maanantaina, tammikuuta 24, 2011

Guggenheim ja Mannerheim?

Aina kun pohjoisen masennus iskee, maistelen ukrainalaisen ystäväni Igorin Helsinki-kommenttia. Hän saapui tänne tutkijan vakanssille muutama vuosi sitten suoraan Tukholmasta, seisoi Senaatintorilla ja huokaili: ”Täällä Helsingissä tuntee, että suuri maailma avautuu joka puolella. Teillä on suurenmoinen sekoitus erilaista arkkitehtuuria, rakentamista ja kaupunkitilaa. Näkee, että ollaan monen ilmansuunnan risteyksessä. Tukholma on kaunis, mutta pikkukaupunkimainen…”

Mitä siihen enää voisi lisätä? Että periferia ja pohjoinen ilmansuuntana ei aina merkitse takapajuisuutta – ulkopuolinen näkee paremmin, mikä arvo tällä kaupungilla on, mitä merkityksiä se pitää sisällään. Juuri tämä: idän ja lännen kohtauspaikka. Monessa mielessä kiehtova kokonaisuus. Persoonallinen. Omalaatuinen. Joka suuntaan virtaava. Tulevaisuuteen kurkottava. Sellaiseksi minä kotikaupunkini koen.

Kaksi museouutista pysähdytti menneellä viikolla. okin aika sitten saimme kuulla, että Kulttuurien museo on saamassa 2013 lapun ovelleen entisessä tennispalatsissa – rahat eivät riitä esittelemään yleisölle Kansallismuseon suurenmoisia kaukomaiden kokoelmia, joita tieteen omat tytöt ja pojat ovat maapallon eri puolilta keränneet, eräänä keihäänkärkenä G. Mannerheimin Aasian-matkan 19061908 runsas esineistö. Museolla on harvinaislaatuiset kokoelmat maailmanlaajuisesti ajatellen, muttei tiloja niiden esille panoon. Kulttuurien museo on rakentanut ennakkoluulottomasti hyviä erikoisnäyttelyitä kaikkien ihailtavaksi Helsingin keskustaan. Kokoelmissa näkyy juuri Suomen asema "idän ja lännen" solmukohtana.

Sitten: onnea meille ja heille eli Helsingille ja Guggenheimeille! Viime viikon suuri uutinen oli tärkeä avaus ja mahdollisuus päivittää helsinkiläistä taidemuseotoimintaa laajemmin 2100-luvulle. Soisin, että naitettaisiin taide ja kulttuuriperintö, so Guggis ja Kulttuurien museo. Mannerheim & Guggenheim olisivat jotain todella uutta museokentässä, jonka sektoripohjainen jako edustaa 1800-luvun tiede- ja esinekäsitystä. Nykyisin kokoelmat ansaitsevat parempaa, reipasta uudelleen ajattelua ja innovoimista.

Guggenheim on museomaailman Rolls Royce tai macdonalds, miten vain. Joka tapauksessa se on maaginen taikasana, joka avaa ovet kaikkialla. Silti pitää muistaa, että esimerkiksi Berliinin Guggenheim vanhassa pienessä pankkikonttorissa on aika latteaa museoideointia. Jos jotain uutta halutaan Suomen pääkaupunkiin, tarvitaan rohkeutta eikä vain jämähtämistä kuvittelemaan Bilbao-kopiota Katajanokan makasiinien tai Töölönlahden ratapihojen paikalla. Vanhankaupungin Kuninkaansaari, Laajasalon maanalaiset öljykäytävät, komea uudisrakennus rannalla – mitä vain, joka innostaa, muttei kopioi! Nyt on mahdollisuus pohtia uutta museokonseptia. Se, mitä hra Guggis totesi (HBL 18.1.) tulon syyksi Helsinkiin ("ni bryr här") on mielestäni olennaista - välittämisellä hän viittasi kulttuurin nauttimaan arvostukseen kaikissa kansankerroksissa. Itse näkisin tämän kulttuuriperintö -ulottuvuuden tärkeänä.

