Helsingissä on monta tarinaa!

HS kiinnitti ansiokkaasti Helsingin jäämisestä globaalin, kasvavan elinkeinon katveeseen (2.8.). On kiinnostavaa, että vaikka uudet sukupolvet ovat kehittämässä matkailua, ei pohdinta tuoreudu kylmän sodan aikaisesta kuvastosta.  Pääosissa ovat edelleen lumi, Lappi, joulupukki ja sauna. Vetoapua haetaan kaupunkitapahtumista, mutta haasteena on, että Berliini, Lontoo, Amsterdam, Kööpenhamina, Pietari jne. ovat tehneet ”urbaanit ilmiöt” jo aikaa sitten paremmin kuin me.

Peruskysymys on: miksi matkustaa? Ihmisiä ajoi liikkeelle jo antiikin aikoina halu nähdä maailmaa ja oppia tuntemaan muita maita ja elämää. Haluamme yhä matkaillessa omaksua paikallista arkea, oppia kohdemaasta jotain ja saada elämyksiä. Sama koskee Suomeen saapuvia. Aiemmissa matkailututkimuksissa on selvitetty, että puolet tänne saapuneista totesi tärkeimmän syyn olleen "kulttuurin ja yhteiskuntaan tutustumisen".  

 Miksi sitten yhä tarjotaan lähinnä meriajeluita ja metsäretkiä Nuuksiossa Helsinkiin saapuville?

On turha alemmuuskompleksi siitä, että Helsingistä puuttuvat linnat, ruhtinaspalatsit, suuret museot jne., koska muuta kerrottavaa on riittävästi. Helsinki on kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Jokaisen asukkaan tarina olisi tuotteistettavissa.

Helsinki ei ole periferiaa, vaan eurooppalainen pääkaupunki, joka avautuu moneen kertomukseen. Helsinki on selvinnyt useista eurooppalaisista sodista – missä voi saada opastusta sota&rauha -historiaan (esim. Suomenlinna, sotilassaaret, 1808-1809, 1918, vuoden 1944 pommituksista selviäminen)? Helsinki elää geopolitiikan rajapinnassa: miksi ei kerrota ETYK:sitä tai Suomen presidenteistä tenhoavasti? Entäpä kaupungin kiinnostava teollinen historia? Fazer, Siberychoff, Hartwall, Arabia ja Stockmann? Työväen Helsinki?

Metropolit elävät tunnettujen kansalaistensa maineella ja kotimuseoilla. Tukholmassa on Strindberg (ja Abba), Pietarissa Dostojevski, Lontoossa Dickens ja Beatles, Pariisissa Hugo ja Chanel, Amsterdamissa van Gogh ja Rembrandt. Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja elokuva avautuvat kiinnostavasti henkilöhistoriaan. Miksi meillä ei osata jalostaa arkkitehtuuria, taideteollisuutta ja elokuvaa henkilöhistorian avulla eli Engelin, Saarisen, Aallon, Pietilöiden ja Armi Ratian, Kaija Aarikan tai Kaurismäen veljesten Helsingistä kiinnostavasti kertoen?

 Helsinki on tunnettujen kirjailijoiden, taiteilijoiden ja urheilijoiden kaupunki. Miten näkyvät matkailun markkinoinnissa Runeberg, Topelius, Waltari, Jansson ja Westö tai Tom of Finland? Helsinki on olympiakaupunki, mutta Suomen pääkaupunki on myös mallikkaasti suunniteltu ja turvallinen pääkaupunki. Sen rakentumiseen voi tutustua esikaupungeissa. Metro matkailulinjaksi? Turvallisuus, tavallisuus ja neljä vuodenaikaa ovat valtteja, joita ei osata matkailussa hyödyntää.  Perusnähtävyyksien rinnalle myyntivaltiksi voivat nousta vaikkapa tavalliset kodit ja siirtolamökit, marjaretket, matonpesupaikat, lähimetsät ja puistot sekä kauppakeskukset.

