maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Tervetuloa eurooppalainen monikulttuurisuus!

Tätä tunnelmaa ei Helsingissä kohtaa: Tukholmassa sataa pyryttää, kaikki on myöhässä ja sekaisin. Astun Nordiska museetin edessä täpötäyteen linja-autoon ja enkä pääse etuovea pidemmälle, en ulotu edes maksamaan. Auton etuosan täyttää vammaisluokka, joka on opettajineen retkellä. Keli on rankka ja luminen, auto sutii, kuljettaja jarruttelee ja kaasuttelee, me matkustajat pidämme kiinni mistä saamme. ”Ottakaa lugnisti, ei tarvitse pelätä, olen maailman kovahermoisin tyyppi”, kääntyy kuljettaja puhumaan matkustajille. Sitten hän tarttuu miehekkäällä ja turvallisella otteella vieressään seisovaa, noin 15-vuotiasta vammaista poikaa olkapäästä. ”Kuinka menee? Kaikki hyvin? Haluatko kokeilla bussin ohjaamista?”, kuljettaja sanoo ja antaa pojan pitää hetken ratista kiinni. Saman kunnian saa toinenkin poika. ”Te ajatte hyvin, tavattoman hyvin!”, kehuu kuljettaja ja taputtaa poikia selkään. Pojat puolestaan hyppivät innosta, heiluttavat käsiään ja halaavat opettajiaan: ”Me saimme ajaa bussia! Me saimme ajaa bussia! Äiti ei ikinä usko!” Suunnaton ilo tarttuu koko bussiin, meihin muihin matkustajiin. Tarjolla on päiväannos yhteisöllistä psykoterapiaa. Minäkin pidän kädestä nuorta vammaista tyttöä, jolla suuret hampaat, raudat suussa ja nätit silmät.

Kuljettaja puhuu hyvää ruotsia, meillä matkustajilla herää kiinnostus tätä sosiaalisesti taitavaa miestä kohtaan. Ei voi olla Pohjolan kasvatti? ”Mistä olet kotoisin?”, ehtii vanhempi rouva kysymään. ”Olen Sofiasta, tiedätkö, Bulgariasta ja asunut Ruotsissa 70-luvulta lähtien.” ”Entä mistä itse olet kotoisin?”, kysyy kuljettaja rouvalta, joka kertoo olevansa alkujaan kotoisin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian itäosasta. Sitten nousen bussista, en kuule jatkoa. Mutta jos tämä on kulttuurien kohtaamista ja yhteistä eurooppalaista isänmaata, sitä sitten lisää, kiitos, ja sassiin meillekin!

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

G. Persson - paimenpoika ja karjankasvattaja

Göran Perssonin viimeinen esiintyminen puolueen puheenjohtajana tapahtui tarkkaan valitussa tilassa: opiskelevan nuorison edessä Uppsalassa. Ylioppilaiden ulkopoliittisen yhdistyksen torstaitapaamisen noin 500-päinen nuorisojoukko osoitti lämpimästi ja pitkään suosiota entiselle pääministerille. Persson oli hyväntuulinen, pyöreästi sinikeltainen ja isällinen esiintymisessään. Kokeneen valtiomiehen voittajaääni tihkui sujuvasti soljuneesta puheesta, jota sopivan hallitut suurmieseleet ja -ilmeet myötäilivät.

Persson aloitti piirtämällä laveita globaaleja linjoja ”suuresta aiheesta” eli kansainvälisestä yhteistyöstä. II maailmansodan lopullinen päättyminen on pakottanut arvioimaan perinteistä politiikkaa, järjestelmiä ja menettelytapoja. Ruotsille tärkeän YK:n muutos on erityisasemassa. Siitä Persson liukui Yhdysvaltojen kohtaloon, pohtimaan USA:n kykyä käsitellä pettymyksiään. Vaihtoehtoja oli kaksi: paluu protektionismiin tai avautuminen kansainväliseen vuorovaikutukseen. Presidentinvaali ratkaisee suunnan.

