Amerikka ja sen black and white -maailma

Allani kohisee Lexington Avenue – ääni on Amerikkaa! Autoja, hälytysajoneuvoja, jarrutuksia, ihmisten seurustelua, katutyövälineiden kohinaa, tööttäyksiä, ravintolan terassien kolinaa, lentokoneita. Koko nuori nykyaika on edelleen lähellä ja läsnä Manhattanilla, kaikessa monipuolisuudessaan ja etnisessä vyöryvyydessään. Mikään ei ole kuin kotona...siis kotona. New Yorkissa on pakko kysyä: mitä on ”koti” Suomessa suhteutettuna maailmakaupungin verevään sykkeeseen, imuun ja liikkeeseen.  Mikään metafora ei vanhene, kun puhutaan New Yorkista, globaalin talouden eräästä energiakeskuksesta, jossa koko maailma kohtaa katutilassa.

Takana on noin viikko Amerikkaa. Joka kerta saapuminen on tänne seikkailu; miten maa on muuttunut, onko mentaliteetti pehmentynyt, löytyykö uusi rooli maailmassa, joka ei ole selkeytynyt tai mustavalkoistunut sitten kylmän sodan aikojen. Mutta ei, pettymys on joka kerta yhtä yksinkertainen, yhtä karu: Yhdysvallat on oman itsensä vanki, oman suuruutensa, oman maantieteensä kahlitsema: se on kahden valtameren ympäröimä, eristyksissä muusta maailmasta, kapseloitunut omaan messiaaniseen perusviestiinsä vapauden, kapitalismin ja vapaamielisyyden airuena.USA käy sotia, jotta se oppisi maantiedettä, saamme kuulla.

New York – kova kaupunki, jonka arkkitehtuuri on graniitista ja tiilistä, musertavaa ja maskuliinista, tai eroottista karkealla tavalla. Se tuottaa kulisseja ihmisten kohtaamisille, jotka puolestaan puristavat sukupuolista esiin kärjekkäimmät piirteet, ulokkeet: rinnat, lihakset, pakarat, reidet, huulet, hiukset, kulmakarvat – ihminen ei ole mitään, jos hän ei ole liioitellusti fyysinen itsensä, äärimmäisyydessään, joka edellyttää eksentrisyyttä, esiintymistä, ulkoista erikoisuutta.

Yhdysvaltoihin on vaikea tarttua. Maasta on moneksi, se ei konkretisoidu missään miksikään: on punaniskoja, italialaismafiaa, juutalaislobbya, kiinalaishomoja, naisintellektuelleja, baseballpelaajia, poliittisia kommentaattoreita, bimboja, barbienukkeja, bodaajia, maahanmuuttajia, katutyöntekijöitä, baarimikkoja, taksikuskeja – niin taksikuskeja – siinä ryhmä, joka on nähnyt kaikkea urbaania kirjoa maan ja taivaan väliltä. New York on rakennuksia, kohti taivasta kurottuvia rakennuksia, mustia, lasisia, tiilisiä, betonisia, pronssisia, marmorisia – mitä vain, kunhan suunta on ylös päin, erektioon.

Erektioon, joka on globaalia ja velvoittavaa, karkeaa ja ahnasta. Yhdysvallat on vallankumouksen fantasia, ja samalla kertaa tuo fantasia toteutuneena, vailla historiaa, vailla sivilisaatiota, vailla kosketusta ihmisen perimmäiseen kaipuuseen: hellyyteen, herkkyyteen, kauneuteen. Tämä maa ärsyttää, ja samalla houkuttelee viettien vietäväksi, alhaiseen, primitiiviseen, vapautuneeseen ja estottomuuteen. Jokaiselle on tilaa. Suhteessa siihen röyhkeyteen, jolla tilaa raivataan.

Röyhkeys. Yhdysvallat kasvoi röyhkeydestä, Museum of American Historyn (Smithsonian Institute, Washington) ala-aulassa on ikoniseksi esineeksi nostettu vankkurit, lännen valloittamiseen liittyvät vankkurit. On mahdotonta estää satojen assosiaatioiden vyöryä – elokuvia, populaarikulttuuria, musiikkia, mainoksia – ja niihin liittyvää kaihoa, edistyksen, valkoisen miehen tarinaa: valloittajan hybristä, penetraation hurmaa, kun uusi maa otetaan käyttöön, uudisraivaukseen ja asutukseen. Samalla musertui maan alkuperäkansa, kysymättä ja problematisoimatta.

