torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Rakkaudella ruotsalaisuudesta?

Oli kiire Tukholman-junaan. Uppsalan aseman lippujono oli juuttunut paikoilleen, kun nuori mies kävi monisanaisesti läpi matkasuunnitelmiaan viehettävän lipunmyyjän kanssa. Muut lipputiskit vetivät hyvin, omani oli jymähätnyt paikoilleen. Tunnelma tiheni levottomaksi, junan lähtöaika läheni, jonottavilla oli kiire, vaihdettiin jalalta toiselle. Ruotsalaiseen tapaan kukaan ei sanonut mitään. Päätin ottaa töykeän ulkomaalaiseen roolin, tunkeuduin lipunmyyjän ja asiakaan väliin, ja kysyin: "Saisinko tässä keskustelunne lomaan ostaa yhden menolipun Tukholmaan?" Molemmat jäykistyivät, lippuneito sanoi: "Se riippuu kokonaan asiakkasta!" Kysymykseni traumatisoi nuoren miehen ja hän luikki pois vähin äänin. Jono alkoi taas liikkua.

Ruotsalainen kirjailija M. Can puhui jokin aika sitten HBL:n haastattelussa ruotsalaisista erityispiirteistä. Hän totesi, että ruotsalaiset ovat huonoja osoittamaan tunteita ja olemaan vakavia. Ulkopuolinen näkee paremmin, kirjailija varsinkin. Ruotsalaisten vahvuudet löytyvät juuri tästä: täkäläiset ovat kohdatessa ystävällisiä ja sosiaalisia, iloisia ja toiset huomioonottavia, sanalla sanoen pitkämielisiä, kohteliaita ja sivistyneitä. Hankalissa tilanteissa neuvotellaan ja käytetään omaa päätä. Hilpeys ei ole päälleliimattua, ainakaan niiltä osin kuin kyseessä on akateemisen puhe-, spexi- ja keskusteltukulttuuri. Taustalla näkyy hovietiketin ja ylävetoisen sääty-yhteiskunnan syvällinen vaikutus kulttuuriseen olemiseen.

Vakavuuden puute ja tunneilmaisun rajoittunut skaala pistävät suomalaista silmään. Meillä osataan molemmat, jöröttely ja synkistely, junttimaisuus ja alkukantaisuuden tavoittelu - ne on jopa korotettu kansallisiksi hyveiksi. Nyt muotia on äijäkulttuuri - mahdoton ajatus Ruotsissa! Kun 'suomalaisuudesta' puhutaan, viitataan juuri näihin piirteisiin. Molemmat kuvat ovat kliseitä eivätkä kerro koko totuutta, mutta ne kertovat jotain olennaista. Täällä kaipaan joskus kotopohjaista ripeyttä, tarttumista asiaan ja selkeää sujuvuutta, pelkistettyä asioidenhoitoa. Kuten sitä, että aseman lippujono etenee reippaasti.

Mitä pitempään Ruotsissa olen ollut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että kaksi maatani täydentävät toisiaan: ruotsalainen kepeä hilpys ja sosiaalisuus vahvistuisivat suomalaisesta vakavuudesta ja rehellisyydestä. Täällähän menevät läpi juuri kotimaiset 'straight forward' -tyypit, kekkoset, donnerit, saarikosket, saloset, saijonmaat ja alvaraallot, jotka säteilevät karheaa ja reipasta alkukantaisuutta, tai ainakin luovat itsestään sellaisen kuva. Suomalaisissa ip-lehdissä jaksettiin hehkutella jokin aika sitten euroviisulaulaja Hanna Pakarisen saaneen sympatiaa Ruotissa; hänen naistyyppinsä puuttuu täältä söpöjen, nöpöjen ja kimaltelevien tyttölaulajien maasta.