Koko paketti on malliesimerkki riskinotosta kulttuurimaailmassa. Moni kysyy: Voidaanko mainetta ostaa vai pitäisikö se kehittää itse? Konsepti joko kannattaa tai sitten ei. Taustalla on konkretiaa, Suomen pääkaupungin oman taidemuseon akuutti tarve yhdistää kolme toimitilaansa (Tennispalatsi, Meilahti + Kluuvin galleria) yhdeksi. Sopii katsoa vuoden kuluttua. Kuten ystäväni Igor toteaa, mikä ei entä meitä siinä välissä unelmoimasta suuria, katsoa asioita uudella tavalla ja luottamasta tulevaisuuden kiehtoviin haasteisiin.

Tunnisteet: , ,

maanantaina, tammikuuta 17, 2011

Nyt niistä päästiin – romanikerjäläisistä!

Silmiin osui tänään uutinen, jonka mukaan romanikerjäläisten määrä on rajusti vähentynyt. Viime kesänä kerjäläisiä oli Helsingissä vajaat kolmesataa, nyt enää 28. Numero on saatu Diakonissalaitoksen laskelmista, Helsingin kaupungin pyynnöstä. Jokainen meistä voi todeta saman omin silminkin. Enää ei näy kaduilla ja ovenpielissä mummoja, tyttöjä tai nuoria naisia pahvimuki kädessä ja huivi päässä.

Osa romaneista otti lähtörahan ja palasi kotimaahan. Moni huokaa helpotuksesta enimmäistä kertaa sitten vuoden 2007, jolloin ilmiö levisi kaduillemme. Kerjääminen sai hetkeksi helsinkiläiset pois tolaltaan; muistan itsekin kuinka ensimmäinen kohtaamaani rukousasennossa ollut romanikerjäläinen pysähdytti. Näky oli uusi ja odottamaton nyky-Suomen katutilassa. Vuonna 2011 on paremmin valmistauduttu, sillä Helsinki on nyt tehnyt toimintasuunnitelman. Siihen sisältyy avun koordinointia ja mahdollisten leirien hajottamista heti alkuunsa.

Syksyn lukupakettiin kuului jugoslavialaisen Nobel-kirjailijan Ivo Andrić teoksia. Mainio kirja Neiti (1961) on vahva karikatyyri 1900-luvun porvarillisesta luonteesta. Neidissä Andrić pohtii kerjäämistä Sarajevossa, ”itämaisessa kaupungissa” Balkanilla, josta meidänkin romanikerjäläiset tulevat. Takaa löytyy vuosisatainen orientaalinen kulttuuri, jossa rikkaat ja köyhät elävät rinta rinnan, eräänlaisessa jumalallisessa symbioosissa. Andrić kirjoittaa: "Kerjääminen muodosti välttämättömän, vanhan ja alituisen vaihtoliikkeen omistavien ja niiden välillä, jotka olivat onnettomia ja puutteenalaisia, hyväksytyn tavan korvata ja hyvittää sitä, mitä muulla tavoin ei haluttu korjata. Tämän vuoksi kerjäämistä pidettiin, lausumattoman, ikivanhan perinteen mukaan parantavana ja laillisena toimintana, joka oli yhtä välttämätön sekä antaville että ottaville”.

Köyhiä pidettiin Balkanilla ”Luojan lapsina”, yleisen, velvollisuuteen perustuvan huolenpidon kohteena. Antavat saivat ilon tunnetta, onnea ja nautintoa siitä, että antamisellaan osoittivat yhteiskunnallisen asemansa ja hyvyytensä – sekä rauhoittivat sopivasti omaatuntoaan. Köyhät osasivat laskelmoida tällä tunteella, ja saada pienen osuutensa tästä vauraudesta. Almun saadessaan he ”lahjoittivat talojen isännille siunauksen toivotuksiaan” ja jatkoivat seuraavaan taloon.

Suomesta ei löydy symbioosia kerjääjien ja rikkaiden väliltä. Kunnallispolitiikan pelimerkit ovat koventuneet ja helsinkiläisten suhtautuminen koventunut. Suurin vaikeus kaltaisillani koulutetun keskiluokan jäsenillä oli kohdata oma neuvottomuus ja ahdistuminen, kun näillekin hyvinvoinnin nurkille liukui ansainvälinen köyhyys ja sen takana oleva todellisuus.

