä olivat syntyneet siirtomaissa. Vaikka Anderson teki valtaosan tutkijantyöstään Yhdysvalloissa, ei hän itse kokenut amerikkalaiseksi. Voimakkain tunneside Andersonilla oli siihen maahan, jossa hän menehtyi eli Indonesiaan.

(Julkaistu editoituna HS 22 XI 2015) 

Uusi oppiaine kouluun: nationalismi

Sotakiihkoa. Rintamaraivoa. Tiheitä mielenosoituksia ja banderolleja. Iskuja vähemmistöjä vastaan. Terrorismia. Katuväkivaltaa. Ilmassa on niin paljon huutoa ja ahdistusta, kun jako pohjoiseen ja eteläiseen, itäiseen ja läntiseen syvenee. Tiivistyykö tässä mediakuvastossa eurooppalaisen 2010-luvun koko kuva?

Aikaamme värittää väkevänä vellova uusnationalismi – on siirrytty valistusajasta tunneaikaan. Historiaan vedotaan, paikallisia tarinoita ja myyttejä käytetään estottomasti.  Eroja maalataan etnisten, uskonnollisten ja kielellisten ryhmien välille. Syntyy jännitteitä siitä, kenen kansallinen tarina on koskettavin. Samalla unohtuu, että kansalliset kertomukset ovat yllättävän samanpohjaisia. Kansallisaate on leimallisesti eurooppalainen tuote.

Nationalismille tuli tilaa, kun keisari- ja kuninkaanvallat heikkenivät Ranskan vallankumouksen jälkeen. Tarvittiin uusia samastumiskohteita ja sellaiseksi kelpasi ”kansa” ja sen historia. Kansallisiin kertomuksiin liittyi paljon samanlaisuutta. Peruskauraa oli kertomus kansakunnan alkuperästä. Tarvittiin myös myyttinen henkilöitymä ja uskon voimaa. Ydintarinoita leimaa usein kollektiivinen kaipuu vapauteen ja yhteisöllinen kokemus jostain suur- tai maailmansodasta.

Jos olisin diktaattori, määräisin nationalismin kaikkien oppilaitosten pakolliseksi aineeksi. Kansallisajattelun historian tunteminen auttaa pitämään pään kylmänä ja näkemään vivahteita. Karkeasti ottaen monarkioissa ja suurvalloissa eläydytään toisenlaisiin kertomuksiin kuin tasavalloissa. Iso-Britannialla, Venäjällä, Ranskalla, Alankomailla ja Ruotsilla on suurvaltamenneisyys ja vaistomainen tapa toimia sen mukaisesti. Pienet naapurimaat joutuvat seurailemaan suurten liikkeitä.

Vapaustaistelut ovat eurooppalaisten myyttien keskeistä aineistoa. Yhdysvalloista Balkanin, Puolan, Unkarin ja Baltian maiden kautta Suomeen kulkee tuttu tarina noususta esivaltaa tai sortajaa vastaan. Toinen maailmansota vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan keskipiste globaalistikin. Sodan päättymisestä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisesta on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. 

Sodan kertominen ”parhain päin” ja vastarintaliikkeen ihannoiminen tervehdytti taistelussa syntyneitä kansallisia traumoja monissa maissa. Ylikansalliseksi pahuuden samastumiskohteeksi nostettiin holokausti. Maailma tuli toki tietoiseksi leireistä jo sodan päätyttyä, mutta asteittain juutalaisten kohtalosta on luotu 1900-luvun nollapiste. Holokaustiin peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin, ja nyt Auschwitzin vapauttamisen vuosipäiväjuhlassa.

Nationalismi on viimeisen 200 vuoden aikana tempaissut liikkeelle kokonaisia kansakuntia. On syntynyt valtioita ja vakautta, mutta myös uhoa ja tuhoa. Siksi tarvitaan kriittistä historiakuvan analyysia, ja aihepiirin opiskelua – jo koulussa!

(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 25 II 2015)

Balkan Tour I: Slovenia

Tätä kirjoittaessa istun Frankfurtin kentällä, matkalla Slovenian Ljubljanasta kotiin. Pitkäaikainen unelmani on nyt totta. Vuonna 1985 kävin Wienissä ensimmäistä kertaa. En koskaan unohda näkyä Ringstrassella: oli kuin olisin saapunut ei-Eurooppaan, jonnekin tummaan, eksoottiseen ja tuntemattomaan. Pian selvisi, että sävyn syy oli Balkan. Valssimaan pääkaupunki saattoi houkutella edelleen luokseen ihmisiä rautaesiripun tuolta puolen, Jugoslaviasta. Tajusin, että tässä kulkee jokin raja, jota en tuntenut. Se oli raja Euroopan ja Aasian välillä.

