torstaina, heinäkuuta 14, 2016

Kansallisruokaa ja kaksinaismoralismia

Taas on se aika vuodesta, kun luonto tarjoaa parasta pöytään ja sopii virittyä pohtimaan ruoan suomalaisuutta. Asialla on monenlaista toimijaa. Osuuskauppaliike haluaa tallentaa ruokamuistoja. MTK ja suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO-säätiö ovat polkaisseet kilpailun, jonka avulla halutaan löytää kansallisruoka. Kansallisruoka -äänestys on osa Suomi100 -juhlavuoden ohjelmaa.
Ateria lautasellamme tuottaa helposti idean paikallisesta ainutlaatuisesta. Ruoka ja syöminen ovat tärkeitä kommunikaation välineitä.  Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä sekä usein konservatiivista. Lapsuudessa omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Aihe on helppo nakki, sillä kaikilla on ruokaan liittyvää kokemus ja mielipide. Kun makuun kerran päästään, se on hyvää elämän loppuun saakka.
Ruoka yhdistää ja erottaa.  En halua olla ilonpilaaja, mutta sana ”kansallinen” saa epäilyt heräämään. Se peittää alleen ruokailuun oikeasti liittyvät sosiaaliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Pitkään se, mitä pöydässä tarjoiltiin, heijasti syöjien sosiaalista luokkataustaa. Maaseudun talonpoikaistaloissa ja kaupungin säätyläisperheissä oli omat ruokaperinteensä. Varattomien ravinnonsaantia leimasi niukkuus.
Ruoan ”kansallisuus”, sen oletettu suomalaisuus, on myöhempää kehitelmää. Kansallisuus on peräisin samasta lähteestä kuin muu eksotiikaksi koettu kulttuurisamme, sillä avainsana on pohjoisuus.  Jo antiikin aikana kulttuurinen raja seurasi ruokalinjaa: etelässä on vehnäleipä, viini ja oliiviöljy, Alppien pohjois- ja itäpuolisilla alueilla metsästettiin ja käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Kun Suomi-kuvaa tehdään ruoan avulla, näkyy tämä tuttu raja. Vannomme luonnon ja neljän vuodenajan nimeen.
Meillä luokasta puhutaan vähemmän. Espanjassa, Italiassa, Saksassa, Unkarissa tai Ruotsissa arvostetaan talonpoikaista keittiötä. Tai sitten parhaat tarjottavat ovat siirtyneet säätyjen pöydistä kaikkien omaisuudeksi. Näin on ollut Ranskassa ja Venäjällä. Siirtomaatausta leimaa käsityksiä kansallisesta ruoasta esimerkiksi Alankomaissa ja Englannissa. Suomessa muutto kasvukeskuksiin sotien jälkeen sekoitti ruokaperinteet. Syömätottumukset muuttuivat maatalousvaltaisesta moderniin ja urbaaniin. Kun kulutuserot ovat tasaantuneet, popsitaan samaa ruokaa maan eri osissa. Makumaailma on muuttunut happamasta makeaan ja elintason nousu näkyy. Niukkuuden aiheuttamat terveysongelmat ovat vaihtuneet yliravitsemuksesta johtuviin elintasosairauksiin.

Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin ”kansallisruoka”. Miten ruoan suomalaisuus määritellään? Saako suomalaisinta ruokaa nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla? Ruokanationalistit haluavat tarjoilla ”suomalaisena ruokana” edelleen maakunta- ja perinneruokia ja unohtaa, että suomalaiset omaksuvat kevyesti uusia kansainvälisiä vaikutteita pöytäänsä. Ei millään pahalla, mutta koska söit viimeksi klimppisoppaa, mustaa makkaraa, avokukkoa, lammaslihavelliä tai rössypottua? Pelkään pahoin, että kilpailu kansallisruoasta tuottaa silkkaa kaksinaismoralismia. Se on unelma vailla arkista todellisuuspohjaa. Siksi omat ehdokkaani ”kansallisruoaksi” ovat 1) pizza (Italia), 2) hampurilainen (USA) ja 3) täytetty tortilla (Espanja). Niitä kun syövät kaikki suomalaiset ikään ja säätyyn katsomatta!
Julkaistu Lännen Median lehdissä 9 VII 2016)

Tunnisteet: , , ,