Maaseutuvihaa ja kaupunki-intoa

Tätä kirjoittaessa Itä-Hämeessä suomalainen järvimaisema kukoistaa. Lempeä vehreys, luonnon kypsyminen kukoistukseen ja pitkät vaaleat illat koskettavat syvältä. Tässä on luontoelämyksen ydin, eli vaikutelma sitoutumisesta ikiaikaiseen kiertokulkuun. Ihmisen ikä on vain murto-osa siitä pysyvyyden ja jatkuvuuden kaaresta, jota luonto parhaimmillaan ilmentää. Se rauhoittaa, kummasti, kiireistä ihmistä ja panee arvot järjestykseen.

Kaipuu vihreään ei ole poliittista vaan inhimillistä. Oikeasti, jo muinaiset roomalaiset vetäytyivät ”mökeillensä” eli pois kaupungista, luonnonmaiseman tai puutarhojensa tarjoamaan viileyteen. Sama ilmiö läpäisee kulttuuripiirejä niin idässä kuin lännessäkin - on taajama ja sen vastakohta. Edellisessä eletään aktiivielämää. Jälkimmäiseen vetäydytään lepäämään ja virkistymään.

Näin on myös Suomessa. Viikoittain sadattuhannet suomalaiset liikkuvat kaupunkiasunnon ja maaseutukodin välillä. Elämme kahta maailmaa, kahta omakuvaa: toinen on kaupungissa, toinen mökillä. Eri elämäntavat vuorottelevat luontevasti. Vapaa-aikana maalla korostuvat kansanomaisuus, rentous, verkkaisuus ja hiljentyminen. Mökki on rauhoitettua tilaa, jossa elämme itsemme vapaiksi urbaanityön velvollisuuksista.

Siksi tuntuukin oudolta, että me kahden identiteetin ihmiset olemme vuosia rakentaneet politiikan muureja näiden maailmojen välille. Kansallista valtavirtaa oli vielä 1980-luvulla Helsinki-viha ja katkeruus pääkaupunkia kohtaa. Puhuttiin ”jättiläisestä savijaloilla” – pian se romahtaisi kokonsa alle. Erityisesti Arkadianmäellä kaunapuhe suunnattiin ylpeää ja ylimielistä helsinkiläisyyttä ja ”betonikulttuuria” kohtaan, todellinen Suomi kun alkoi sen kuuluisan kehä kolmosen tuolla puolen.

Tänään on toisin, sillä kaupunkinäkökulma tuntuu voittaneen. Väki muuttaa edelleen taajamiin ja urbanisoituminen on yhä lähes Euroopan nopeinta. Esiin tirsuaa outoa argaarivihaa, kun nyt läpeensä kaupungistuneet ja peruskoulutetut, ylikansallisesta viihteestä esikuvia ammentaneet sukupolvet ovat äänessä. Talousretoriikassa korostuvat kaupunkielinkeinot, ja metropolit nähdään kansallisen vetureina. Keskittäminen nähdään ainoana vaihtoehtona.

Usko urbaaniin on väkevää, ja mielikuvissa elämä landella on arvotonta. Kaksi Suomea on edelleen oudon totta, vaikka todellisuudessa erot ovat näennäisiä. Samaan aikaan kun viherkiinnostus nousee kaupungeissa, on Suomen maaseutu urbanisoitunut ja teknistynyt. Se todellinen ”suomalaisuus” on syntynyt maaseudun ja kaupungin välisestä hienovaraisesta hankauksesta. Mikä olisi se puolue tai poliittinen liike, joka rakentaisi yhteisöllistä Suomi-kuvaa? Joka korostasi, että on kiinnostavaa ja inhimillistä, että maakuntien Suomi säilyy elävänä, asuttuna ja virkeänä. Ja joka samalla julistaisi, että kansallisen hyvinvoinnin kannalta kaupunkien kehittäminen on tärkeää.  