Sillä hetkellä päätin, että joskus löytyy se aika, jolloin voin rauhassa tutustua Balkanille. Kesti aikansa, ennen kuin näin kävi. Syntyi lapsia, piti tehdä väitöskirjaa, pätevöityä, hankkia asunto ja auto, päästä kuukausipalkalle, tehdä leipätyötä jne. Balkanilla kiehui koko 1990-luvun ja kiinnostus sen kuin kasvoi. Mitä oli kaiken kuohunnan, julmuuden ja tuhon keskellä? Mistä löytyy ”totuus” tai ainakin asialliset tulkinnat maanosan tapahtumista, joihin kietoutui vuosisatojen ajan imperiaalista innostusta, uskontojen ja kielten sekoittumista sekä nationalismin leiskuntaan? Jälleen kerran päätin: asia täytyy itse käydä katsomassa. Sitten sisälläni kiehui tyydyttämätön halu, kun en päässyt matkaan.

Kun sain syvennettyä kaupunkihistoriallisia teemojani, päätin kohdentaa Balkanin matkan yhteen teemaan. Kiinnostuin pohtimaan sitä, miten pääkaupungit ilmentävät muuttuvaa hallintoaan ja politiikkaa? Kuinka pääkaupungeissa näkyy nationalistinen innostus ja harrastus, ja toisaalta, sen vastakohta, valtiolliset keskittämispyrkimykset? Päätin toteuttaa kiertomatkan Balkanin pääkaupunkeihin, joista jo olin tehnyt laajan artikkelin tieteelliseen Planning Perpspectives –journaaliin. Silloin analysoin sitä, kuinka Itä- ja Keski-Euroopan, Balkanin ja Baltian pääkaupungeissa näkyi vuoden 1989-1991 jälkeen paluu historiaan ja ”kansallisiin kertomuksiin”. Tein artikkelin analysoimalla www-aineistoja ja niiden historia-narraatioita, itse käymättä useimmissakaan kohteissa.

Nyt huhtikuussa kaikki on toisin. Vihdoin sallin itselleni matkan Balkanille ja käytän siihen kuukauden. Reppureissu alkoi pääsiäisviikolla Sloveniasta, Ljubljanasta. Ei vielä suoria lentoja, vaan pitkää matkaamista Kööpenhaminan kautta. Slovenia osoittautui mallikkaaksi aloituskohteeksi. Maa on eurooppalainen. Se vaalii elegantisti historiaansa, ei elämöi sorron tai alistamisen kertomuksilla, mutta muistaa korostaa nationalistista tarinaansa.

Ljubljana on kelpo lomakohde, taskukokoinen suurkaupunki, jossa on helppoa kulkea jalan. Historialliset kerrostumat kattavat aikakaudet Rooman vallan ajasta (Emona), ulottuen slaavien tuloon, Habsburgien ja Itävallan komentoon, Jugoslaviaan (kuningaskunnan ja Titon aikakaudet) ja lopulta omaan itsenäistymiseen 1991. Sen jälkeen kertomus on ollut pyrkimystä kohti Eurooppaa ja EU:ta, mikä nyt siis on totta. Yhteinen europerheemme on taannut sen, että hintataso on maassa Suomen tasoa.

Ljubljana on nationalistinen mallipääkaupunki. Kaikki on lähellä toisiaan: presidentin palatsi, UM, Kansallismuseo ja –galleria, ooppera, konserttitalo, kansallisen lähihistorian museo, parlamentti ja yliopisto. Kansallisuuteen tekee pienen loven vain se, että useimmat ao. rakennukset ovat peräisin Itävallan ajan ja muistuttavat siitä komeasta ja runsaasta rakennustaiteen ja kulttuuripolitiikan perinteestä, joka keisarikuntaa ja sen provinsseja leimasi.

Juuri mitään uutta ei ole, lukuun ottamatta museorakennuksia. Erinomainen Etnografinen museo oli osin uudisrakennuksessa. Rahaa säästämättä oli kansallisesineistöstä tehty kaksi uutta perusnäyttelyä: We and Others/Images of my World ja sitten Between Nature and Culture. Pedagogisesti hyvä kokonaisuus, joskin hieman ”kansantieteellisesti” asenteellinen. Ainoa ongelma oli (vartijan sisäpiiritietoa), että paikalliset eivät ole löytäneet tätä viime syksynä avattua näyttelyä.

Kiersimme viikonlopulla autolla lilliputtimaan laidasta laitaan, Välimereltä Itävallan rajalla olevaan vuoristoon ja matka oli kuin Sysmään ja takaisin, ainakin mitä kilometrimäärään tulee. Slovenialaiset ajavat kuin hullut, mutta maisema on vaihtelevaa. Välimerellä dominoivat italialaiset, jotka ovat löytäneet entisen alueensa. Kaakossa oli itävaltalaisia, luonnollisesti! Siinä Slovenian historiallinen konteksti ja nykypäivän todellisuus!