tiistaina, tammikuuta 19, 2010

Vielä kerran – 1809!

Hanasaareen kokoontui alkuviikosta kelpo joukko suomalaisia ja ruotsalaisia kulttuuri- ym. vaikuttajia, -tuottajia ja virkamiehiä pohtimaan merkkivuoden 1809 jälkivaikutusta. Mennen talven lumet tuntuivat kiinnostavan monia suurlähettiläitä myöten; Ruotsin lähettiläs Johan Molander istui etupenkissä, kollegat Alec Aalto ja Marcus Lyra hieman taaempana, kuten myös emeritukset Heikki Talvitie ja Mats Bergquist. Yhteistä, Suomessa juuri haudattua läänien historiaa edustivat maaherrat Anders Björck ja Per Unkel. Sitten oli muita Ruotsi-Suomi –suhteiden napamiehiä ja naisia, Pär Stenbäck, Outi Ojala, Larserik Häggman, Anna-Greta Lejon jne. Muisteluvuoden muistelulle oli sosiaalinen ja tilaus.

Itsekin käytin pyydetyn puheenvuoron ensimmäisessä paneelissa, jossa haarukoitiin teemaa ”mitä tästä kaikesta jäi käteen?”. Taustoittaminen oli helppoa, kun kaikkine käteen oli jäänyt noin 89 toteutettua projektia, yli 50 ilmestynyttä kirjaa ja noin 700 tilaisuutta. Valtiosihteeri Risto Volanen kutsui merkkivuotta ”historian suureksi oppimisprosessiksi”, joka huipentui näyttäviin yhteisvaltiollisiin tilaisuuksiin Tukholmassa ja Hämeenlinnassa. Maaherra Unkelin mukaan kokonaisuus ”ylitti kaikki aikaisemmat odotukset”. Teemat ”kunskap – samhörighet – samarbete” kantoivat enemmän kuin painetut sanat antoivat olettaa. Molemmat korkeat herrat olivat vastuullisissa asemissa valtiollisissa järjestelykomiteoissa, joten tietänevät mistä puhuvat.

Kaiken kiitostelun ja ylistelyn ohella joku puhujista osasi katsoa ympärilleen ja todeta: Hanasaaren kokoussalin yleisön keski-ikä nousi lähemmäs 60 vuotta. Ns. nuoriso loisti poissa olollaan, jonka läsnäolijat saattoivat todeta. Ajat muuttuvat ja nuorempien kiinnostus ei ole lähialueissa. Saatoin omassa puheenvuorossani siteerata jälleen itseäni ja Uppsala 2007 – kokemuksiani. ”Finland – det är lite åt fel håll, vet du!” sain kuulla, kun kerroin kotimaani. Tästä lähdin liikkeelle. Totesin tulevaisuutta ajatellen, että on vain kaksi tietä: hyödyntää olemassa olevia tieteellisiä, taiteellisia, kunnallisia ja kansalaisjärjestöverkostoja tai tehdä nämä kuviot niin kiinnostaviksi, että niissä on kaikenikäisten mukava olla. Tarjoilinkin reseptiksi lisää hauskoja illallisia ja yhteisiä sitsejä, paljon hyvää ruokaa, juomia ja laulua. ”Kyllä se siitä sitten lähteen rakkaus toista maata kohtaan”, totesin, ja vetosin parhaisiin osakuntaperinteisiin. Niistä olen tässäkin blogissa kirjoittanut. Hyvä yhdessä nautittu illallinen korvaa sata löysästi kirjoitteua mietintöä yhteistyön lisäämisestä Pohjanlahden kummallakin puolella.

Maittemme samanaikainen erilaisuus ja samankaltaisuus kiehtoivat momia puhujia. Kouluihin haluttiin panostaa, nyt 1809-teemapäivä toimi vaihtelevasti. Median roolin monet puhujat näkivät tärkeänä, ja nyt se oli ollut pettymys. Raportoitiin mitä sattui, ja siitäkin ohuesti. Tosin paikallismedia toimi hyvin. ”Kansan” ja ”eliitin” suhdetta pohdittiin – nämä merkki- ja juhlavuodet kun edelleen ovat hieman herrojen hiekkalaatikkoa ja hupia. Meillä jakolinja meni liikaa Suomen ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä; edelliset olivat innoissaan ja täysillä mukana, jälkimmäiset syttyivät hitaammin.

Summa summarum, todettiin, että ruotsalaiset syttyivät historialleen (ja Suomen historialle) ja suomalaiset halusivat puhua ruotsalaisten lempiteemasta, tulevaisuuden visioista. Venäläiset olivat paikalla, kun tarvittiin, työstämättä liikaa asiaan kuulunutta historiaa politiikkaan. Ainakin tällä tasolla juttu hoitui hyvin. Eikä tämä juhlinta tähän pääty. Ensi vuonna Turku on kulttuurikaupunki, sitten 2012 juhlitaan Helsingin pääkaupunkiasemaa jne. kunnes päästään vuoden 1815 eurooppalaisiin muistojuttuihin, Wienin kongressiin ja muihin suurriekkujaisiin.

Ilta päättyi, kuten olin ennustanut: paljon ruokaa ja hyviä juomia! Pakko oli viihtyä myöhään juttelemassa kollegojen kanssa historiasta, naapuruudesta, vuodenajoista, harrastuksista, Eurooppa-politiikasta, muistoista ja muistamisesta. Hauskaa oli, kuten aina välillä elämässä tulee olla! Skål!

