tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Kaameat kadut ja kauniit kaupungit


Jokainen, joka viettää tovin tai kaksi maailman suurissa kaupungeissa, tekee raakaa vertailutyötä suhteessa kotinurkkiin.  Omat pikkuiset suurkaupunkimme näyttäytyvät ankeahkoina, kun rinnalle nostetaan vaikkapa jylheä New York, vilkas Berliini, elegantti Pariisi, kaunis Tukholma tai helposti lähestyttävä Amsterdam.  Metropoleissa kaikki on suurempaa, kauniimpaa ja värikkäämpää. Turistin elämä sikäli helppoa, että lyhytlomalla ei joudu kohtamaan suurtaajamien takapuolta, sosiaalista eriarvoisuutta, köyhyyttä, saasteita tai muuta vastaavaa.

Palasin Roomasta Helsinkiin noin viikko sitten. Vein ikuiseen kaupunkiin koko joukon yliopiston opiskelijoita, ja antiikkiaan kunnioittava kaupunki teki nuoriin vaikutuksen. Vilkasta, vireää, italialaista. On aina ilahduttavaa opettaa nuorempia sukupolvia arvostamaan välimerellisiä käytöstapoja ja sosiaalisuutta, hyväntuulisuutta, latinaa, historiaa ja palvelukulttuuria ja hyvää ruokaa. Silti on todettava, vuosikymmeniä kun olen ihaillut roomatarten pettämätöntä eleganssia, että Helsingissä pukeudutaan tätä nykyä persoonallisemmin ja rohkeammin.
Muotinumerot olivat tällä kertaa 10-9 Suomen pääkaupungin hyväksi. Mutta muuten Helsingin keskustassa ensimmäisenä pisti silmään Roomasta poikkeava roskaisuus. Kuin varkain on meille päässyt pesiytymään kummallinen välinpitämättömyyden roskailukulttuuri ja vastuuttomuus. Yhteinen katutilamme tuntuu olevan tilaa, josta kukaan ei välitä. Keskustan kuljetuimmat paikat ovat täynnä tupakantumppeja, karkki- ja jäätelöpapereita, tyhjiä muovipulloja ja muuta näkyvää jätettä. Yleiset roskakorit, joita on liian vähän, pursuavat tavaraa.
Kun katsetta nostaa ylöspäin, ei näkymä parane. Liian monet näyteikkunat ovat pölyn peittämiä tai epäkiinnostavasti somistettuja. Kevään tulo tuo katurakentajat, putkimaakarit ja sähköasentajat julkiseen tilaan, yleensä keskustaan. Helsinkiläistä on, että päällysteet revitään auki ja työ tehdään, mutta viimeistely unohtuu. Lopputuloksena on välinpitämätön sotku, työkalujen, muovinarujen, aidankappaleiden, katukivien ja ajoesteiden heitteillejättö yhteiseen tilaan.  Teiden varret, liikennejakajat ja kadun pientareet ovat kuin keskisuuria ongelmajätteen kaatopaikkoja.
Jos vielä jaksaa katsettaan nostaa, voi huomion kiinnittää julkisiin kalusteisiin, katulamppuihin ja liikemerkkeihin. Pääväylilläkin katuvalaistuksen pidikepylväät ovat hailakanharmaita tai ruostuneita, päästään karkeasti katkaistuja tolppia, joiden välissä roikkuu jälleenrakennusajalla (?) suunnitteluja ankeita valaisimia.  Liikennemerkit jatkavat samaa yleisharmaata linjaa, ja ovat usein kallellaan ja kaatumassa. Harmaa on kunnallisen infran yleisväri, jonka vetovoimaan luotetaan myös bussikatoksissa, kaiteissa ja aidoissa.
Maailma on täynnä suuria ongelmia, mutta pienistä ongelmista on helpompi lähteä liikkeelle. Siksi ei ole yhdentekevää, miltä kaupunki näyttää, tuntuu ja tuoksuu. Helsingin vahvat valtit, merellisen raikkaus, helppo kuljettavuus ja turvallisuus kärsivät, kun yksityiskohdat pettävät. Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin; katutilaa hallinnoi kunta, jossa vielä ei osata koordinoida katutöitä eikä huolehtia ”fiinsliipauksesta” eli työn viimeistelystä.  Mutta vikaa on meissä asukkaissakin! Liian harva jaksaa suhtautua julkiseen tilaan samalla rakkaudella kuin omaan kotiinsa. Odotamme, että kyllä joku muu (=kaupunki) hoitaa.  Muutos voi lähteä pienestä ja monissa kaupunginosissa vaikuttaa jo yksilöitä tai ryhmiä, jotka tarttuvat katutilan epäkohtiin hanakasti.  Tilausta olisi urbaanit siivoustalkoot –päivälle. 
(Julkaistu myös Töölöläinen lehdessä, kesäkuu 2013) 

Tunnisteet: , ,

perjantaina, kesäkuuta 07, 2013

Inhokkina Isänmaa


Vappuaattona seisoskelin Amsterdamin Dam-aukiolla tuhansien hollantilaisten joukossa juhlistamassa uuden kuninkaan astumista tehtäväänsä. Ihmismeri oli kääriytynyt oranssiin eli Alankomaiden kansallisväriin. Ryhmä puristi kaltaisekseen ja minäkin hankin appelsiininvärisen pahvikruunun keikkumaan hiuksilleni. Katujuhlat jatkuivat koko illan. Hauskaa oli ilman järin suurta promillemäärää. Positiivinen isänmaallisuus liittyi monarkiaan: yhdessä olemme enemmän!