Pääkaupunki Washington rakennettiin unelmaksi uudesta Roomasta, jonka valkoiset temppelit ja monumentit, hallintorakennukset ja ruutukaava toivat historian Amerikkaan. Maasta oli alkuasukkaiden menneisyys pyyhitty pois valkoisen miehen hybridin alta, pois kauas ja etäälle. Washington on historiaton pääkaupunki, jonka menneisyyskertomus rakennetaan muistamisen ympärille: muistetaan presidenttejä, muistetaan veteraaneja, muistetaan kansallissankareita, muistetaan, sotia ja sisällissotia. Historia on patsaita, pylväitä, muotokuvia, halua eurooppalaisen hienouteen, obeliskeja ja kiviä, ei ihmisissä elävää kertomusta menneisyyden moninaisuudesta.

En voi sille mitään: Pohjois-Amerikka ei ole minun mantereeni. Se on kulissi, pintaunelma, nuoruusfantasia, joka ei tavoita ihmisen monikerroksisuutta ja -ulotteisuutta. Kaipaan pois pinnallisuudesta, pahvimaailmasta, sykkeestä, progressiosta, vahvimman etuoikeudesta, kapitalismista, kohti historian monikerroksuutta ja vivahteita. Siis: kohti Eurooppa, takaisin Eurooppaan.

PS. 182. maanpuolustuskurssin viiden päivän matkalla tutustuimme USA:n maanpuolustus- ja sotilasajatteluun, seurasimme suurta presidenttikeskustelua, vierailimme Pentagonissa ja YK.ssa sekä muutamassa alan keskeisissä tutkimusinstituutissa, tapasimme suomalaisia alan miehiä ja naisia, muun muassa suurlähettiläs Koukku-Ronden ja hänen edeltäjänsä, ministeri Jaakko Iloniemen sekä kadulla YK:n edessä törmäsimme presidentti Martti Ahtisaareen! Pentagon? Rakennus on valkoseinäinen monoliitti, jonka sisällä satoja käytäviä, massiiviset turvatoimet ja seinät täynnä Amerikan sotilaallista historiaa ylistäviä pienoisnäyttelyitä. Nothing special, sanoisin!YK:n rakennus: ihana tuulahdus 1950-luvulta, sistus kuin Jaques Tatin elokuvista..

Guggenheim New Yorkissa ja Helsingissä

Kevään Guggenheim-keskustelu on nostanut museot ja kulttuurin kunnallispolitiikan keskiöön. Hyvä niin. Kansallisten taidemuseoiden haasteena kaikkialla maailmassa on kyky uusiutua. Kulttuuri joutuu kilpailemaan nykyään kaupallisen huomiotalouden kanssa. Taiteen avulla on osattava kertoa tarina, haettava uusia ja yllättäviä näkökulmia, ”vieteltävä” katsomaan menneisyyden modernejakin teoksia uusin silmin ja oivalluksin.

Suuret ja merkittävät taidemuseot toimivat kaupungeissa, kuten Helsingissä ja New Yorkissa. Löytyykö kahden maantieteellisesti ja kooltaan erilaisen kaupungin väliltä muita yhtymäkohtia kuin Guggenheim?

Helsinki on pääkaupunki ja siksi keskus ja suomalaisuuden sulatusuuni. New York kasvoi, kuten yhdysvaltalainen tutkija Thomas Bender toteaa kirjassaan The Unfinised City(2007), vaatimattomasta alusta nykyiseen globaaliin mittaansa I maailmansodan jälkipelissä. New York nousi1930-luvulla taiteen ja kulttuurin metropoliksi, kun Pariisi, Lontoo, Berliini, Wien ja Pietari olivat sotien, vallankumousten ja poliittisten mullistusten paineessa. Eurooppalaisen taidekentän vetovoima laski samalla kun Yhdysvaltojen vaikutus kasvoi taloudessa ja kulttuurissa.

Viimeisen viiden vuosikymmenen aikana ”Iso Omena” on vetänyt puoleensa taiteilijoita, suunnittelijoita, muodin ammattilaisia ja luovaa luokkaa kaikkialta maailmasta. Guggenheim New Yorkissa on kiistatta maailman vetovoimaisimpiin kuuluva nykytaiteen museo. Silti suomalaisessa keskustelussa vertaillaan Helsinkiä ja Bilbaota toisiinsa. Lähtökohta on toki kiehtova: Bilbaon Gugegnheim-museo toi kiistatta rohkeutta eurooppalaiseen taidekenttään ja arkkitehtuuriin. Se uudisti museo-arkkitehtuuria sekä nosti nykytaiteen profiilia ja vetovoimaa alueella, jossa vastaava perinne oli ohut. Bilbaosta on tullut Guggenheim-magneetti, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa.

