sunnuntaina, marraskuuta 28, 2010

Maabrändi ja myytit

Tostaina julkaistiin mb-valtuuskunnan raportti - ja torstaina julkaistiin allaoleva näkemykseni HS-mielipiteenä raportin kyvystä uusintaa Suomi-kuvastoa. Jokainen lukekoon rivien välistä, onnistuiko raportti mielestäni tuomaan mitään olennaisesti uutta olemassa olevaan sitkeään myyttikuvastoon....:

Maabrändityö vuonna 2010 ankkuroitui suomalaisen identitteettihistorian pitkään linjaan. Nyt esiin nousevat arkiluovuus, luonto ja koulutus. Sopii kysyä, pystyikö maabrändivaltuuskunta vapautumaan Suomen historian sitkeistä myyteistä? Pariisin maailmannäyttelyistä (1889, 1900) alkaen on Suomi-kuvasto ollut vakaa. Kansallinen itseymmärrys muodostui, kun kuvataide, arkkitehtuuri, kirjallisuus ja musiikki tuottivat sopivia mielikuvia, sävelmiä ja sanoja. Ne koettiin omaksi ja muokkasivat kokemuksia ”suomalaisuudesta”.

Mitä oletettuun tai todelliseen suomalaisuuteen sisällytetään? Poliittisessa maantieteessä Suomi luetaan osaksi Pohjois-Eurooppaa. Suomeen kiinnittyy yhä vahva stereotypia reuna-alueella olemisesta. Oletamme edelleen, että kulttuurimme on keskusaluetta nuorempaa, ja siksi aidompaa ja luonnonläheisempää. Käsitys Suomen erillisyydestä suhteessa Eurooppaan on vanhaa perua.

Vanhan määritelmän mukaan Suomi on Länsi-Euroopan itäisin maa ja Itä-Euroopan läntisin maa. Silta –metafora sopii maakuvaan. Suomi asemoidaan idän ja lännen väliseksi sillaksi, jääalueitten suojaksi, kristinuskon läntiseksi etuvartioksi ja sivistyksen pohjoiseksi Ateenaksi. Arkiluovuus uusintaa käsityksiämme niukkuudesta ja ankaruudesta sekä sitkeydestä ja sisusta. Taustalla on sopeutumista modernisoitumisen paineistamaan poliittiseen ilmapiiriin. Murroskokemus on peittänyt alleen tunteen kulttuurisesta jatkuvuudesta.

Perifeerisyys -myytti puolestaan tuottaa yhä itseymmärrystä suhteessa oletettuun ”kansaan” ja luontoon. Teollinen, moderni ja urbaani Suomi jäi kansallisromanttisessa innostuksessa marginaaliin. Maalaiskansa ja järvimaisema nostettiin symboliseen keskiöön.. Vaikka metsäsuomalaiset ovat jo aikaa sitten muuttaneet kaupunkiin, elää sitkeä ja yksinäinen uurastaja vahvana kertomuksena.

Kansallisessa omakuvassa luontolisä voi hyvin. Kansallismaisemaksi on korotettu luonnonmaisemaa, viljeltyä maaseutua ja historiallisia monumentteja. Metsä pitää kärkitilaa. Edelleenkin kylät, kaupungit ja alueet saavat merkityksenä suhteessa luontoon, eivät suhteessa kulttuuriperintöön tai historiaan. Teollista ja modernia Suomea myydään 2010-luvulla korostamalla luontoa ja eksoottisuutta. Maabrändityö on uusittanut luontomyyttiä lisäämällä siihen teknologisen osaamisen ja vesiulottuvuuden.

Metsä ja luonto ovat esimerkkejä siitä, kuinka tunnevoimaisia yhteisöllisen muistin mielikuvat voivat olla. Ne siirtyvät sukupolvelta toiselle. Olennaista ei ole mielikuvan totuudellisuus, vaan myyttinen voima. ”Aitoa ja alkuperäistä” luontoa ei Suomessa juurikaan ole. Vedet on padittu ja metsät valjastettu ihmisen käyttöön kaskeamalla ja viljelemällä sekä tuottamalla tervaa, sahapuuta, lautaa ja sellua. Metsä ei ole meillä loppunut kuten monissa maissa – ”vihreää kultaa” on edelleen yksityisomistuksessa. Puhdas vesi on kansallisaarre.