 Menneisyys myy kaikkialla turismissa. Olen omin silmin kokenut, kuinka ulkomaalainen on innostunut kuulemaan lisää Suomesta Seurasaaren vaatimattomassa savutorpassa ja Pitkänsillan alla talvella. Matkailun tuotteistamisessa on lopultakin kysymys tarinan kertomisesta. Siinä tarvitaan asiantuntijoiden yhteistyötä.

 

(HS mielipide 7 VIII 2015)

 

Voidaanko historiasta oppia? Helsingin yleiskaavasta 2016

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Yleiskaavan ydinkysymys on asumisen määrän lisääminen ja laadun kasvattaminen. Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Uusia uljaita kaupunginosia on nousemassa satama- ja muille vastaaville alueille.  

Yleiskaava 2016:sta otetaan kantaa myös olemassa olevaan. Tarvitaan urbaania elämäntapaa kunnioittavaa täydennys-rakentamista ja lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uudenlainen kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Sosiaalinen puhe kaavaehdotuksessa on kuitenkin varsin marginaalista; nyt mennään ”elinkeinoelämän” ehdoilla.  Pohtimista kaipaisi se, mitä tuo elinkeinoelämä tänään on H:gissä – valtaosa alueen yrittäjistä on pien-, palvelu- ja mikroyrittäjiä. Minkälaista kaupunkia nämä elinkeinonharjoittajat tarvitsevat? Sama pohdinta koskee kaupan palveluiden mitoitusta: jatkammeko/sallimmeko vähittäiskauppaa suuyksiköissä vai tuemmeko alan pienyrittäjyyttä?

Voidaanko tätä kehitystä yleiskaavalla estää tai hillitä? Suurin avoinna oleva kysymys kaavassa liittyy sen optimistiseen väestökehitysarvioon. Nyt kuitenkin edelleen pääkaupunkia suunnitellaan kuin irrallaan alueestaan ja maakunnastaan. Kaavaselostuksesta ei käy ilmi mikä on Helsingin väestökehitysarvio suhteessa muun seudun asukasmäärätavoitteisiin, kärjessä Espoon ja Vantaan kasvu. Vaihtoehtoiset väestökehitysmallit ja naapurikuntien kehityksen huomioon ottaminen tulisi olla kaavaehdotusta läpäisevä periaate. Sama koskee maakuntakaavaa: kuinka se näkyy?

Mistä yleiskaavan esikuvat tulevat? Taustalla on nopea väkiluvun nousu, ja siihen kiinnittyvä jatkuvan kasvun idea. Suomen pääkaupunkiin on viimeisen 200 vuoden aikana haettu maailmalta: Pietari aluksi, sitten Pariisi ja Lontoon sata vuotta sitten. Helsingin esikuvat ovat aina kansainvälisiä. Nyt painopiste on yleisglobaali, kun maailmassa väestö keskittyy kaupunkeihin. Perusta on muun muassa kasvun edellytysten turvaamisessa, ”ydinkeskustamaisessa” rakentamisessa, liikkumisen ohjaamisessa kestäviin kulkumuotoihin, ja merellisyys eli rantareitti sekä ”viherverkostokaupungin idea”.

Edessä on valintoja - nyt on valittava täydennysrakentamista, Helsingille luontaisen vihreyden keskittämistä ja kahlitsemista sekä (myös poikittaisen) raideliikenteen kehittämistä ja ainakin 5 500 asunnon vuosittaista rakentamista. Lisänä tulee uusien alueiden ottamista rakentamiseen. Tavoitteet ovat pääosin hyväksyttävissä, mutta samalla voidaan kysyä: onko Helsingistä tarkoitus tehdä vain asumiskone, josta muut toiminnat halutaan poistaa? Jaamme noin 100 000 helsinkiläisten kanssa huolen siitä, että Malmin lentoaseman alasajo ei edistä hyvää kaupunkikulttuuria. Tavoite ”edullisista asunnoista” muuttuu ontoksi, sillä lentoaseman alla oleva savimaaperä ulottuu 10–25 metrin syvyyteen asti ja sen työstäminen tuottaa kallista rakentamista. 