Helsinki ja New York jakavat – kokoerostaan huolimatta – muutamia samoja piirteitä, joilla on vaikutuksena kaupunkien kulttuuriprofiiliin. Molemmat kaupungit ovat maassaan todellisia innovaatiokeskuksia, joiden säteily ulottuu laajalti muualle maahan. Helsingillä on alustanaan pääkaupunkiasema, mikä tuo ”kansallisen” lisän. Molemmat ovat intellektuaalisen elämän ja median keskuspaikkoja. Helsingissä on vahva akateeminen ja valtiollis-kunnallisen kulttuurihallinnon perinne, New Yorkissa yksityinen yritteliäisyys on taiteen ja tieteen moottorina.

Molemmissa kaupungeissa tiheytyy tarve olla modernin rakentamisen, kaupunkisuunnittelun ja elämisen mallin esikuva. Osin Guggenheim-museon ansiosta New York on maailman nykytaiteen keskiössä ja museorakennus edustaa kaupungin lukuisten museoiden ja kulttuurilaitosten kärkeä. Taustalla oli yhden miehen visio ja toiminta. Salomon S. Guggenheim (k. 1949) oli amerikkalainen liikemies, joka loi omaisuutensa kaivosteollisuudessa. Hän keräsi aluksi vanhempaa klassista taidetta, mutta hankki 1920-luvulla yhdessä saksalaissyntyisen naistaitelijan Hilla von Rebayn kanssa systemaattisesti eurooppalaista aikalaistaidetta.

Perustan loivat von Rebayn laajat kontaktit Euroopassa. Guggenheimin nimeä kantava säätiö perustettiin 1937 ja pari vuotta myöhemmin avattiin Museum of Non-Objective Painting New Yorkissa. Uuden, vuonna 1959 vihityn museon suunnitteli arkkitehti Frank Lloyd Wright von Rebayn suosituksesta. Sittemmin museoon on lahjoitettu mun muassa Peggy Guggenheimin keräämää abstraktia ja surrealistista taidetta ja Justin K. Thannhauserin laaja impressionistisen ja post-impressionistisen taiteen kokoelma. Giuseppe Panza di Biumon kokoelmaan kuuluu merkittävää eurooppalaista ja amerikkalaista minimalistista taidetta sekä ympäristö- ja käsitetaideteoksia. Muitakin kokoelmia on saatu osin kumppanuuskuvioiden kautta, kuten yhteistyössä Deutsche Bankin kanssa Berliinissä.

Taide ja arkkitehtuuri ovat tänään kulttuuriviennin ja kulttuurisen diplomatian väline. New Yorkin Guggenheim-museo on oiva osoitus paikallisen ja kansainvälisen yhdistämisestä. New Yorkissa Guggenheim on kaupunkilaisten rakastama ja turistien arvostama maanmerkki. Rakennukseen ja sen kokoelmin kiteytyy olennainen modernista amerikkalaisuudesta: vahva luottamus moderniin luovuuteen, eteenpäin katsova taidekäsitys ja luottamus yksityiseen aloitteellisuuteen. New Yorkissa kasvaneen amerikkalaisen kaupunkitutkijan, professori Eugenie L. Birchin mukaan Guggenheim symboloi arkkitehtuuriin ja moderniin taiteeseen tihentyvää luovaa, urbaania voimaa parhaimmillaan.

Helsingin ja New Yorkin kaltaisissa kaupungeissa museot eivät ole yksin. Yhdessä ne muodostavat osan kulttuurilaitosten tihentymästä, agglomeraatiosta. Guggenheim New Yorkissa saa merkityksensä suhteessa mihin kaupungin taidemuseoihin, kuten Metropolitan Museum of Art:iin, MOMA:aan, Whitheyyn ja The New – näyttelykokonaisuuteen. Vaikka jokainen museo operoi omilla säännöillään, antavat ne yhdessä kaupungille tiiviin kulttuurisen identiteetin. Sama malli voisi toimia Helsingissä: parhaimmillaan Guggenheim voisi tukea ja antaa virtaa pääkaupungin muille kulttuuritoimijoille.

Julkisella rahalla tulee voida raamittaa uusia rohkeita avauksia. G-keskustelussa äänekkäimpiä ovat olleet suurten ikäluokkien edustajat, savupiipputehtaiden ja kylmän sodan varjossa kasvaneet sukupolvet. Kun mahdollinen Guggenheim-taidemuseo Helsingissä avaa ovensa, suurin käyttäjäryhmä muodostuu 2000-luvun lapsista ja nuorista. Kyseessä on sukupolvi, joka on kasvanut audiovisuaaliseen viestintään, globaaliin peli- ja populaarikulttuuriin. Kansallisen tai paikallisen taiteen peruskokoelmien roikuttaminen seinällä ei riitä tyydyttämään tämän sukupolven taidenälkää.

Monet nuorista haluavat opiskella luovia aloja, verkottaen kansallisen ja kansainvälinen osaamisen. Guggenheim voisi olla lupaus paremmasta tulevaisuudesta, kyvystä riskinottoon ja rohkeaan ajatteluun. Näitä ominaisuuksia edellytetään tänään koko Suomelta. Aikamme museoiden on heijastettava aikamme henkeä.