Kiinan ja Aasian tilanteen kautta (Kiina kasvaa talouden suurmahdiksi / Japani löytää historiallisen sotilasylpeytensä / Aasiassa toistaiseksi rauhallista) Persson siirtyi puhumaan Euroopasta. Entisen pääministerin Eurooppa on virallisten järjestelmien, Euroopan Neuvoston ja EU:n Eurooppaa. ”Den tar sin tid”, totesi puhuja hieman filosofisesti integraatiosta ja maalasi historiaa. 50 vuodessa entiset periviholliset ovat löytäneet toisensa. EU jatkaa kasvuaan, oli Perssonin viesti. Hän uskoi vielä näkevänsä päivän, jolloin Turkki, Norja, Islanti ovat ”sisällä”, Ukrainan, Moldavian, Valko-Venäjän tulee sallia olo Euroopan tuntumassa…

Hieman saarnaavasti ja pitkään, levy päällä, Persson puhui ihmisoikeuksista. Myös vesi ja vilja nousivat entisen pääministerin puheen pääteemoiksi. Ilmastomuutos on tulevaisuuden kysymys, johon Persson aikoo paneutua sos. internationaalin kautta. Isällisyys kasvoi esiin, kun Persson profeetallisesti julisti yhteiskunnallisen vaikuttamisen motiivia: ”Mikään ei ole politiikassa mielekkäämpää kuin vaikuttaa siihen, että seuraavat sukupolvet saavat paremman maailman!”

Yleisökysymyksissä Perssonilta haluttiin vastauksia muun muassa Ruotsin ulkopolitiikan tulevaisuuteen. Ruotsin kansa (svenska folket, usein käytetty ilmaisu) arvostaa puolueettomuutta. Ei Natoon siis jatkossakaan, uskoon Persson. Eurooppa-politiikka jatkuu, EMU kolkuttelee, Ruotsi ja Norja uskovat edelleen YK:n piirissä vaikuttamiseen. Venäjä-suhteiden tulee kehittyä, joskin oli uskallettava sanoa ”nej!” jos Venäjän kaasuputki uhkaa Itämeren tasapainoa… Persson vannoi pohjoismaisen järjestelmän erinomaisuuden nimeen, mutta pohjoinen yhteistyö ei sytyttänyt paloa entisen pääministerin katseen. Hän vannoi kahdenkeskeisten hyvien suhteiden nimiin, mutta torjui jyrkästi yleisöstä tulleen vaatimuksen yhteispohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä.

Entinen pääministeri pääsi punastelemaan ja kiertelemään, kun vihertävä naisylioppilas pyysi häneltä vastausta siihen, eikö lihasyömistä tulisi vähentää energiasyistä. Pyöreässä kunnossa ollut Persson, ilmiselvä pihvien ystävä, hymähteli ja joutui myöntämään, että hän on juuri nyt hankkimassa 300 hehtaarin maatilalleen suuren lihakarjan kasvatettavaksi. Sitä paitsi, hän sanoi, on tullut hieman metsälläkin käytyä. ”Tunnen itseni nyt vapaaksi”, hän julisti. Metsänhoito ja karjankasvatus, kirkko ja kansansivistyshankkeet olivat Perssonin tulevia kiinnostuksen kohteita. Täytyy sanoa, kyllä se on tämä Ruotsin työväenliikkeen omena kauas pudonnut puustaan!

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Kaivataan palveluyhteiskuntaa

Tuskin missään maassa mielikuvat ja todellisuus ovat yhtä kaukana kuin Ruotsissa! Tähän yhteiskuntaan liittyvät tuntemukset korostavat vakaata järjestelmää, yleistä palveluystävällisyyttä, sosiaalista vuorovaikutusta, kaiken toimivuutta, rasvattua systeemikoneistoa, sen sujuvuutta. Totuus on taruakin kummallisempi. Vielä sulatellaan aivan käsittämätöntä tapausta: ydinvoimalat vuotavat, eivät toimi, henkilökunta lepsuilee, paikalle tarvitaan kansainvälinen arviointipaneelia. Kulttuurikriisin paikka on lähellä!