Helsinki elää nyt ja tulevaisuudessa kukoistuksena suurta aikaa. Nyt esikuvaksi on nostettu Berliini, joka kylmän sodan jälkeen avautui Euroopan sykkiväksi kulttuurin pääkaupungiksi.  ”Syke” on yksi niistä monista sanoista, joilla ohjataan kaupunkiin liittyviä mielikuviamme. Syke rinnastuu dynaamisuuteen. Se on ominaisuuksia, joita kehittyvät kaupungit tavoittelevat – ja myös tämä yleiskaavaehdotus.

Yleiskaavan ja sen jälkeisen jatkotyön suurin haaste on edelleen asukas- ja asiantuntijapalautteen suodattaminen. Uudet sukupolvet ovat ottaneet kaupungin haltuunsa. He eivät tyydy edeltäjiensä hallintokulttuuriin ja 50-vuotta kattaviin ”suunnitteluraameihin” tai kieltoihin ja sääntöihin. Pääkaupungin haasteena on se, että tällä asuu Suomen koulutetuin väestö, joka haluaa jättää jälkensä kaupunkiin. Syntyy (usein erinomaisia) vaihtoehtoisia urban-kaavoja ja kaupunkipolitiikan ideapapereita, arkkitehtien visioita jne. Kysynkin, miten ne näkyvät nyt käsillä olevassa yleiskaavaluonnoksessa?

Nyt kaavasuunnitelmassa on paljon dynamiittia, joita kuvataan tyylikkäällä byrokratiakäsitteellä ”esikaupunkien kerrostaloalueiden herkkyystarkastelu”.  Kun ihmiset kiinnyttävät asuinalueensa maisemaan ja kulttuuriperintöön, on selvää, että muutos aikaansaa liikehdintää. Näin on tapahtunut Tuomarinkylässä, Malmilla, Tapaninkylässä, Munkkiniemessä ja juuri nyt myös merellisessä Helsingissä. Kaavoitustyö on saatava piankin entistä vuorovaikutteisemmaksi. Asiantuntemusta on pääkaupungin virastossa, mutta voisiko pohtia, että alueita koskeva kaavoitus jalkautettaisiin vielä tehokkaammin kaupunginosiin, jotta turvataan mahdollinen tuleva kaavakonflikti. Ne kuluttavat tavattomasti sekä virkamiesten että luottamushenkilöiden ja asukkaiden energiaa, ja tuottavat hedelmättömiä arvovaltakiistoja.
(Puhe Helsingin valtuustossa 5 V 2015)

Helsinki – koulukaupunki

Monet Töölön maamerkeistä liittyvät kouluun, opetukseen ja sivistykseen. Kaupunginosassa sijaitsevat korkeimmat kaupallisen opetuksen tilat, på två språk, eli Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulu ja Svenska Handelshögskolan. Opiskelevaa nuorisoa alueelle tuovat useat ala- ja yläasteet sekä lukiot. Vanhoista kunnianarvoisista kouluista muistuttavat Tyttönormaalilyseon, Arkadian ja Apollon yhteiskoulun ja Suomalaisen Yhteiskoulun rakennukset – ne kaikki tosin ovat tänään uudiskäytössä. Ylioppilaita Töölöön tuo Ostrobotnia, pohjalaisten osakuntien komea rakennus ravintoloineen ja HYY:n kolmas ylioppilastalo Mechelininkadulla.

Opiskelu, opettaminen ja sivistys ovat olennainen osa Helsingin historiaa. Viime viikolla juhlittiin erään töölöläisen opetusinstituution eli ruotsinkielisen Arbiksen 100-vuotisjuhlaa. Samaan ajankohtaan sijoittui tietenkin myös Helsingin työväenopiston 100-vuotisjuhlinta. Suomenkielisen opiston päärakennus Helsinginkadulla ei sekään ole kovin kaukana Töölöstä. Vuonna 1914 perustetut työväenopistot olivat monella tavalla edelläkävijöitä.  Perustajat kuuluivat suuriruhtinaskunnan pääkaupungin liberaaliin porvaristoon.