Miten suhtautua kerjäämiseen, avoimeen aneluun ja julkiköyhyyteen, kun virallinen mantra hokee: elämme maassa, jossa ”järjestelmä” hoitaa sinut ja kaltaisesi. Kestämme köyhät Intiassa, Afrikassa ja Balkanilla, etäämmällä, mutta kotona olemme avuttomia. Köyhyyden hoito kuuluu muille, kirkolle, sosiaalipuolen virkamiehille, systeemille. Jotain uupuu elämästä, Andrićin kuvaama inhimillinen vuorovaikutus ja kyky kohdata hädänalaisuus sekä henkilökohtaisen vastuun ottaminen.

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011

Kirkko ja kaupunki

Uusien kirkkoluottamustahojen kokoukset ovat alkaneet näinä viikkoina. Niin myös meillä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa, jonka seurakuntaneuvostoon tulin syksyllä valituksi. Meillä kokoustettiin alkuviikosta, tuomiorovasti Matti Poutisen johdolla. Kuten aina uudessa tilanteessa, nytkin jännitti. Pakko myöntää: kirkkojen, seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen maailma on itselleni tuiki tuntematon. Olen 70-lukulainen henkeen ja vereen, kirkkokriittinen järki-ihminen. Nuorena oli kunnia-asia hyökätä perinnelaitosten kimppuun. Potkuja saivat oikeistolainen isänmaallisuus, kirkko, armeija + sotamuistot ja vanhat arvot noin ylipäätään.

Yllättävää olikin sittemmin huomata, että ”vanhat arvot” ja niitä ylläpitäneet perinnelaitokset eivät potkuistamme kaatuneet, vaan voivat paremmin kuin hyvin. Kirkon paluu tapahtui jo 1980-luvulla, aluksi Itä- ja Keski-Euroopan tapahtumien siivellä, sitten uususkonnollisuutena ja jatkuvana hengellisenä nälkänä. Kulttuuri-minäni heräsi näkemään kirkon pitkän merkityshistorian – 2000 vuotista instituutiota ei yhden sukupolven nokan koputtelu heiluta! Oli pakko nöyrtyä ja kiinnostua, kirkoista, kristillisyydestä, uskonnoista osana eurooppalaisia aatevirtoja ja politiikkaa. Ja tässä sitä ollaan: sanoin ”kyllä” kun pyydettiin seurakuntaneuvostoon ehdolle. Asuin uteliaana sisään maailmaan, jota en tunne.

Tänään 2000-luvulla olen perinteinen urbaani tapakristitty. Haluani hääni, lasteni kasteet ja tulevat hautajaiset kirkkoon. Sytyn, kun näen uskossaan sisäisesti vahvan ja eheän ihmisen. Leipäpapit ja massasaarnaajat eivät ole minun heinääni, eivät myöskään herätysliikkeet, käännyttäjät ja lähetystyö. Kirkkopolkuni pysäkit ovat olleet Uspenskin katedraali Helsingissä ja Temppeliaukion kirkko. Edellisessä seisoin lapsuuteni venäläisen isoäitini Larissan kanssa, jälkimmäinen oli riittävän moderni ja urbaani rippi- ja hääkirkokseni. Nikolainkirkko, oma kirkkoni Senaatintorin varrella, on aina tuntunut jykevältä makuuni; se on virkakirkkoni, monien promootioiden ja yliopiston avajaisjuhlien päänäyttämöä.

En aio erota kirkosta vaan vaikuttaa siihen, sisältäpäin. Kirkko on tässä maassa seissyt keskiajalta lähtien keskellä kylää eikä se sieltä pois ole lähtemässä, liikehdinnästä huolimatta. ”Kirkko keskellä kylää” on minulle eurooppalaisen elämänmuodon, vahvan välittämisen ja yhteisöllisyyden tunnus. Kirkko edustaa kulttuuria ja sivistystä, parhaimmillaan. Siksi kirkko kaupungissa kuuluu kaikille ja tätä aioin puolustaa. Oma kirkkoni, Nikolainkirkko, on keskeinen suomalaisuuden tunnus ja sen sijainti maan pääaukiolla velvoittaa tuottamaan uskoa, toivoa ja rakkautta maailmaan, Suomeen ja kotikaupunkiini.

Tunnisteet: , , ,