Käytännössä hyvinvointiyhteiskunta perustuu itsepalveluun. Missään muussa maassa en ole kohdannut niin ylimielistä kohtelua kuin Ruotsissa - ja tulen sentään vuorovaikutustaitojen kehitysmaasta! Mutta täällä töykeys on toisenlaista. Kysyt asemalla seuraavan junan lähtöaikaa. Virkailija kohauttaa olkapäitään, jatkaa kynsiensä viilailua tai muuta vastaavaa, viittaa eteensä katsomatta seinällä olevaan aikataulutelineeseen. "Katso itse", olkapäät huutavat. Puhelinvaihteet eivät yhdistä, tai eivät edes vastaa. Kun toisessa päässä ei asiaa tiedetä, ei sitä vaivauduta selvittämään. Neuvontapalvelut ja neuvojat on häivytetty marginaaleihin, nimiä ei löydy, vaikka puhetta, kommunikaatiota ja tekstiä on paljon.

Olen nyt siirtynyt järjestelmän osaksi. On sosiaaliturvatunnus, verotusnumero ja pankkitili. Jälkimmäisen avaaminen oli kummallisen vaikeaa. Odotin, että oma pankkini Nordea sujuvasti yhdistäisi kahden maan rahanhallintaa. Näin ei käytännössä ole. Suomalaisella tilililläni ei ole mitään arvoa täällä. Pankit ne vasta kansallislauluja laulavat!

Tunnuksineni ja kortteineni olen nyt ruotsalaisuuden pyhässä ytimessä, osa kansakuntaa. Se ei silti auta ymmärtämään miten kaikki toimii. Täällä pidempään olleet ystävät ovat yhtä mieltä: Ruotsissa eletään siihen malliin, että jokaisen on vain tiedettävä kuinka asiat ovat, kun ne on järjestetty maailman parhaalla tavalla. "Tässä maassa ei informoida A:sta, jos on kysytty tai kerrottu B.stä, saati sitten C:ssä. Ei koskaan, joka tippa on osattava kysyä erikseen", analysoi ystäväni Kisse. Uudelle tulokkaalle ei kerrota mitään ellei osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Olen oppinut, että on tiedettävä mitä kysyy, sitten alkaa saada vastauksiakin. Vastauksia saa paremmin jos on ruotsalainen henkilötunnus. Sekään ei aina auta. Olen nyt eri tahoilta kysynyt suoraan syytä siihen, miksi kotipuhelimeni ei vieläkään toimi. Linjan piti olla auki jo kaksi viikkoa sitten. Kysymys kai on väärä, kun puhelin on yhäkin mykkä. Tai sitten en vain usko ruotsalaisen puhelinkulttuurin ylivoimaisuuteen ja siitä saan nyt rangaistuksen. Kyllä sinikeltainen järjestelmä tietää!

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Kirjastoja ja kampuselämää

Kaksi viikkoa tutkijaelämää on nyt takana Uppsalassa. Kaupunki alkaa käydä tutuksi. Kampukset on kaluttu ja kirjastoihin tutustuttu, kollegoja käyty tervehtimässä ja kadut muuttuneet kotoisiksi. Täällä yliopistoihin liittyvät kysymykset ovat samanlaisia kuin koto-Suomessa. Se sinänsä ei yllätä, tietenkään. En ole vielä päässyt kiinni "uuden ystäväni", opetusministeri Lars Lejonborgin ja hänen hallituksensa koulutuspoliittisista aivoituksista. Viime viikolla hän vaati ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden lakkauttamista. Tällä viikolla L.L. puhui yliopistojen autonomian puolesta , poliitikkomafiaa vastaan - mallinaan Suomen tavoitteet!

Täälläkin se on aita vihreämpi toisella puolella! Silti, samaa tehostamis- ja rationalisoimisretoriikkaa kuulee Uppsalassakin. Laadusta, sisällöstä, yhteisöllisyydestä, sivistyksellistä tavoitteista ei puhuta. Kampukset hajoittivat Uppsalan vanhan akateemisen kaupunki-idean ja -identiteetin. Keskitetyt kirjastot näyttävät täällä todellisen raaminsa - meillä vielä suunnitellaan esimerkiksi keskustakampuksen yhteiskirjastoa.