Helsinki on kovastikin muuttunut työväenopistojen perustamisajoista, mutta molempien koulujen suosio on säilynyt suurena. Opiston historiasta kirjoittanut FT Samu Nyström toteaa juhlakirjassaan Oodi sivistykselle (2914), merkittävä osa ensimmäisten vuosien opiskelijoista osa oli saanut perusopetusta kansakoulussa ja osa oli täysin kouluja käymättömiä. Opiston johtaja Zachris Castrén oli ainoa vakinainen opettaja ja opetus koostui muutamista luentosarjoista ja opintopiireistä.

Kuten Nyström toteaa, Helsingissä työväenopisto on toiminut koko sadan vuoden ajan suomalaisittain poikkeuksellisessa ympäristössä. Opetuksen taso on ollut kunnianhimoinen, sillä pääkaupungissa on jatkuvasti saatavilla asiantuntijoita ja ammattiopettajia lähes mistä tahansa aiheesta. Suurkaupungin sosiaalisesti monipuolinen väestöpohja ja alueellinen laajuus ovat edellyttäneet ponnisteluja erilaisten intressien tyydyttämiseksi.

Opetustarjonta, opetussuunnittelu ja alueellinen toiminta ovat nostattaneet suuria tunteita – ja ajoittain myös riitoja – koko sadan vuoden ajan. Tämä kaikki kertoo siitä, että työväenopiston toiminta ei ole ollut yhdentekevää. Niin opettajat kuin opiskelijatkin ovat suhtautuneet omiin oppiaineisiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa suurella intohimolla. Koulu on aina yhteiskunnan peili, niin myös työväenopisto, joka hienolla tavalla vaalii historiallista nimeänsä. Opetus on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman kotimaan, sivistyneemmän kansalaisen luominen.

Vapaan sivistystyön lähtökohdat ovat erilaiset kuin vuonna 1914, joskin samaa on innokkuus tarttua kulloisiinkin ajankohtaisaiheiseen. Ajatus sivistyksestä yksilön mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen ja kehittämiseen yhdessä muiden kanssa on leimannut työväenopiston toimintaa kokonaisen vuosisadan. Halu kehittää tai toteuttaa itseään on saanut helsinkiläiset hakeutumaan opistolle ja tuomaan tuoreita näkökulmia opetukseen. Maailma muuttuu ja samalla tarve ymmärtää maailmaa muuttaa työväenopistojen tarjontaa. Tänään haasteet liittyvät tietoyhteiskuntaan, kansainvälisyyteen ja kestävään kehitykseen. Myös henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvät opetusteemat kiinnostavat. Ei muuta kuin – mars oppimaan, sivistymään! Työväenopistoilla ovat isot ovet.

Työväenopisto on alusta alkaen ollut mahdollisuuksien opisto. Jos työväenopisto perustettaisiin vuonna 2014, ei kokonaisuus välttämättä näyttäisi kaikilta osilta samanlaiselta, kuin miltä opisto nyt sadan toimintavuoden jälkeen näyttää. Maailma ei ole valmis eikä muuttumaton – vapaan sivistystyön tarjoamille mahdollisuuksille kehityksen hallitsemiseen ja edistämiseen on varmasti kyshelyntää tulevaisuudessakin.

Asuntoja, asuntoja – lisää asuntoja!

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Ministeri Topelius…eikun kirjailija Kiuru…puhuu 2010-luvulla lähes samoista asioista. Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Helsingin kaupungin kaikissa tulevaisuusasiakirjoissa ydinkysymys on liittynyt asumisen määrän lisäämiseen ja laadun kasvattamiseen.

Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Nyt ollaan uuden ja vanhan solmukohdassa. Uusia uljaita kaupunginosia syntyy tyhjentyneille satama- ja muille vastaaville alueille.  Vuosikymmeniä Helsingissä uskottiin sosiaaliseen sekoittumiseen, kun nykyaikaa rakennettiin. Ajatus sopi hyvin yhdenmukaisuutta korostavaan hyvinvointivaltioajatteluun.  Nyt unelma yhteisöllisestä kaupungista näyttäisi olevan sirpaleina. Tutkimus osoittaa, että alueellinen eriytyminen on noussut ongelmaksi, joka vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin.

Lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uusi kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Suuren 1990-luvun laman jälkeen on syntynyt sekä yksilötasoisia että alueellisia eriytymiskierteitä. Luokat ovat palanneet kaupunkiin ja hyväosaisten turvattomuuden tunteet kohdentuvat alueisiin, joita leimaavat vuokralaisuus, monikulttuurisuus ja/tai työttömyys ja toimettomuus. Pelätään väkivaltaa, häiriökäyttäytymistä ja sosiaalisia ongelmia

Kaupunkitutkijat ovat osoittaneet, että turvattomuus lisää muuttohalukkuutta erityisesti koulutetun väestönosan keskuudessa. Herkimpiä lähtemään ovat lapsiperheet ja koulutettu väestö. Jokainen sunnuntain sanomalehden asuntosivuja lukeva huomaa kehityskaaren: asunnot hyvissä osoitteissa maksavat enemmän, huonoissa hintakehitys taantuu.  Tätä se metropolisoituminen ytimeltään on.  Muutos tuottaa voimakkaampaa hyvä- ja huono-osaisuuden kasautumista ja uudella tavalla.

Kaupungissa kyse on aina myös mielikuvista. 2010-luvulla köyhyys välittyy koulujen kautta ja hyväosaiset suunnistavat sen mukaan ja eriytyvät omille alueilleen.  On tutkimuksin todettu, että monet vanhemmat pelkäävät aluevaikutuksia enemmän kuin niitä mitatusti esiintyy, ja reagoinnillaan lisäävät koulujen ja kaupunginosien välisiä eroja. Todellisuudessa Helsinki kuuluu maailman turvallisimpiin kaupunkeihin.

Sata vuotta sitten, kun Kulosaarta ja muita esikaupunkeja rakennettiin, todettiin, että ”aikamme tärkein haaste on keskiluokan asuntokysymys”. Nyt ei puhuta keskiluokasta, vaan lapsiperheistä, mutta painotus on sama. Asuntokysymys on ja pysyy pääkaupunkimme elinehtona. Siksi Helsingin juuri hyväksytyssä strategiassa 2013–2016 todetaankin, että ”erilaisille kotitalouksille” on tarjottava laadukkaita, kohtuuhintaisia ja elämäntilanteeseen sopivia asumisvaihtoehtoja. Toteutustavan tulee tähdätä ”kohtuuhintaisiin asumiskustannuksiin” ja asuntorakentamisella tuetaan kaupungin vetovoimaisuutta sekä kestävää kaupunkikehitystä. Näillä sanoilla Jussi Pajusen kaupunki lähettää terveisiä Zachris Topeliuksen kaupungille!

Timo Soini pääministeriksi!

Kunnallisvaaleihin on aikaa alle viikko. Kaltaiseni veteraanit ja nuoret pyrkyrit kiertävät ahkerasti kenttää, äänestäjiä houkutellen. Pakko myöntää, toreilla, turuilla ja teltoilla saa kyllä mielenkiintoista palautetta. tekee hyvää kaltaiselleni kirjaihmiselle. Dialogsiuus katutilassa ie aina edusta huippuväittelyä, mutta ”kansan mielipide” muuttuu kyllä todellisuudeksi. Monilla siinä voi murentua runebergiaaninen ihannekuvakin.

Niin ”kansa”, tuo oletettu tai todellinen? Se on näissäkin kunnallisvaaleissa poliittisen metsästyksen kohde. 2010-luku tuntuu olevan suomalaisuusretoriikan aikakautta – kansaan vetoava ja kansasta lähtevä persukieli tunkeutuu kaikkialle. Se tuntuu tunkeutuvan ikävä kyllä myös ajatuksiimme ja tekoihimme, vähän samalla tavalla kuin ”demokratia” 1970-luvulla, ”tietoyhteiskunta” 1990-luvlla tai ”ilmastokysymys” heti vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Suomessa mahtuu vain yksi käsite kerrallaan dominoimaan poliittista keskustelua – nyt mennään siis kansan ehdoilla!