Tasapaino luonnonvoimien ja sivistyksen, teknologian ja viljelyn (cultura) välillä on perusta, jolle suomalainen koulutusjärjestelmä on perustunut. Koulutusta ja teknistä osaamista on tarvittu taistelussa luonnonolosuhteita vastaan. Koulutuksen eroja tasaava merkitys on ollut suuri. Maan rakentamista ja politiikkaa säätelee edelleen se ”hiljainen tieto”, joka kasvoi talonpoikaisesta sosiaalisesta pääomasta, ja siihen liittyvästä yksinkertaista ja aitoa korostavasta ihanteellisuudesta.

Arkiluovuus ja koulutus heijastavat historian tunnemuistia, jossa sodat, lakot, kapinat, kriisit, lamat ja hätätilat ovat hitsanneet eri toimijat selviytymistaisteluun. Yhteisesti on haluttu tasata tuloeroja, häivyttää alueellista ja sosiaalista eriarvoisuutta. Tässä työssä koulutus ja teknologiaan panostaminen ovat olleet keinoja kansallisen pärjäämisen ja menestyksen saavuttamiseksi. Viesti on nyt jalostettu maabärndityön osaksi. On paljon näyttöä, että viestillä on myös globaalia kantovoimaa.

Tunnisteet: ,

tiistaina, marraskuuta 16, 2010

Berliinin taivaan alla – taksissa!

Berliinin takseissa kuulee totuuden kansan suusta. Ensimmäisellä kuljettajallani oli militantti hiusleikkaus ja voimakkaat lihakset yläkropassa. Ryystäessään täytepatonkia mies mumisi osoitteestani Prinsenstrasse 40 (uusi hieno halpamotelli One) ”Mein Gott” tai jotain vastaavaa ja piirsi leivällä laajan ja epätoivoisen kaaren ilmaan. Kysyessäni mikä osoitteessa oli vikana, kuljettaja huokaili ”köyhää, kurjaa ja liikaa vaihtoehtoihmisiä.”. Mies itse oli iranilainen ja erikoistunut pohjoismaisiin naisiin: ”Sin Sie aus Norwegen?”, johon luojan kiitos saatoin sanoa ”ei!”.

Toinen taksi oli naispuolinen ja kuultuaan osoitteeni (Humboldt-yliopisto) hänkin ryhtyi huokailemaan: ”Mieluummin ajaisin länteen K’dammille kuin Mitten tai itään..”., mikä parkaisu kyllä oli oikeutettu, sillä lukuista poikkikadut Unten den Lindenillä olivat poikki korjausten vuoksi. Entisen ja tulevan kuninkaanlinnan tontin tilalla oli kuppa ja rakennustelineet ympärillä. Sotkuista – kyllä! Daamikuljettaja tööttäili ja kiroili ja näytti etusormea ja kiilaili ja ajoi hävyttömästi – minä sinkoilin takapenkillä puolelta toisella. Jossain vaiheessa etupenkilät katsoi taakse pieni karvanaama, rouvan sekarotuinen pikkukoira. "Suuri kunnia", kuulin. Yleensä lemmikkiä eivät takapenkin taatat kiinnosta, tiemmä.

Madame jatkoi kaupunkipoliittista vuodatustaan – ossit vievät kaikki rahat, länsi ei saa mitään, koko potti menee idän rakentamiseen jne. Sain pikakurssin siihen, miten rva taksi erottaa ossit ja vessit takapenkillä – avainsana on ”jetz”, siis ”nyt”. Kuulin vielä vuodatuksen daamin siskosta, joka asui idässä ja toimi stasin vakoojana. Siihen katkesivat suhteet eivätkä ole vieläkään elpyneet. Pakkoa sanoa: taksisosiologian peruskurssi vastaa hyvää akateemista tasoa! Samalla tulee syvähyppäys maahanmuuttajien maailmaan & maailmankuvaan.

Lentokentälle ajettiin taas turkkilaistaksilla. ”Nokia vai Eriksson?”, kysyi kuljettajamme ja siitä sukeutui kiinnostava ja oppinutkin keskustelu Turkin itäosista kotoisin olevan saföörin kanssa. Käytiin läpi Berliinin rakennushankkeet ja rahapula, huumeiden käytön ongelmat ja rikollisuuden torjunnan erikoisteemat (taksit aina vaativat tiukempaa lain tulkintaa ja kovempia rangaistukisa…) ja kaupan päälle tuli ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, matkalaukkujen kantoa sisään saakka.

