sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010

Tietoa vai taitoa ammatissa?

Viikko sitten lauantaina Itä-Hämeessä oli keskiaukeaman juttuna tyypillinen suomalainen kertomus: jyväskyläläinen urheilija, jääkiekonkin SM-kultaa voittanut Sinuhe Wallinheimo kertoi elämänsä tavoitteista: ensin aktiivinen urheilu-ura, sitten opintoja ja kolme tutkintoa Suomessa ja Yhdysvalloissa, ja lopulta pyrkimistä politiikkaan eli eduskuntaan. Kaunis tarina, jonka äärellä tapaamme herkistyä. Nousu elämän portailla, uralla tai politiikassa tapahtuu opintien avulla, tietoa kartuttamalla. Wallinheimon panostus panee kysymään: mistä tietoa hankitaan? Miten tietoa saa?

Useimmat meistä vastaavat kysymykseen sanomalla: koulusta, tietenkin! Tiede, tieto, osaaminen ja innovatiivisuus ovat eräs eurooppalaisen aatehistorian tärkeitä juonteita. Muutokset koulujen tehtävässä ovat näkyneet siinä, mitä tiedolta eri aikoina on edellytetty. Yksi on varmaa: tietäminen on toistaiseksi merkinnyt arvovaltaa. Koulutuksen avulla on tuotettu samalla kertaa sekä virtuooseja ja visionäärejä että kapeita spesialisteja ja osaajia.

Tiedon vaalijoiden ja välittäjien arkkityypit elävät vahvoina ja myyttisinä keskuudessamme. Minerva, viisauden jumalatar, on keskeinen antiikin mytologian hahmoista, monien hallitsijoiden, yliopistojen ja koulujen suojelija. Renessanssin ihailtu ja kadehdittu uomo universale, kaikkien alojen asiantuntija, säteilee yhä vaikutustaan tähän aikaan. Sankaritutkijat ja tiedemiehet sekä tieteen ja tiedon edelläkävijät nauttivat edelleen arvostusta ja saavat palkintoja. Länsimaisen kulttuurin historian on ollut kuvausta siitä, kuinka tieto ja tiede asteittain ovat avautuneet ja demokratisoituneet hengellisen tai oppisäädyn tai eliitin etuoikeudesta sekä akatemioiden ja yliopistojen maailmasta kaikkialle - valistuksen, vallankumousten ja modernisaatiosykäysten myötä.

Näitä asioita pohdin viime viikolla kahdessakin tilaisuudessa: tiistaina olin juhlapuhujana Haaga-Helian ammattikorkeakoulun 50-vuotisjuhlassa Pasilassa. Juhlassa opin, että ”sivistys” on ollut ammattikoulutuksen maailmassa avainsana, kun opetusta on kehitetty, aina 1890-luvulta lähtien. Toinen tavoite on ollut ”kansalaisuus”, ammatin kautta tapahtuva sitoutuminen kunnollisuuteen ja yhteisöön. Toisen kerran pohdin tiedon, sosiaalisen pääoman ja sivistyksen suhdetta yliopiston Studia generaliassa torstaina, lähes täydelle Porthanian I luentosalille.

Tietoa pidetään nykyään kaikkein tärkeimpänä voimavarana ja tuotantotekijänä. Tietämyksen avulla kehitetään entistä kilpailukykyisempiä tuotteita markkinoille, jossa parhaat voittavat. ”Tieto on valtaa” –toteamuksen tarjosi meille englantilainen filosofi ja lordikansleri Sir Francis Bacon (1561-1626). ”Tieto on valtaa” lause on käynyt runsaan hokemisen ansiosta jo kliseeksi. Baconin iskulause on poimittu hänen latinankielisestä julkaisustaan Meditationes Sacrae vuodelta 1597 ja kuuluu latinaksi: ”Nam et ipsa scientia potestas est” (tieto itsessään on myös valtaa). ”Scientia” tarkoittaa sekä tietämistä ja tietoa että osaamista, taitoa ja perehtyneisyyttä. ”Potestas” puolestaan tarkoittaa valtaa kykeneväisyytenä. Baconin iskulause voidaan tulkita ajassamme myös seuraavasti: osaaminen ja perehtyneisyys parantavat yksilöllistä suorituskykyä ja toimintaa ja lisäävät yhteisöllistä kilpailukykyä.