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, tammikuuta 11, 2010

Kirjoja, kirjoja, enemmän kirjoja..

Antoisaa kuluvaa vuotta tämänkin vaatimattoman hengentuotteen lukijoille!

Koululaisena 1970-luvulla tuli ajatelleeksi, että miltä maailma mahtaa näyttää moisen ikuisuuden päästä, VUONNA 2010? Kasvoin aikakaudella, jolloin uskottiin, että talot muuttuvat munanmuotoisiksi ja lautaset käyvät tarpeettomiksi, kun saamme ravintomme tabletin muodossa. Liikkuminen tapahtuu kiskoilla kevyiden alumiinivaunujen avulla ja niin edelleen. Onneksi kaikki tuo oli – ja on – scifi-mössöä, joka ei koskaan toteutunut. Me ihmiset kun tapaamme kiintyä asioihin, joita kutsutaan ”perinteeksi” ja ”kulttuuriksi”.

Mökillä istuin kaksi viikkoa koiran kanssa…tai koira makasi kylpyhuoneen lämpöpatterin edessä ja minä kirjoitin, pääasiassa. Söin puolalaisilta porsliinilautasilta hyvää karjalanpaistia ja makaronilaatikkoa, lasissa raikasta suomalaista piimää! Nautin saunajuomani esi-isien tapaan, höyryävällä lumisella terassilla, ympärilläni pellavakangas ja jalassa huopatossut. Onneksi tulevaisuus tuli hitaampaa kuin taannoiset tekniikkaintoiset futuristit uskoivat!

Vakuutuin katsoessani jäätynyttä järvenselkää, huurun peittämiä puita ja pohjolan kirkasta sinistä valoa, että talvessa, siis kunnon valkoisessa talvessa, on jotain tavattoman terapeuttista. Kun kuu paistoi, kävelimme koiran kanssa iltalenkin taivaan valaisemana, vaikka oli pimeää. Sauvakävellessä lumi narskui mukavasti jalkojen alla ja toppatakin hengityksen huurtama edusta näytti kuin Grönlannin ylittäjillä. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tuli tarvottua -23 asteessa. ”Villaa päälle vain”, sanottiin jo lapsuudessani ja sitä nytkin kannatti toteuttaa. Apua antoi Sysmän bensa-asemalta ostamani puuvillainen kommandopipo, jonka syvensi piilevää talviterroristia identiteetissäni.

Talviloman parasta antia oli se, että oli aikaa a) kirjoittaa ja b) lukea, rauhassa, minkään muun toiminnon häiritsemättä. Ajattelun rauhaa ja kiireettömyyttä, kerrankin. Lukupaketin olin koonnut joululahjakirjoista sekä teoksista, joita arvioimme tulevina viikkoina Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan piikkiin. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat muun muassa Anna-Lena Laurénin uusin Venäjä – tai Kaukasus – kirja, jota kiva lukea. Laurén on poikkeuksellinen kirjoittaja, joka tuntee syvää innostusta kohdettaan kohtaan, ei sorru russo-fobiaan eikä kauhistele naapurimaan joskus kummallisia oloja. Syksyn ajan lukemista odottivat Paavo Lipposen muistelmat ykkösosa. Paljon työtä niiden takana ja oman elämän läpikäymistä. PL oli lukenut aikakausiensa historiaa, ja tutustunut minunkin ylioppilaskunnan historiaan. Ilahduin, kun kiitosta tuli rivien läpi. Tulkintani mukaan ns 60-luku rakentui ”tradition” varaan ja sen uudistamiseen, ja Lipponen allekirjoitti tämän tulkinnan. Samalla kumarrus minun suuntaani oli pyllistys muutamille muille…

Sitten oli paketissa paljon sotakirjoja, teoksia vuosista Neuvostoliitossa, Karjalassa, muualla maailmalla. Saksalaisten sotalapset täällä alkavat nyt saada hahmoa. Keskiaika ja lähihistoria purevat edelleen – paljon kirjoja molemmista. Sisustusta, luontoa ja tähtitavasta esittelevää kirjallisuutta riittää, samoin kultavuosi 1809 viritti monen kirjoitushaluja. Historia on vahva aihepiiri edelleen tässä massa! Hyviä pamfletteja alkaa taas ilmestyä – enemmänkin mahtuisi. Kaipaan esimerkiksi rohkeita tutkijapuheenvuoroja á la vanha huutomerkki! Sen uusi tuleminen on ollut hienoinen pettymys. Psykokirjallisuudella ja ihmissuhdeoppailla näyttää olevan loppumattomat markkinat täällä, kaiketi, siksi paljon niitä ilmestyy. Elämäkertojen suhteen 2009 oli vahva vuosi – pinossa ovat Pärre, Pekka ja Eero, tässä järjestyksessä.

Kaikki mukava loppui aikanaan, ja tänään oli harvinaisen helppoa liukua takaisin urbaaniin elämään. Lunta Helsingissäkin sopivasti ja raaka ilma. Kun kaupunginhallituksessa tänään palveluverkkotyöryhmän työn tulos, on kunnallispoliittisesta keväästä tulossa säpäkkä.

Tunnisteet: , , , ,