Koska taksit ovat Berliinissä halpaa huvia akateemisellekin kansalaiselle, ajan Mittessä paljon vuokra-ajureilla. Jos olisin elokuvaohjaaja Wim Wenders tai joku muu hänen maamiehistään, tekisin elokuvan berliiniläisistä takseista. Tyypit ovat kuin Fellinin filmeistä – herkullisina saksalaisversioina. Monikulttuurisuuden kiehtova maailma avautuu takseissa, samoin saksalainen liikennekulttuuri ja siinä näkyvät uudet ja vanhat piirteet, sanalla sanoen koko germaaninen nykymaailma ristiriitoineen ja vahvuuksineen.

Humboldt-seminaarissa siis oltiin Berliinissä ja uudessa monumentaalisessa veljekset Grimm –kirjasto- ja tietokeskuksessa, lähellä yliopistoa. Pohdittiin yhteispohjoismaisin voimin Berliinin akateemisen kulttuurin 200-vuotista vaikutusta Ruotsiin ja Tanskaan, Suomeen ja Norjaan. Ei liene yllättävää, että sivistyksen ja valtionrakentamisen sanomalle oli pehmein maaperä vanhoista monarkioistaan irrottautuneissa Norjassa ja Suomessa. Näistä maista olivat myös useimmat esitelmänpitäjät, ja teemana oli ”eliitti-instituutiot egalitäärisissä yhteiskunnissa”.

Itse pohdin murroksen ja jatkuvuuden suhdetta ylioppilastoiminnassa, erikoisesti peilattuna osakuntien kautta – no..tietenkin! Yliopistohistoria on, kuten muukin historia, helposti kansallista ja omahyväistä. Vertailu tekee hyvää ja on aina paikallaan. Puhetta syntyi myös ajankohtaisista yliopistoreformeista. Ruotsalainen yliopistohistorioitsija Sverker Sörlin ilmoittautui muutoksen ja sen avaamien mahdollisuuksien ystäväksi, poleemisestikin, ja kehotti olemaan pikemminkin puolesta kuin vastaan. Suoranaista epätoivoa ei kukaan julkituonut. Ammatin tuoma etu, arvaan.

Me yliopistohistoriantutkijat, jos ketkä, tiedämme, että perusorganisaatio on aika sitkeää laatua, ja vaikka vallanpitäjät koettavat viedä milloin oikealle, milloin vasemmalle, ei peruskaava juuri ole muuttunut. Itsekin mietin nykyään. niin kauan kuin uudet ylioppilaat saapuvat, on aina toivoa. Jos opiskeleva nuoriso kerran pettää, on aika avata yliopisto yliopiston ulkopuolelle, so. palata peruslähtökohtaan: nuorella on halua oppia, vanhempi oppinut häntä opettaa, ohjein ja olemalla esikuva.

PS. Kuulin juuri päässeeni Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkovaltuustoon. Kiitos luottamuksesta! Kirkkohallinto on itselleni uusi maailma – tutistun siihen innostuneesti!

Tunnisteet: , , , ,

torstaina, marraskuuta 04, 2010

Tukholma vai Peking?

Sopivasti sen kunniaksi, että maanpuolustuskurssimme numero 182 oli saapunut kotiin Kiinasta, oli lehdissä luettavissa seuraava uutinen. UM lakkauttaa kulttuurineuvoksen paikan Tukholmasta ja perustaa uuden Pekingiin. Motiivina oli Aasian kasvanut painoarvo maailmanpolitiikassa. Itse ilahduin päätöksestä. Juuri näin! Maailma muuttuu. Siihen pitää reagoida. Ruotsi hoituu, se on lähellä, linkit sinne monet, suhteet luontevat, liiketoiminnan ja kansalaisaktiivisuuden kautta. Ja monilla meillä on edelleen sukulaisia naapurissa, mikä pitää ruohonjuuritasonkin suhteet vilkkaina.