Tietoon ja sen tuottamiseen on kohdistettu monitasoisia kysymyksiä vallasta ja valtasuhteista. Keskeisiä kysymyksiä ovat olleet, kuka saa tietää ja kenen tieto on arvokasta ja hyvää, kenen tieto suljetaan "oikean tiedon" ulkopuolelle. Historiallisesti katsoen merkittävänä pidettyä tietoa on päässyt tuottamaan vain pieni osa maailman ihmisistä: lähinnä länsimaiset, keski-ikäiset, oppisäätyyn tai sivistyneistöön kuuluneet mieshenkilöt, joilla on ollut pääsy tiedon lähteille pariin ja tilaisuuksia tiedon tuottamiseen. Tietoon liittyviä valtasuhteita on analysoitu ja kritisoitu esimerkiksi luokan, sukupuolen ja globaalisuuden näkökulmista. Muun muassa feministiset ja post-koloniaaliset teoriat ovat kritisoineet tiedon poliittisen, ideologisen ja taloudellisen ulottuvuuden kieltämistä ja pyrkineet ohjaamaan huomiota tiedon tuottamisen lähtökohtiin ja ennakko-oletuksiin.

PS. Viikon kuluttua eli 4.11. pohditaan Yliopistolla Humboldtin merkitystä tämän päivän korkeakoulukeskustelussa. Tervetuloa kuuntelemaan! http://www.helsinki.fi/suomenhistoria/dokumentit/Humboldt-seminaari.pdf

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, lokakuuta 17, 2010

Unelmia ja mediatodellisuutta

Viime viikolle kertyi kaikenlaista kiehtovaa ja vähemmän kiehtovaa: Chilen kaivosmiesten ylösnosto, homokeskustelu ja kunnallispolitiikan budjettineuvottelut Helsingissä. Viikkoon oli hyvä pompahtaa eteläsuomalaisen osakunnan tasokkaiden vuosijuhlien jälkeen 9. -10.10 aikana. Vanhalle oli kokoontunut näyttävä joukko nuorempia ja vanhempia esolaisia, sekä vieraita kaikista Pohjoismaista ja Virosta. Osakunnan inspehtorina sain pitää puheen virkailijoille, so. sille aktiiviselle porukalle, joka viime vuosina on pitänyt osakuntaa kasassa, energisesti ja itseään säästämättä. Konkreettisestikin, sillä puhe yliopistolle (civis Nousiainen) käsitteli tällä kertaa opiskelijoiden jaksamista ja ”down-shiftaamista”, kun päälle kaatuu vaatimuksia kaikkialta, opinahjosta, harrastuksista, perheestä, tuttavapiiristä.

Hauskaa oli melkein aamuun asti! Viikolla vietin pitempiä toveja kaupungintalolla, jossa valtuustoryhmien puheenjohtajat apureineen kävivät käsiksi budjettiin. Nämä neuvottelut ovat kunnallispolitiikan näytelmiä parhaasta päästä: ryhmät näyttävät todellisen profiilinsa, teemat nousevat suoraan historiasta ja tunnelma on paikoin kireä ja kiihkeäkin. Vasemmisto esiintyy vasemmistona ja oikeisto oikeistona; edellinen edellyttää rahaa sosiaalitoimeen, jälkimmäinen ajaa kilpailutusta ja toiminnan tehostamista. Vihreät on siinä välissä ”tyttöpuolue”, sydän kallellaan joukkoliikenteen suuntaan. Me keskustassa olevat…niin…olemme todellakin keskustassa, tasapainottamassa keskellä. Yhteistä kaikille ryhmille on jaettu huoli Helsingin mammuttimaisesta hallintokoneesta, joka pitäisi saada joustavammaksi.