Kun sellainen liike syntyy, liikahdan vilkuttamaan täältä Päijänteen ja Sysmän suunnalta!

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 29.5.2016)

Stadilaisuus, slangi ja epämiellyttävää kaupunkisnobismia

Olin pyörtyä eräänä päivänä pikkuisessa autossani, kun eetteristä pärähti ilmoille ohjelma "stadin slangiuutiset". Jokin monista radiokanavista on keksinyt tuottaa pääkaupunkiseudun tapahtumakoosteen ns. Helsingin kielellä, slangilla. Uutiset juonsi joku herra Jones. Netistä luin, että juttujen kieliasu on Stadin Slangi ry:n Olli Anikarin käsialaa.

Mainio juttu sinänsä ja merkki vahvasta kotiseutuharrastuksesta! Kirja, joka nuoruudessa eniten tuotti iloa, oli Juhani Mäkelän (Pääkaupungin Jussi) superhupaisa Stadi on buli mutta snadi (1972). Muistan hihitelleeni sen hyväntahtoisille Helsinki-muisteloille, jotka oli kirjoitettu stadin kevyellä ja helposti luettavalla puhekielellä. Slangi olikin pitkään sivistyneen Suomen torjuma kieli. Vielä 1950-luvulla slangia sopi kauhistella ja sen käyttö kieltää. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunta demokratisoitui. Se koski myös kielipolitiikka: slangi pääsi kaapista esiin. Näin tapahtui aikana, jolloin slangista oli tullut museotavaraa.

Slangiharrastus on viaton kerrostuma siinä monitahoisessa touhussa, jolla itsensä "todellisiksi helsinkiläisiksi" ylentäneet osoittavat paikkansa. Viime viikkojen 'puutarhaa vai betonia' -keskustelu on nostanut nämä pöyhkeät stadilaishyväkkäät esiin. Nuorena pohdin kaupunkilaisuutta Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina. Kirjoitin muun muassa ESO:n linjasta, siis kaupunkimentaliteetista. Opin, että todellista kaupunkilaisuutta oli kiihkottmuus, tasapuolisuus, avara henkinen ja fyysinen liikkuvuus sekä fanaattisuudesta vapaa ennakkoluulottomuus. Urbaaniin, liberaaliin elämänmuotoon kuului kyky dialogiin ja erilaisten mielipiteiden hyväksyminen.

Ennen vanhaan todelliset kaupunkilaiset tunnisti jouhevasta puheliaisuudestaan ja sivistyneestä hyväntahtoisuudestaan. Oli käytöstapoja kohdella kunnioittavasti muualta tulevia. Erilaisuutta arvostettiin. Tätä todellista kaupunkimentaliteettia (urbanité = kohteliasuus muita kohtaan) en löydä seijasarteista tai muista pääkaupungin toimittajaeliitin kärkihahmoista. Tälle ryhmälle helsinkiläisyys merkitsee oikeutta avoimesti halveksia muualla Suomessa asuvia. He ottavat lyömäaseekseen loukkaavaan puheen, joka suunnataan "kehä III ulkopuolella" olevia metsämökkiläisiä, linnunpönttöjen nykeräjiä tmv. kohtaan. En osaa samastua tällaiseen junttikaupunkilaisuuteen. Pöyhkeä asfaltilla & kerrostaloilla ylpeily ei ole koskaan ole ollut leipälajini!

Lisäksi: en ymmärrä, kuinka joku itseään sivistyneenä pitävä voi avoimesti halveksia ihmisiä, jotka tuottavan kotimaisen ruoan pöydällemme. On oireellista, että maaseutulaisten halveksuntaan syyllistyvät ovat suomenkielisia. Todelliset, vanhat ruotsinkieliset helsinkiläiset osaavat urbanisminsa! He ymmärtävät kahden Suomen erilaisuuden ja rikkauden! Tack för det, de svenskspråkiga i Helsingfors! Utan er skulle denna stad vara ett jävligt ställe!