Peking, niin? Päälle jysähti jo lentokentällä suuruus, vauraus ja uudenaikaisuus, ainakin kaikessa siinä, minkä lentomatkailija kohtasi saapuessaan. Vaurautta seurasivat vastakohdat – ökyautojen meressä puikkelehtivat röyhkeät kerjäläiset ja (Kiinan muurilla) kauppiaat, harvinaisen päälle käyvästi.

Peking kakkoskehän molemmin puolin oleva arkkitehtuuri edustaa maailmankaupungin nykyaikaa: lasitaloja, kiiltävää pintaa, kalliita materiaaleja, korkeutta kohti kauhovaa arkkitehtuuria. Miljoonakaupungin ainoa laajentumissuunta on ylös, tavasta kohti, symbolisessa ja konkreettisessa mielessä. Näkymä ei ole paikkaan sidottu, vaan aikaan: valta ja kulttuurinen menestys ovat suoraan verrannollisia vertikaalisuuteen suuntana. Beijing Business District voisi olla Kaliforniassa, Dubaissa tai Moskovassa – samanlaisuus menestyksen eturintamassa luo ajattomuuden karmaa 2000-luvun historiattomassa kertomuksessa, jossa raha on elämän mitta.

Tässä kontekstissa China Business Districtissä sijainnut China World Hotel tuottaa kertomukseen vain yhden lisäulottuvuuden. Hotellin kuparinvärinen kaariseinä myötäili maailmaa ja katsoo etelään, kuten pääkaupungin tulee vanhan kiinalaisen näkemyksen mukaan tehdä. Pohjoisesta saapuu kaikki paha: vieraat heimot, ikävät Siperian tuulet tai muut epätoivottavat yin-vaikutteet. Kaupunki on, kuten myöhemmin iltapäivällä koemme kaupunkisuunnittelun suurnäyttelyssä, rakennettu kuution muotoon ja ruutukaavaan. Molemmat heijastavat perinteistä kiinalaista ajattelua. Maailma ei ole pyöreä kiekko, kuten länsimaisessa, ptolemaiokselaisessa ajattelussa vaan neliö, jossa on järjestyksensä.

Se kaupunki, joka hotellin ikkunasta avautui, olisi siis voinut olla Dubai, Montreal, Houston tai Sidney. Kiinan pääkaupunki on takuuvarma aikamme tuote, maailmankaupunki, jossa historiaa pyyhitään pois, modernin alta. liikenneväylät levenevät ja rouhivat altaan pois hutongeja, vanhoja kaupunkeja ja kujarakennelmia. Kaikkialla on kasvavan ja komistuvan autokannan aiheuttamaa liikenneruuhkaa, poukkoilevaa ajamista, jarruttelua, kaasuttelua, kiilaamista ja kaahaamista. Auto on täälläkin kuningas ja uuden vaurauden tärkein symboli, maskuliininen musta Audi on täällä päin maailmaa statuksen mitta. Alan ymmärtää Belgian satamien johtajien huokailua siitä, että eurooppalaiset autot ja muut luksustavarat täyttävät konttilaivat ääriään myöten. Yksi on varmaa: Kiinan on tullut jäädäkseen! Se on otettava vakavasti, haasteena ja huumana.

Raha on kaiken mitta Kiinassa, ja maassa on kanallisvaurautta yli äyräitten. Muutama vuosikymmen ja Kiina voi ostaa koko maailman. Jos olisin nuorempi, opiskelisin maan kieltä. Se on avain kulttuuriin perinnevahvojen syvyyksien ymmärtämiseen. Suomen asemoitumista Tukholman ja Pekingin välimaastoon tuli pohdittua Hanasaaren Tulevaisuusfoorumissa, jossa joukko johtavia vaikuttajia analysoi maittemme makuun tilaa. Haasteet ovat monet, kuten entinen ministeri Pär Nuder totesi. Mutta meillä on vahvuutemme: avoin yhteiskunta, työn ja pääoman oikea suhde, vihreä ulottuvuus, korkea koulutuksen taso, tasa-arvo unelmana ja hyvin hoidettu julkinen sektori. Kaikki tämä kuninkaallisella kuorrutuksella, jonka prinsessa Victoria puolisoineen toi tilaisuuteen. Sen edessä tasavaltaisimmatkin poliitikot olivat yhtä hyytelöä. Tarvitsemme yhä Tukholmaankin!

Tunnisteet: , , , ,