Näissä vaaleissa on kirkastunut näkemykseni siitä, että perussuomalainen Timo Soini on saatava pääministeriksi. menestyksellä on poliittinen hintansa ja sen nimi on vastuun kantaminen. Suone poliittisessa historiassa on ollut muutama saranakohta, jolloin vahvat peruspuolueet - SDP, kokoomus ja keskusta – ovat saaneet haastajansa. Vuonna 1945 kommunistit ja kansandemokraatit palasivat näyttämölle. Ensimmäisen rötösherrajahdin jälkeen 1980-luvulla oli tilaa ”viattomille vihreille” ja nyt tyytymättömyys olemassa olevien puolueiden vallankäyttöön puristaa esiin persut.

Suurin haaste on se, että porukalta puuttuu täysin poliittinen kokemus ja -pelisilmä. Siksi haluan, että menestystä saadessaan nostamme Soinin pääministeriksi. Siihen se kaatuu, todennäköisesti persujen kuninkaantie, noin kahden vaalikauden jälkeen ja vanhojen puolueiden arvostus taas kasvaa. Peruste: katson ympärilleni Helsingin valtuustossa. Perussuomalaiset ovat täysin ulkona poliittisesta päätöksenteosta: he eivät osaa kunnallispolitiikkaa eivätkä näytä tuntevan sitä kohtaa kovin suurta kiinnostustakaan. Kiinnostava vertailukohta on vuosi 1984, kun vihreät tulivat sisään. He uivat heti kunnallispolitiikkaan (ode & co.) mutta tätä eivät persut ole osanneet...ja siksi voi olla, että kohtalo on kuin kommunisteilla 1940-luvulla: kovasta äänisaalista huolimatta ”vanhat puolueet” pitivät porukan täysin päätöksenteon ulkopuolella... Arvelen, että niin saattaa käydä nytkin.

Politiikka on konservatiivista Suomen kaltaisessa maassa, joka on välttänyt politiikan suuret puhdistukset. Meillä puoluelaitos luotiin jatkamaan säätyjärjestelmää – RKP ja kokoomus kauhoivat porvareiden ja sivistyneistön joukkoja, SDP otti piiriinsä työväenluokan ja torpparit, maalaisliitto/keskusta maanviljelijät ja talonpojat. Siihen väliin on ollut hankala tulla, vaikka yhteiskunta sellaisenaan on kovasti muuttunut sadan vuoden takaisesta.

Pysyvät puolueet tulevat säilymään, nämä kolme suurta, vaikka kuritusta ne kaipaavat, tässä ja nyt! Niillä on vahva yleispoliittinen luonne, selkeä  itseymmärrys, suuri menneisyyskertomus ja paljon aktiiveja. Paikkaa ne vain tuntuvat vaihtavan kansakunnan johdossa: kokoomuksen pitkä alamäki taittui 2000-luvulla, demarit tekevät ties kuinka monennetta paluuttaan. Siinä välissä keskusta toipuu kahden vaalikauden vastuunkantajan haavoistaan. RKP porskuttaa niin kauna kuin tässä maassa puhutaan ruotsia – ja se ei ihan heti lopu. Mutta eivät ne suuret mihinkään häviä tai poistu näyttämöltä. Kiinnostavaa onkin, miten nuo keskipitkät tulijat pärjäävät: vihreät, persut, kristilliset, erilaiset liberaalit ja muuta vastaavat.

Helsingissä kunnallispoliittinen oppositio on historiallisesti ollut heikko. Tulevienkin vaalien jälkeen oppositio voisi muodostuu vihreistä, persuista ja vaikkapa keskustasta. Silti, pahaa pelkään, että meistä yhdessäkään ei löydy riittävästi ruutia panemaan kampoihin kahden suuren puoluejyrän muodostamalle ”betonipuolueelle”. Sitä  paitsi, jotenkin suon vihreille ihan pikkuisen takapakkia: sen verran ylimielisesti ja nirppanokkaisesti ovat hoitaneet Helsingin asioita.