Surullista vain on, että Suomi ei kovastikaan kiinnosta ruotsalaisia. Katse tähtää kauemmas. Sinivalkoinen naapurimaa on liian lähellä, liian tuttu...niin liian tylsä. Hollantilainen diplomaatti, joka pari vuotta sitten muutti Helsingistä Tukholmaan, jaksaa yhä hämmästellä sitä, kuinka vähän ruotsalaiset tietävät Suomesta. Sodan kokenut sukupolvi on poistumassa, uusia Suomi-ystäviä ei kasva joka oksalla, siirtolaisten jälkeläiset ovat ruotsalaistuneet. Kova haaste tämä Ruotsin ja Suomen kulttuurinen yhdistäminen. Haikeana sopii tietysti kysyä, onko sille enää tarvettakaan?

perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Katkarapuvoileipiä ja kansallistunnetta

Istuin iltapäivällä konditoria Linnunlaulun terassilla. On heleä ilma, aurinko paistaa. Nautin iltapäiväkahveista Fyris-joen tuntumassa. Vaikea päätös: mitä ottaa kaffen seuraksi? Kahvilan vitriineissä suloiseen riviin on laitettu kuohkeita katkarapuvoileipiä. Pakko siristellä silmiä: leipiin oli kiinnitetty hammastikussa oleva suloinen Ruotsin lippu. Viaton, mutta elegantti markeeraus. Valtamerien vesielävästä tehtiin tällä toimenpiteellä ruotsalaisuuden tunnus.

Kansallistunne Ruotsissa on toisenlaista kuin monissa muissa eurooppalaisissa maissa, toisenlaista kuin meillä. Maanosallemme ominainen, yhteinen porvarillinen nationalismi kavoi Ranskan vallankumouksesta. Se joutui puristuksiin 1900-luvun murroskohdissa (vallankumoukset, sodat, järjestelmämuutokset). Muodostui erilaisia variaatioita, itäisiä ja läntisiä, jotka taipuivat kylmän sodan kaavaan. Ruotsissa kaikki oli toisin. Maa selvisi maailmansodista lähes tahratta ja sai kehittyä rauhanomaisesti ja puolueettomasti. Oli aikaa kasvattaa hyvinvointia ja elintasoa. Kun oma materialismi oli kohdallaan, voitiin lisätä puhetta moraalista, jakaa maailma hyviin ja pahoihin.

Ruotsissa ei nationalismilla uhota, heiluta eikä kekkuloida. Täällä kukoistaa jokaiseen yksityiskohtaan ulottuva pikkunationalismi, kansallistunteen vaarallisempi muoto. Maitopurkin kyljessä lukee "tämä maito avaa ruotsalaisen maiseman". Aamuradion kuuluttaja jaksaa toistaa sanaa svensk (svensk bil, svensk musik, svensk valuta, svensk författare jne) tusinan kertaa muutaman minuutin lähetyksessä. Asiat ja ilmiöt saavat merkityksensa siitä, että ne ovat...niin...hm..ruotsalaisia. Ja jos eivät ole, niistä tehdää ruotsalaisia. Kulttuurinen vitaalisuus tuntuu olevan maahamuuttajien varassa. Sekin on ruotsalaista, toleranssi ja det svenska mångkulturella samhället!

Vaikka ovet maahanmuttajille on avattu, elää kulttuurinen ruotsalaisuus arjen kaikilla kaikilla tasoilla. Se kietoutuu sanana jokaiseen asiaan ja ilmiöön, politiikasta lastenkasvatukseen, liikennekulttuurista arkkitehtuuriin. Siinä on ruotsalaisen nationalismin ydin. Riittävästi toisettuna sana svensk luo illuusion oman maailman (=oman maan) erinomaisuudesta. Suhde omaan muodostuu suojamuuriksi. Vieras koetaan uhkaksi, vaaraksi. Asetelma tuli kirkkaasti esiin EMU-keskustelun yhteydessä. Kruunusta tuli svenskhetens symbol, ja Eurooppa euroineen näyttäytyi isona pahana sutena.

Ruotsalaisuuden kilpi on emotionaalinen ja ulkopuolisen silmissa hauras. Se lepää kuitenkin tukevalla maaperällä. Takana on 500 vuotta suurvallan mentaliteettia ja voimaa, elämäntavan vakautta ja rauhaa. Ei Ruotsi hevin muutu. Mutta emme muutu me muutakaan, sodan kokeneet ja siitä selvineet eurooppalaiset. On vaikeata nähdä, mikä olisi se työntävä voima, joka siirtäisi tämän maan suurempaan vuorovaikutukseen, liikkeeseen, herkkyyteen ja...sanon sen suoraan...nöyryyteen, hyveestä eurooppalaisimpaan!