(Lyhennetty versio julkaistu HS/mielipide 4.2.2012)

New York ja kunnallispolitiikka

Kunnallisvaalit ovat ohi. Tulos on julistettu ja pulinat pois, kuten meillä päin on tapana sanoa. Kiitän kaikkia tukijoitani mahdollisuudesta jatkaa valtuutettuna. Työ on ollut haastavaa ja antoisaa! Teen edelleen parhaani luottamustoimessani. Uusi valtuusto on äänestäjiensä näköinen. Iloitsen vihreiden voitosta. Olemme olleet vihreiden kanssa monessa asiassa samoilla linjoilla kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Samalla suren oikeistolaisen populismin läpimurtoa kotikaupungissani. Oma poliittinen viiteryhmäni joutuu katsomaan peiliin. Ei mennyt hyvin tällä kertaa, ei. Keskustalainen viesti on edelleen sumea kaupungeissa.

Näitä ja muita kunnallispolitiikkaan liittyviä asioita sain miettiä viettäessäni muutaman päivän työtehtävissä vaalinalusviikolla New Yorkissa. Yhdysvallat panee kaikki aistit liikkeelle – niin tälläkin kertaa! Presidentinvaalit olivat läsnä, mutta lähinnä television äänekkäissä vaaliohjelmissa. Katutilassa levisi amerikkalainen elämänmuoto silmien eteen kaikessa karuudessaan, ja rikkaudessaan. Muutama asia pisti silmään: metelöivien, katutilaansa puolustavien köyhien ja kurjien määrä ja/tai näkyvyys on kasvanut. Amerikka ei enää ole valkoinen ja englanninkielinen. Maanosan latinalainen puoli on valloittamassa USA:ta. Espanja jyrää kaikkialla.

Nykissä on pakko pohtia liikennesuunnittelun roolia. Kun ihmisarvon kriteerinä on edelleen auto, näkyy se kammottavissa ruuhkissa. Taksit nytkyttelevät eteenpäin lentokentälle, ne täyttävät kaupungin kadut, ajavat röyhkeästi päälle, ohi ja yli. Silmiin pisti kuitenkin ajoneuvojen koon pieneneminen ja panostaminen julkiseen liikenteeseen. Metro tuntui turvalliselta ja Pennin asemalta, josta lähdin luennoimaan Rutgersin yliopistoon New Bunswickiin, kaikui klassinen musiikki!

Silti Yhdysvalloissa käy kuten aina käy: tulen tietoiseksi omista eurooppalaisista juuristani. Väsyn amerikkalaiseen touhuiluun, rehvastelevaan suoraviivaisuuteen ja leppoisaan lapsenomaisuuteen. Kaipaan elämän pieniä herkkuvivahteita, tapakulttuuria, eleganssia, makua. Ihailen yrittäjyyttä ja kapitalismin henkeä, mutta en haluaisi itse elää sen tahdissa. Luokkayhteiskunta kun suorastaan hyppi silmiin. Money counts, joka askeleella.

New Yorkista katsottuna suomalainen kunnallispolitiikka vaikuttaa kommunismilta. Silti puolustan sitä henkeen ja vereen; kansallisen vakauden ja modernin elämäntavan tuottamisessa eräs saranakohta on maalaiskuntien ja kaupunkien kunnallisuudistus (1865, 1972). Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita maaseudulla kirkollisen sijaan. Kaupungeissa murros toi politiikkaan veromaksavia paikallisvaikuttajia.

Kunnallispoliittisella päätöksenteolla on ollut merkittävä rooli yhteiskuntarauhan tuottajana. Paikallisen politiikan avulla on tuotettu edistystä ja hyvinvointipalveluita. Sopii ruotsalaiseen tapaan puhua 1900-luvun ”hiljaisesta vallankumouksesta”. Kunnallispolitiikan avulla on meillä rakennettu sosiaalista, mentaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä. Vaikka vaaleissa toisin annetaan ymmärtää, poliittiset vastakkainasettelut eivät hajota kunnallispolitiikkaa. Kaikessa päätöksenteossa haetaan määräenemmistöä, jotta asioita saadaan eteenpäin.

USA:n malli mielessä kysyn: mitä nousisi tilalle, jos kunnallisen itsehallinnon, yhdessä tekemisen tradition, demokratian ja kansanvallan periaatteet hylättäisiin? Saisimmeko konsensushakuisuuden tilalle ”pyssy ja raha” – politiikkaa itämafian tapaan tai vapaan kapitalismin kaikkia iloja kaupunkisuunnitteluun? Kannan ylpeydellä ja ilolla paikallispoliittisen päätöksenteon vastuullisuutta!