Joten: kaikki äänestämään! Tässäkin vaalissa ratkaistaan Suomen / Helsingin tulevaisuus!

Guggenheim New Yorkissa ja Helsingissä

Kevään Guggenheim-keskustelu on nostanut museot ja kulttuurin kunnallispolitiikan keskiöön. Hyvä niin. Kansallisten taidemuseoiden haasteena kaikkialla maailmassa on kyky uusiutua. Kulttuuri joutuu kilpailemaan nykyään kaupallisen huomiotalouden kanssa. Taiteen avulla on osattava kertoa tarina, haettava uusia ja yllättäviä näkökulmia, ”vieteltävä” katsomaan menneisyyden modernejakin teoksia uusin silmin ja oivalluksin.

Suuret ja merkittävät taidemuseot toimivat kaupungeissa, kuten Helsingissä ja New Yorkissa. Löytyykö kahden maantieteellisesti ja kooltaan erilaisen kaupungin väliltä muita yhtymäkohtia kuin Guggenheim?

Helsinki on pääkaupunki ja siksi keskus ja suomalaisuuden sulatusuuni. New York kasvoi, kuten yhdysvaltalainen tutkija Thomas Bender toteaa kirjassaan The Unfinised City(2007), vaatimattomasta alusta nykyiseen globaaliin mittaansa I maailmansodan jälkipelissä. New York nousi1930-luvulla taiteen ja kulttuurin metropoliksi, kun Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari olivat sotien, vallankumousten ja poliittisten mullistusten paineessa. Eurooppalaisen taidekentän vetovoima laski samalla kun Yhdysvaltojen vaikutus kasvoi taloudessa ja kulttuurissa.

Viimeisen viiden vuosikymmenen aikana ”Iso Omena” on vetänyt puoleensa taiteilijoita, suunnittelijoita, muodin ammattilaisia ja luovaa luokkaa kaikkialta maailmasta. Guggenheim New Yorkissa on kiistatta maailman vetovoimaisimpiin kuuluva nykytaiteen museo. Silti suomalaisessa keskustelussa vertaillaan Helsinkiä ja Bilbaota toisiinsa. Lähtökohta on toki kiehtova: Bilbaon Gugegnheim-museo toi kiistatta rohkeutta eurooppalaiseen taidekenttään ja arkkitehtuuriin. Se uudisti museo-arkkitehtuuria sekä nosti nykytaiteen profiilia ja vetovoimaa alueella, jossa vastaava perinne oli ohut. Bilbaosta on tullut Guggenheim-magneetti, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa.

Helsinki ja New York jakavat – kokoerostaan huolimatta – muutamia samoja piirteitä, joilla on vaikutuksena kaupunkien kulttuuriprofiiliin. Molemmat kaupungit ovat maassaan todellisia innovaatiokeskuksia, joiden säteily ulottuu laajalti muualle maahan. Helsingillä on alustanaan pääkaupunkiasema, mikä tuo ”kansallisen” lisän. Molemmat ovat intellektuaalisen elämän ja median keskuspaikkoja. Helsingissä on vahva akateeminen ja valtiollis-kunnallisen kulttuurihallinnon perinne, New Yorkissa yksityinen yritteliäisyys on taiteen ja tieteen moottorina.

Molemmissa kaupungeissa tiheytyy tarve olla modernin rakentamisen, kaupunkisuunnittelun ja elämisen mallin esikuva. Osin Guggenheim-museon ansiosta New York on maailman nykytaiteen keskiössä ja museorakennus edustaa kaupungin lukuisten museoiden ja kulttuurilaitosten kärkeä. Taustalla oli yhden miehen visio ja toiminta. Salomon S. Guggenheim (k. 1949) oli amerikkalainen liikemies, joka loi omaisuutensa kaivosteollisuudessa. Hän keräsi aluksi vanhempaa klassista taidetta, mutta hankki 1920-luvulla yhdessä saksalaissyntyisen naistaitelijan Hilla von Rebayn kanssa systemaattisesti eurooppalaista aikalaistaidetta.