Seurakuntavaalit lähestyvät ja itsekin asetuin ehdolle kotiseurakunnassani Tuomiokirkossa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin alkaa sisäistää osallistumisen periaatteen: pitää olla mukana, jos haluaa vaikuttaa! Sitä toteutan kunnallispolitiikassa, samaa ajatusta soisin kirkkovaltuustoihin. Siksi hämmästelen suurta ”homokohua”, joka nousi tv 2:n ohjelman jälkeen tiistaina. Kirkosta eroaa väkeä, kun suunnan pitäisi olla päinvastoin! Jos muutosta halutaan, se tapahtuu sisältäpäin, ei kadulla huutamalla pettymystään. Kirkko on eurooppalaisen historian vanhin edelleen toiminnassa olevan kerrostuma – sitä ei pidä jättää hihhuleille ja sisäpiiriuskovaisille.

Jumalaa ja perkelettä huudettiin Chilen kaivoksissa kuukausien ajan, ennen kuin kaivosmiehet lopulta saatiin pelastettua. Kyynel putosi minunkin silmäkulmasta, kun ensimmäiset uroot saatettiin kapselilla maan pinnalle. Happy end, sellaisia tarvitaan! Suren vain sitä, että ilman kunniallisia neuvonantajia kaivosmiesparat raastetaan tyhjiin kuin grillikoipi kesäjuhlissa – rahanahneet imevät heistä sen mitä irti lähtee. Ja sitten reppanat jätetään yksin, turhautumaan, alkoholisoitumaan, masentumaan. Urheilumaailma on täynnä näitä ilmiöitä.

Median roolia sopi pohtia kaivoksen äärellä, jonne oli saapunut noin 2000 toimittajaa ja täällä pohjoisemmassakin. Omat mediapuheevuoroni liittyivät tällä viikolla yliopistoväen pukeutumiskulttuuriin ja maabrändivaltuuskunnan pian julkitulevaan esitykseen, jota siis valmisteli loppusuoralla mietintäpuotiliike Demos, ei valtuuskunta itse. Sitä vähän kristisoin valtakunnan päälehdessä ja iänikuista juuttumista "luonnon mytologisointiin"

PS. Jos ihan rehellisiä ollaan, näen koko mb-prosessin suurten ikäluokkien viimeisenä karjahteluna. Mukana oli toki kiinnostavaa olla, mutta suoraan on todettava: teesit syntyivät kyllä peruutuspeiliin katsoen. Jos olisin saanut päättää, olisin laittanut koko homman nuoriso- ja opiskelijajärjestöille pohdittavaksi - heillähän se tulevaisuus on käsissään, maa ja sen brändääminen!

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, lokakuuta 06, 2010

Silakoita, satamia ja saaristoromantiikkaa

Viime viikonloppu kului huippupaikalla Euroopassa: satamia katsoskellen Belgiassa. Sataman johtokunnan opintomatkalla oltiin mennen tullen huulet aidosti pyöreinä. Suomessa unohtuuu helposti se tosiasia, että Schelden ja Reinin suurjokien suulla olevat maat – siis Alankomaat ja Belgia – ovat jo vuosisatojen ajan saaneet leijonanosan kansantulostaan satama- ja kauppatoiminnoista. Belgiassa luottamusmies- ja virkamiesjohdosta koostunut pikku ryhmämme kokeili jokiajelua vanhan mallin mukaan valmistetulla 1700-luvun reittialuksella De Gentse barge (Gentin satama), hyppelyä komeilla aallonmurtajilla (Zeebrygge) ja näköalojen katselua valtavan konttilaivan ohjaamossa, montenegrolaisten sailoreiden opastamana (Antwerpen). Ohjaamosta näkyi hyvin, kuinka suomalaisen Cargotecin nosturit ovat kovaa valuuttaa maailmalla!

Täältä pohjoisesta katsoen emme oikein tajua alankomaalaisten satamien mittakaavaa: se on iso, suorastaan monumentaalinen ja globaali! Antwerpenissa on satamaa yli 150 kilometriä. Belgiassa ensimmäiset kanavat rakennettiin jo 1200-luvulla ja sen jälkeen ne ovat jatkaneet kasvuaan ja yhdistävät satamia sisämaahan, yli ja poikki maan rajojen – esimerkiksi vesiyhteydet Ranskaan ja Pariisiin hoituivat pitkään vesiteitse, ja hoituvat edelleen. Keinotekoisten ja luonnollisten vesiteiden yhdistelmä oli takuuvarma vaurauden lähde joenvarren kaupungeille: pitkä linja näkyy edelleen kaupunkien loisteliassa keskiaikaisissa kerrostumissa. Erityisen elegantisti on viimeisten vuosien aikana entisöity ”keskiajan Manhanttan” eli Gentin vanha keskusta.