Kirjastojen keskittäminen näyttää viattomalta ja nykyaikaan sopivalta. Sitä on helppo myydä korostamalla kirjastopalveluiden järkeistämistä. Uudistus lähtee tarpeesta yhdistää erikokoisia laitoskirjastoja ja keskittää toisiaan lähellä olevien oppiaineiden aineistot. Meillä hanke Pukevan talon muuttamisesta keskustakirjastoksi on jo valmiina. Täällä kaikki humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen kirjallisuus on jo siirretty moderniin Karin Boye -kirjastoon.

Uppsala näyttää mallia kehityksen seurauksista. Keskittäminen on jo autioittanut yliopiston keskustan kortteleita laitoksineen. Hienon Carolina Rediviva -kirjaston lukusalit ammottavat tyhjyyttään, oikeasti! Laitosyhteisöllisyys on poissa, kun opiskelijat häipyivät. Opettajat, nuoremmat ja vanhemmat tutkijat sekä ylioppilaat tottuivat vuosia jakamaan laitoksen yhteiset tilat; niihin kuuluivat ylpeydellä kartoitettu oma kirjasto, opetus- ja seminaarihuoneet, kahvi- ja kokoustilat, lehtisalit ja opiskelijoiden kokoustilat ym. Käytävillä kohdattiin, tultiin tutuiksi.

Akateeminen kasvatus on viime vuosisadalla merkinnyt kasvamista laitoksen henkeen, sen ilmapiiriin ja tavoitteisiin. Nyt yliopistoyhteisöllisyys on hajonnut. Opetusta, opintoneuvontaa ja tiedottamista on jo siirretty verkkoon. Sähköposti on korvannut opettajan ja oppilaan kohtaamiset. Yliopistojen tietokone- ja oppimiskeskukset ovat imuroineet opiskelijat laitoksilta. Nyt loputkin halutaan pois yhteisistä tiloista suuriin kampuskirjastoihin.

Ei näytä hyvältä, ei...!

tiistaina, helmikuuta 13, 2007

Aalto, Ruotsi ja Venäjä

Viikonlopulla järjestettiin Suomen Tukholman kulttuuri-instituutissa Alvar Aalto -pienoiseminaari. Aallon ympärillä on paljon harrastusta Ruotsissa, ehkä konsanaan enemmän kuin kotimaassa. Kymmenen vuotta sitten perustettu Alvar Aalto Sällskapet vaalii ja ylläpitää arkkitehdin muistoa Ruotissa, jonne Aallolla itsellään ja hänen puolisoillaan oli lämpimät suhteet.
Vaikka oli lauantai, pullisteli instituutin sali väkeä, Suomi-ystäviä, arkkitehteja, taidehistorian tuntijoita, muuta kantaporukkaa. Aalto-seuran aktiivi vetäjä, itsensä "Ruotsin suomen-ruotsalaiseksi" esittelevä arkkitehti ja monen alan puuhamies Jan-Krister Boman, veti tilaisuuden elegantisti ja tunteella läpi. Pääsymaksu maksettiin, jotta seura saisi varoja Viipurin kirjaston kunnostamiseen. Kirjastosta nähtiinkin "ennen ja jälkeen" ruotsalaisten entisöimistä -kuvasarja. Sen aikana sai sopivasti nauraa venäläisten ymmärtämättömyydelle....

Miksi aikamme edelleen tarvitsee Aaltoa? Ruotsisssahan Aallolle kävi hieman huonosti. Hän ihaili Asplundia, ystävystyi läheisesti mm. arkkitehtien Albin Stakin ja Sven Markeliuksen kanssa. Jälkimmäisen välityksellä Aalto osallistui jo 1930-luvulla ensimmäiseen kilpailuunsa Ruotsissa. Sota-aikana Aallolle haviteltiin rahakasta tulevaisuutta tässä vakaavassa ja vauraassa maassa. Superyhtiö Axelson-Johnson haki teollisuustaajama Avestan keskustan suunnittelijaa. Avestasta ei tullut mitään, eikä juuri muistakaan Aallon monista suunnitelmista. Täällä kotikaupungissani Uppsalssa Aallosta muistuttaa V-Dala nationin osakuntatalo, sekin tosin nyt jo reippaasti muuttuneessa asussaan.