Perustan loivat von Rebayn laajat kontaktit Euroopassa. Guggenheimin nimeä kantava säätiö perustettiin 1937 ja pari vuotta myöhemmin avattiin Museum of Non-Objective Painting New Yorkissa. Uuden, vuonna 1959 vihityn museon suunnitteli arkkitehti Frank Lloyd Wright von Rebayn suosituksesta. Sittemmin museoon on lahjoitettu mun muassa Peggy Guggenheimin keräämää abstraktia ja surrealistista taidetta ja Justin K. Thannhauserin laaja impressionistisen ja post-impressionistisen taiteen kokoelma. Giuseppe Panza di Biumon kokoelmaan kuuluu merkittävää eurooppalaista ja amerikkalaista minimalistista taidetta sekä ympäristö- ja käsitetaideteoksia. Muitakin kokoelmia on saatu osin kumppanuuskuvioiden kautta, kuten yhteistyössä Deutsche Bankin kanssa Berliinissä.

Taide ja arkkitehtuuri ovat tänään kulttuuriviennin ja kulttuurisen diplomatian väline. New Yorkin Guggenheim-museo on oiva osoitus paikallisen ja kansainvälisen yhdistämisestä. New Yorkissa Guggenheim on kaupunkilaisten rakastama ja turistien arvostama maanmerkki. Rakennukseen ja sen kokoelmin kiteytyy olennainen modernista amerikkalaisuudesta: vahva luottamus moderniin luovuuteen, eteenpäin katsova taidekäsitys ja luottamus yksityiseen aloitteellisuuteen. New Yorkissa kasvaneen amerikkalaisen kaupunkitutkijan, professori Eugenie L. Birchin mukaan Guggenheim symboloi arkkitehtuuriin ja moderniin taiteeseen tihentyvää luovaa, urbaania voimaa parhaimmillaan.

Helsingin ja New Yorkin kaltaisissa kaupungeissa museot eivät ole yksin. Yhdessä ne muodostavat osan kulttuurilaitosten tihentymästä, agglomeraatiosta. Guggenheim New Yorkissa saa merkityksensä suhteessa mihin kaupungin taidemuseoihin, kuten Metropolitan Museum of Art:iin, MOMA:aan, Whitheyyn ja The New – näyttelykokonaisuuteen. Vaikka jokainen museo operoi omilla säännöillään, antavat ne yhdessä kaupungille tiiviin kulttuurisen identiteetin. Sama malli voisi toimia Helsingissä: parhaimmillaan Guggenheim voisi tukea ja antaa virtaa pääkaupungin muille kulttuuritoimijoille.

Julkisella rahalla tulee voida raamittaa uusia rohkeita avauksia. G-keskustelussa äänekkäimpiä ovat olleet suurten ikäluokkien edustajat, savupiipputehtaiden ja kylmän sodan varjossa kasvaneet sukupolvet. Kun mahdollinen Guggenheim-taidemuseo Helsingissä avaa ovensa, suurin käyttäjäryhmä muodostuu 2000-luvun lapsista ja nuorista. Kyseessä on sukupolvi, joka on kasvanut audiovisuaaliseen viestintään, globaaliin peli- ja populaarikulttuuriin. Kansallisen tai paikallisen taiteen peruskokoelmien roikuttaminen seinällä ei riitä tyydyttämään tämän sukupolven taidenälkää.

Monet nuorista haluavat opiskella luovia aloja, verkottaen kansallisen ja kansainvälinen osaamisen. Guggenheim voisi olla lupaus paremmasta tulevaisuudesta, kyvystä riskinottoon ja rohkeaan ajatteluun. Näitä ominaisuuksia edellytetään tänään koko Suomelta. Aikamme museoiden on heijastettava aikamme henkeä.

(Lyhennetty versio julkaistu HS/mielipide 4.2.2012)