keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2016

Maaseutuvihaa ja kaupunki-intoa

Tätä kirjoittaessa Itä-Hämeessä suomalainen järvimaisema kukoistaa. Lempeä vehreys, luonnon kypsyminen kukoistukseen ja pitkät vaaleat illat koskettavat syvältä. Tässä on luontoelämyksen ydin, eli vaikutelma sitoutumisesta ikiaikaiseen kiertokulkuun. Ihmisen ikä on vain murto-osa siitä pysyvyyden ja jatkuvuuden kaaresta, jota luonto parhaimmillaan ilmentää. Se rauhoittaa, kummasti, kiireistä ihmistä ja panee arvot järjestykseen.

Kaipuu vihreään ei ole poliittista vaan inhimillistä. Oikeasti, jo muinaiset roomalaiset vetäytyivät ”mökeillensä” eli pois kaupungista, luonnonmaiseman tai puutarhojensa tarjoamaan viileyteen. Sama ilmiö läpäisee kulttuuripiirejä niin idässä kuin lännessäkin - on taajama ja sen vastakohta. Edellisessä eletään aktiivielämää. Jälkimmäiseen vetäydytään lepäämään ja virkistymään.

Näin on myös Suomessa. Viikoittain sadattuhannet suomalaiset liikkuvat kaupunkiasunnon ja maaseutukodin välillä. Elämme kahta maailmaa, kahta omakuvaa: toinen on kaupungissa, toinen mökillä. Eri elämäntavat vuorottelevat luontevasti. Vapaa-aikana maalla korostuvat kansanomaisuus, rentous, verkkaisuus ja hiljentyminen. Mökki on rauhoitettua tilaa, jossa elämme itsemme vapaiksi urbaanityön velvollisuuksista.

Siksi tuntuukin oudolta, että me kahden identiteetin ihmiset olemme vuosia rakentaneet politiikan muureja näiden maailmojen välille. Kansallista valtavirtaa oli vielä 1980-luvulla Helsinki-viha ja katkeruus pääkaupunkia kohtaa. Puhuttiin ”jättiläisestä savijaloilla” – pian se romahtaisi kokonsa alle. Erityisesti Arkadianmäellä kaunapuhe suunnattiin ylpeää ja ylimielistä helsinkiläisyyttä ja ”betonikulttuuria” kohtaan, todellinen Suomi kun alkoi sen kuuluisan kehä kolmosen tuolla puolen.

Tänään on toisin, sillä kaupunkinäkökulma tuntuu voittaneen. Väki muuttaa edelleen taajamiin ja urbanisoituminen on yhä lähes Euroopan nopeinta. Esiin tirsuaa outoa argaarivihaa, kun nyt läpeensä kaupungistuneet ja peruskoulutetut, ylikansallisesta viihteestä esikuvia ammentaneet sukupolvet ovat äänessä. Talousretoriikassa korostuvat kaupunkielinkeinot, ja metropolit nähdään kansallisen vetureina. Keskittäminen nähdään ainoana vaihtoehtona.

Usko urbaaniin on väkevää, ja mielikuvissa elämä landella on arvotonta. Kaksi Suomea on edelleen oudon totta, vaikka todellisuudessa erot ovat näennäisiä. Samaan aikaan kun viherkiinnostus nousee kaupungeissa, on Suomen maaseutu urbanisoitunut ja teknistynyt. Se todellinen ”suomalaisuus” on syntynyt maaseudun ja kaupungin välisestä hienovaraisesta hankauksesta. Mikä olisi se puolue tai poliittinen liike, joka rakentaisi yhteisöllistä Suomi-kuvaa? Joka korostasi, että on kiinnostavaa ja inhimillistä, että maakuntien Suomi säilyy elävänä, asuttuna ja virkeänä. Ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta kaupunkien kehittäminen on tärkeää.  

Kun sellainen liike syntyy, liikahdan vilkuttamaan täältä Päijänteen ja Sysmän suunnalta!
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 29.5.2016)

Tunnisteet: , , , , ,