Instituutissa puhuttiin hyvin ja kauniisti - sen erityisesti vanhemman polven ruotsalaiset osaavat! Albin Starkin 92-vuotias poika Erik Stark muisteli Aaltoja ja ylisti erityisesti Aino Aaltoa "Fru Finlandiana". Suomalaissyntyinen arkkitehti Stuart Wrede kertoi mainiosti Aallon vaiheista & maineesta Yhdysvalloissa. Suurlähettiläämme Alec Aalto, hänkin vanhan osakuntapohjaisen puhekoulun kasvatti, maisteli yhteisen sukunimen semioottisia merkityksiä ja pohti kansallisten suurmiesten (Nurmi, Sibelius, Aalto...mihin unohtui Mannerheim...?) merkitystä Suomen kuvalle. Suurlähettiläs kutsuttiin perinteen mukaan Aalto-seuran kunniapuheenjohtajaksi.

Niin...mihin siis Aaltoa yhä tarvitaan? Pinnan alla oli luettavissa, että Aallon kautta edelleen sopii kertoa pohjoismaisesta yhteiskuntaihmeestä, hyvinvoinnin ja demokratian arvoista ja modernismin ikiaikaisesta kauneudesta. Viipuri julistettiin "vanhakasi ruotsalaiseksi kaupungiksi", mikä oikeuttaa edelleen toimimaan siellä lähetystehtävissä. Nyt alueen entiset isännät huseeraavat Aallon kirjaston kunnostamisen merkeissä. Samalla saadaan venäläisille annettua oikeata tietoa todellisesta arkkitehtuurista ja sen edustamista länsimaisista arvoista. Ryssä se on täälläkin ryssä, vaikka arkkitehtuurista puhutaan!

Tukholman viikon uutinen oli Asplundin kirjaston lisärakennuksen kilpailun I osaratkaisu. Nyt paljastettiin kuusi jatkoon päässyttä ehdostusta - suunnittelijoiden nimiä ei paljastettu. Kirjasto on tärkeä maamerkki Tukholmassa. Toivottavasti pian myös Helsingissä!

torstaina, helmikuuta 08, 2007

Ruotsiko luokkayhteiskunta?

Paikallisessa sanomalehdessä (Uppsala Ny Tidning) käydään kovaa keskustelua siitä, onko Ruotsi luokkayhteiskunta. Sana "luokka" hävisi paikallisesta tietoisuudesta vuosikymmeniksi ja nyt sen sanominen maistuu vaikealta. Koko viime vuosisata nähdään edelleen suurena marssina kohti oikeudenmukaisuutta, demokratiaa, tasa-arvoa ja kollektiivista hyvinvointia. Takuutahoina ovat kunnat. Kunnallispolitiikassa toteuteaan palveluita, joiden perustarkoituksena on vähentää epätasa-arvoa ja lisätä onnea ja harmoniaa. Kertomus kunnallispolitiikasta ja kertomus kansallisesta hyvinvoinnista kietoutuvat täällä toisiinsa.

Ulkopuolinen näkee ruotsalaisessa maisemassa ja mentaliteetissa jälkiä toisenlaisesta todellisuudesta. Erilainen sosiaalinen järjestys, hierakia, säätyjärjestelmän perinne, ilmenee kuningashuoneessa, aateliskalenterissa, linnoissa, edelleen vahvassa kartanokultturissa, kaupunkipalatseissa, yleisessä vauraudessa, tavassa olla ja elää hyvin keskiluokkaisesti. Vauraus, sen tuoma vakaus ja elintaso, on houkutellut satojatuhansia suomalaisia tänne, ja edelleen tuo yhä uusia maahanmuuttajia.