Globaali on ollut keskiajalta läsnä uudessa ja vanhassa Belgiassa ja Alankomaissa. Nytkin satamissa näkyi aluksia Aasiasta, erityisesti Kiinasta. Kiinalaiset satamat ovat kirineet eurooppalaisten suursatamien, erityisesti ykkösen eli Rotterdamin tuntumaan. Aasiaan uskotaan Belgiassakin; Kiina o´li Gentin paikallisen satamalautakunnan puheenjohtajana lempimaa. Satamat eivät 2000-luvulla ole enää vain satamia; ne ovat myös teollisia tuotannon, varastoinnin ja paketoimisen tiloja ja tärkeitä mm. energiahuollolle. Satamat Belgiassa olivat ylpeitä historiastaan. Se on antanut niille itsetuntoa ja voimaa jatkuvasti uudistaa ja laajentaa toimintaansa. Tämä ”ylpeys” näkyi hyvin paikallisissa isännissämme!

Belgian satamista oli helppo liukua Helsingin silakkamarkkinoille. Sunnuntaina istuin silkkakilpailun raadin puheenjohtajana kaupungintalolla maistelemassa noin 45 kalapurkkia paremmuusjärjestykseen. Kova homma tehdä, vaikka vatsa oli tyhjä. Noin 2,5 tunnin urakan jälkeen alkoi suussa maistua kuin pullollinen kalanmaksaöljyä olisi kaadettu kurkusta alas. Voittajat saatiin maustekala- ja silakkayllätyssarjoihin, ja voittajien julistaminen tapahtui yleisömeressä Kauppatorilla. Historia elää meilläkin kivasti!

Maanantain aamutv:ssä tutustuin persoonalliseen hankolaiseen kalastajaan Tage Gustafssonin, jonka kalat ovat hyvin pärjänneet kilpailuissa. Gustafsson huokaili kalastuksen hiipuvaa kaarta, mutta iloitsi joka syksyisestä Helsingin matkasta: ”Vi får vara på en höstsemester mittemot presidentens slott!”

Silakkamarkkinat edustavat vuosisataista perinnettä, johon kuuluvat myös harmonikkamusiikki ja laituritanssit. Silakka on ollut pitkään pääkaupunkilaisten peruselintarvike. Kyseessä oli lähinnä silakkatynnyri tai -nelikko, jonka sisältö ruokapöydän perusainesta. Yksinkertaisen perusaterian muodostivat suolasilakka ja leipä. Myös maustekalaa eli maustettua kilohailia ostettiin, sillä herrasväen viinapöydässä 1800-luvun Helsingissä sillä oli tärkeä osa yhdessä leivän, voin ja juuston kanssa - päivälliset ja illalliset kun usein aloitettiin viinapöydällä.

Anders Ramsay, vanha helsinkiläinen originelli, kertoo muistelmissaan Muistoja lapsen ja hopeahapsen lapsuutensa silakkamarkkinoista 1840-luvulla: "Satama oli täynnä kalastajaveneitä, missä tingittiin ja nautittiin maistiaisia silakkatynnyreistä, ja veneet toivat mukanaan omenoita, perunoita ja saariston tuotteita, kun taas torilla seisoivat vierekkäin maalaistavaroiden kuormat." 1800-luvulla torilla myytiin yleisesti lihaa, voita, jauhoja ja jopa kaljaa.

Silakkamarkkinoiden tärkeys käy ilmi satamalaitoksen kirjanpidosta. Esimerkiksi vuonna 1931 silakkamarkkinoihin osallistui 68 venekuntaa, joiden lastina oli 411 400 kiloa suomukalaa ja 8877 kiloa maustekalaa. Ennätysvuosi oli 1958, jolloin veneitä oli yhteensä 128 ja maustekalaa lähes 23 000 kiloa. Nykyään veneitä on paljon vähemmän. Ruokatalous on keventynyt, suolakalaa ei enää tarvita, koska kalaa saa halvalla kaikkialta ja silli- ja silakkasäilykkeet ovat jokapäiväisruokaa.

Tunnisteet: , , ,