Sitten tulin kotiin ja pääsin paremman väen illalliselle, istumaan mediassakin vilahtelevan Ärhäkän Asiantuntijan viereen. Vertailimme kokemuksia Euroopasta, ja Asiantuntija parahti lähes kyyneliin: ”Kaipaan niin pois Suomesta, tästä vastenmielisestä, tympeästä maasta!” Ylläpidin keskustelua tokaisemalla jotain mukavista kotikonnuista. Vetosin muun muassa siihen, että onhan tämä maa sentään meidät kouluttanut ja ”eihän täällä nyt hirveää ole jos vertaa Bangladeshiin” – kommentein.  Ohi meni, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Asiantuntija oli vakaa Suomi-inhossaan. 
Kokemukset pakottivat pohtimaan: miksi suomalainen koulutettu keskiluokka, tai ainakin kriittinen älymystö, suhtautuu isänmaahansa niin kriittisesti? Oma kokemukseni lähimiljööstä tukee tilannetta. Monien opiskelijoiden vakikommentti graniittimaassamme onkin: ”Pääsisinpä pois tästä p-a paikasta!” Samaan aikaan kuulen hollantilaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten kollegojen ja nuorten selittävän omasta maastaan: ”Oh...this is a great country…I love it!” 
Monikulttuurisuustutkija Pasi Saukkonen pohti taannoin väitöskirjassaan Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka (1999) kahden pienen, mutta pienuudessaan erilaisen maan kansallista omakuvaa. Suomen identiteetti luotiin sivistyneistön projektina, ylhäältä alaspäin, perustumaan maiseman, maaseudun ja agraarin tunnusten varaan. Tavoitteena oli vahvan, homogeenisen valtion luominen taistelemaan köyhyyttä vastaan. Alankomaissa oli toisin. Nationalistit korostivat sosiaalista ja uskonnollista moniarvoisuutta (ns. pilarisaatio), kaupunkien kulttuuria, porvarillisuutta ja siihen kietoutunutta joustavuutta. Vahva paikallistaso ei kaivannut rinnalleen valtiollista kontrollia.
Saukkonen vertaili suomalais- ja hollantilaisintellektuellien suhtautumista maahansa 1990-luvulla. Tulppaanimaassa ylistettiin edelleen niitä piirteitä, joiden varaan 1800-luvun kansallistunne rakentui: kaupunkikulttuuria, sallivia ja liberaaleja arvoja. Suomalainen nykysivistyneistö puolestaan asetti itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle, joko sitä häveten tai halveksien. Kansa ja massat eivät tarjonneet samastuskohdetta. Suomi koettiin ”tappion maisemaksi” sekä ”nyhertävän ja pikkusieluisen lain ja järjestyksen maaksi”, jossa ”viina maistuu, nyrkki ja puukko irtoavat helpolla”.
Viime vuosina Euroopassa on koettu isänmaallisten tunteiden renessanssi. Ei ole yhdentekevää, mistä isänmaallisuuspuhe muodostuu ja miten sen voimalla tehdään politiikkaa. Menneisyyden kertomukset ovat räjähdysaltista tavaraa vihapuheelle. Historiantutkijan tulkinnat entisajan useista ristikkäisistä kertomuksista eivät pure, kun halutaan yksinkertaistavia ja populistisia tulkintoja. Silti jaksan ihmetellä, miten korkeasti koulutetut jaksavat elää, jos isänmaa koetaan inhokkina. Puretaanko tässä edelleen vuoden 1918 jakolinjaa? Valkoisen Suomen perilliset vieroksuvat punaisia arvoja ja punamieliset ahdistuvat vastaavasti valkotraditiosta? 
Tapaankin sanoa opiskelijoille ja nuorille: lähtekää maailmalle! Menkää töihin, opiskelemaan muualle, ulos oppimaan. Kokemukseni on, että vertailu oman ja vieraan välillä kannattaa. Kun arki jää, alkavat suuret sinivalkoiset linjat piirtyä positiivisina ja patriotismi kasvaa. Puhdas luonto, suhteellisen suuri tasa-arvo, matala hierarkiataso, turvallisuus ja avoimuus kultaantuvat maailmalla. Ongelmia toki on, meillä ja muualla. Paremman ”isänmaan ja ihmiskunnan” rakentaminen on ikiaikainen tehtävämme. Inhoamalla ei tulosta tule…
(Kolumi: julkaistu Suomen Lääkärilehti N:o 23/2013)

Tunnisteet: , , , ,