Luen juuri August -kirjapalkinnon saaneen Susanna Alakoksen mainiota teosta Svinalängorna. Se on verevänmakuinen kuvaus suomalaisperheen "luokkaretkestä" 60-luvun Ruotsissa. Siksi silmäni vinoutuivat, kun kristillisdemokraattinen kunnallisneuvos, paroni Gustaf von Essen julistaa paikallislehdessä perinteisen luokkayhteiskunnan lakanneen olemasta. von Essen, joka ulkoiselta habitukseltaan muistuttaa lähinnä kaimaansa Mannerheimia, toteaa, että luokista ei enää voi puhua. Hän sanookin, että "yhteiskunta kukoistaa, kun nuoret, nokkelat ja reippaat miehet pääsevät tekemeään rahaa." Paroni julistautuu varovasti keskiluokkaan kuuluvaksi, kuten muutkin haastattelun kunnallispoliitikot tekevät.

Raha ratkaisee paikallisessa luokkakeskustelussa. Palkkaerot piirtävät aikamme luokkaerot näkyviin. Alaluokan asemointi on helppoa, kuten yleisökirjoituksessa todetaan: "Underklassen blir alla andra, sjuka vanliga människor som inte orkar eller vill armboga sig fram på bekostnad av andra". Silti rohkenen epäillä, kirjoitetaanko vuosisatamme eurooppalainen kommunistinen manifesti täältä käsin...

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä

Alkuviikon akateeminen uutinen tuntuu menevän läpihuutojuttuna: opetusministeri Lars Leijonborg (kp) suunnittelee ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden lakkauttamista. Suuret valtalehdet myötäilevät, pois, pois kaikenlainen "pakko" ruotsalaisesta yhteiskunnasta!
Ylioppilaskunnan jäsenyys on Ruotsissa ollut voimassa vuodesta 1908. Kyseessä on samanlainen käytäntö kuin meilläkin jo vuodesta 1867. Yliopistossa opiskeleva kuulu automaattisesti ylioppilaskuntaan ja maksaa muodollisen 100-300 kruunun jäsenmaksun. Rahalla opiskelija saa palveluita ja jäsennys mahdollistaa opintojen suorittamisen.
Poliittisesti kysymys liittyy yliopiston yhteiskunnalliseen paikkaan. Keskustelu ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä kiihtyi 1968 ylioppilasvallankumouksen jälkeen. Yliopistoidea muuttui ja Universitas yhteisönä puristettiin koulutusyhteiskunnan muottiin. Yhteisöstä, korporaatiosta tehtiin koululaitos, johon pakot eivät kuuluneet. Uuden ajattelun mukaan perinteiset akateemiset yhteisöt kuten ylioppilas- ja osakunnat, tuli rinnastaa yhdistyksen veroisiksi orgnanisaatioiksi. Radikaalien 60-lukulaisten asialistan kärjessä olikin "pakkojäsenyyden" poistaminen.
Tässä hengessä asia ajankohtaistuu tuolloin tällöin uudelleen, nyt siis Ruotsissa. Onko ylioppilaskunta, studentkåren yhdistys? Vastaan heti: ei ole eikä tule. Meillä ylioppilas- ja osakunnat ovat olleet itsehallinnollisia järjestelmiä, akateemisen kansalaiskasvatuksen olennaisia osia. Kuten nimikin viittää, ne ovat kuntia ja korporaatioita, omalakisia yhteisöjä, samalla kulttuurimme sidotulla tavalla kuin...niin...kunnat. Voiko kuntalainen erota kunnasta ja kieltäytyä maksamasta kunnallisveroa, siis jäsenmaksua, vedoten siihen, että ei halua olla kunnan pakkojäsen? En tiedä, mutta sen tiedän, että ylioppilaskunnan yhteisöllisyyden murentaminen on jälleen isku yliopistoja vastaan. Ruotsissa muutos ei liene suuri. Yliopistot ovat jo peruskoulun jatkoluokkia, "skolan" kuten opiskeleva nuoriso täällä sanoo. Samapa se, mikä hallintamuoto kokoaa opiskelijoita yhteen peruskoulumaisen kurssiopetuksen ohella. Silti viesti on ikävä: nuorten luonnollisesti muodostuva yhdessä oleminen ja tekeminen, siihen liittyvä vastuullisuus ja yhteisöllisyys valjastetaan "pakoksi". Voi vain toivoa, että kaikenlainen poliittinen ajattelu ei täältä siirry suoraan meille - enää!

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Ulkopolitiikkaa yliopistokaupungissa

Viime torstaina liityin ylioppilaiden ulkopoliittiseen yhdistyksen, Utrikespolitiska föreningen i Uppsala (UF), jäsneksi ja kävin kuuntelemassa ensimmäisen esitelmän Yliopistorakennuksen luentosalissa IX. UF oli alkujaan ylioppilaiden YK-yhdistys, ensimmäinen laatuaan 1960-luvun Ruotsissa. Sittemmin siitä kehittyi yleinen ulkopoliittinen keskustelufoorumi. UF vastaa hengeltään Paasikiviseuraamme, sillä erotuksella tosin, että ohjelmasta vastaavat nuoret puoluepoliittisesti sitoutumattomat opiskelijat. Teemat liikkuvat yleisellä ajankohtaistasolla: torstaina puhuttiin Ruandan kansanmurhan jälkihoidosta, tällä viikolla pohditaan Tsetseniaa ja Turkin ulkopolitiikkaa, ensi viikolla esillä on ilmastomuutos jne. Puhujina ovat niin kotopohjaiset suuruudet kuin kansainväliset huippunimet. Odotan jo G. Perssonin esiintymistä maaliskuussa...

Mikä ilahduttavinta, iso sali oli täynnä opiskelijoita. Ruanda- aihe houkutteli paikalle n 120 henkeä. Juuri tälläistä toimintaa kaipaisin Helsinkiin! Ylioppilaiden ikiaikainen oikeus on järjestää mitä vain, pyytää ketä vain puhumaan (ilmaiseksi!) ja aikaansaada keskustelua, debattia, väittelyä. Nuorten ihmisten etuoikeus on mahdollisuudessa katsoa tulevaisuuteen, visioida ja pohtia. Sellaiseen Uppsalan kaltainen yliopistokaupunki tarjoaa erinomaiset puitteet ja sellaiseen edellyttäisi meillä Helsingin yliopiston opiskelijatoiminnan traditio.

Huomenna aloitan venäjän kielen opinnot. Vanha unelmani saattaisi käydä vihdoin toteen. Nyt on aikaa opiskella, ja intoa riittää. Venäjä näyttää täältä käsin entistä tärkeämmältä, kiinnostavammalta.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Ruotsalaista elämää ja Pohjoismaat

Uppsala on entisellään! Kaupunki "Fyris-joen täällä puolen" on edelleen vahvasti akateeminen; tosin täälläkin on lyönyt läpi kampus-ajattelu. Keskustan ulkopuolelle nousseet laitosrakennuskokonaisuudet jakavat yliopiston suhteellisen kaukana toisistaan sijaitseviin osasiin. Tärekin akateemisin tila on edelleen yliopiston päärakennus ja ylioppilaselämän kannalta osakunnat. Ne ovat keskeisiä juhlapaikkoja, joissa tarjoillaan päivittäinen lounas. Speksi-kulttuuri on kunniassaan. Kaikkea luovuutta ei aikamme tehotalous ole onnistunut tuhoamaan!

Valmistaudun viettämään munkkiluostarielämää täällä yhdessä 15 eri puolilta maailmaa tulleen kollegan kanssa. Tutkijakollegium (Swedish Collegium for Advaced Study) on juuri muuttanut suurenmoisiin tiloihin Linnaeumiin, kuninkaamme Kustaa III toimesta rakennettuun orangeriaan. Kollegium sijaitsee pohjoisessa siivessä. Nyt loistelias puutarha on lumen peitossa, mutta arkkitehtien Olof Tempelmanin ja Louis Jean Desprez suunnittelema puutarhapalatsi näkyy komeasti maisemassaan. Rakennus nousi vuonna 1807 antamaan Linnén 100-vuotisjuhlille komeat puitteet. Nyt keväällä ja kesällä 2007 se tulee olemaan tämän vuosisadan Linné-juhlinnan keskiössä. Edessa on Uppsalan linna, vieressä Carolina Rediviva -kirjasto. Tiedossa on mainiot puitteet intellektuaaliseen luovuuteen.