Lapsivihamielinen maa?

Kesäkeskusteluihin nousi uutinen siitä, että Suomessa syntyy vauvoja vähemmän kuin aikoihin. Vedettiin esiin pula-aika (silloin hedelmällisyys oli suurempaa…), lamavuodet ja muu yleismasentavuus, joka tässä maassa on kuninkuuslaji. Kärkkäimmät kolumnistit kerkesivät julistamaan, että hallitus rokottaa lapsiperheitä. Kehdot ovat tyhjiä, koska meillä on niin pöljät ministerit. Ässä-sedät nousevat hedelmällisyyden tulpaksi ja hyvinvointiyhteiskunta rapautuu.

Harmin aiheeksi nousi se, että verrokkimaassa Ruotsissa on paremmin. Tuota ei sovi ihmetellä: maan tunnetuin taiteilija Carl Larsson piirsi ruotsalaisten sielunmaisemaan suloiset lastenkammarit ja lempeän kotiäidin ihanteeksi. Samaan aikaan meillä kansallistaitelijat värjäsivät poikaa ja varista tai mummoa ja kissaa pellon pientareelle. Naapurissa lapseen satsataan, ja maa on tuottanut olennaisia lastenkulttuurin osia, Pekka Töpöhännästä Peppi Pitkätossuun, Viirun ja Pesoseen.

Syntyvyyskeskustelussa nousee aina esiin myös Suomen oletettu tai todellinen ”lapsivihamieliyys”. Varmalla äänellä julistetaan,  että tässä maassa muksuja vihataan oikein koko rahan edestä. Maalataan esiin kuvia etelänmatkoista, kun sylivauvat on pussattu märiksi ja vähän vanhemmat perilliset ovat saaneet halauksia ja lempeää päähäntaputtelua – tuntemattomilta. Tai reissut slaavilaisiin maihin, joissa baabuskat hereästi jakavat naapureilleen kasvatusohjeita, mikä sekin on hyvän yhteisöllisen kasvatuksen tunnus.

Matkailu on siitä kelju juttu, että silloin näkee vain pintaa. Silti olemme valmiita ruoskimaan itseämme, kun kaikki ei ole samoin kuin (ihanassa) kohdemaassa. Kesäinen piipahdukseni Alankomaissa palautti mieleen muistot 20 vuoden takaa. Perheemme asui Amsterdamissa ja lapset olivat pieniä. Totta tosiaan, lapsiin suhtauduttiin lempeästi, kaupan täti antoi tikkarin, naapuri puhu lempeästi ja opetus oli lasta kunnioittavaa. Ilmapiirissä oli ero Suomeen verrattuna. Hollannissa lapsia on paljon ja heitä näkyy kaikkialla.

Rohkenen silti väittää, että meillä puhe lapsivihamielisydestä kuuluu samaan sarjaan kuin muukin niin sanottu suomalaisuuspuhe. Tapaamme heittää lonkalta itsestäänselvyyksinä sellaisia lauseita kuin ”suomalainen vaikenee kahdella kielellä”, ”rehellisyys on hyveemme” ja ”suomalaisuuteen kuuluu huono itsetunto”. Samaan settiin kuuluu retorinen veto lapsivihamielisyydestä. Kommentti on kuin sosiaalista kittiä, jonka heittäminen ilmaan sitoo kuulijat yhteen nyökyttelemään ja mumisemaan ”niintotta, niintotta” –mantraa.  

Samaan aikaan, kun ripottelemme tuhkaa hiuksillemme, sopii katsoa sitä oikeaa todellisuutta. Meillä on tapana ulkoistaa elämämme ja aatteittamme virkamiehille, niin tässäkin asiassa. Jos lasten kannalta asiaa katsoo, arki sujuu eräässä maailman turvallisimmassa ja vähiten korruptoituneessa maassa. Päiväkotiasiat ovat kunnissa melko hyvässä jamassa ja tukea löytyy yksityiseen ja kunnan päivähoitoon. Koulumme saa joka päivä globaalisti kehuja. Merkittävä osa jälkeläisistä jatkaa koulutuspolkua korkeammassa oppilaitoksessa, joihin edelleen pääsee sisään ilman isän lompakkoapua. 

Kuinka monessa maassa päästään samaan? Onko kitisijöiden suhteellisuudentaju loksahtanut paikoiltaan?  Jokainen voi katsoa peiliin, ja muuttaa omaa suhtautumistaan lapsiin, hymyillä, taputtaa päähän ja sanoa päivää, muru. Sitä ei voi ulkoistaa viranomaiselle. Siksi paras muutos lähtee meistä itsestämme, korvien välistä. Lapsivihamielisyyden voi kääntää lapsiystävällisyydeksi ihan omin voimin.

(Julkaisty Lännen Median lehdissä 6 VIII 2016)

Inhokkina Isänmaa

Vappuaattona seisoskelin Amsterdamin Dam-aukiolla tuhansien hollantilaisten joukossa juhlistamassa uuden kuninkaan astumista tehtäväänsä. Ihmismeri oli kääriytynyt oranssiin eli Alankomaiden kansallisväriin. Ryhmä puristi kaltaisekseen ja minäkin hankin appelsiininvärisen pahvikruunun keikkumaan hiuksilleni. Katujuhlat jatkuivat koko illan. Hauskaa oli ilman järin suurta promillemäärää. Positiivinen isänmaallisuus liittyi monarkiaan: yhdessä olemme enemmän!

Sitten tulin kotiin ja pääsin paremman väen illalliselle, istumaan mediassakin vilahtelevan Ärhäkän Asiantuntijan viereen. Vertailimme kokemuksia Euroopasta, ja Asiantuntija parahti lähes kyyneliin: ”Kaipaan niin pois Suomesta, tästä vastenmielisestä, tympeästä maasta!” Ylläpidin keskustelua tokaisemalla jotain mukavista kotikonnuista. Vetosin muun muassa siihen, että onhan tämä maa sentään meidät kouluttanut ja ”eihän täällä nyt hirveää ole jos vertaa Bangladeshiin” – kommentein.  Ohi meni, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Asiantuntija oli vakaa Suomi-inhossaan. 

Kokemukset pakottivat pohtimaan: miksi suomalainen koulutettu keskiluokka, tai ainakin kriittinen älymystö, suhtautuu isänmaahansa niin kriittisesti? Oma kokemukseni lähimiljööstä tukee tilannetta. Monien opiskelijoiden vakikommentti graniittimaassamme onkin: ”Pääsisinpä pois tästä p-a paikasta!” Samaan aikaan kuulen hollantilaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten kollegojen ja nuorten selittävän omasta maastaan: ”Oh...this is a great country…I love it!” 

Monikulttuurisuustutkija Pasi Saukkonen pohti taannoin väitöskirjassaan Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka (1999) kahden pienen, mutta pienuudessaan erilaisen maan kansallista omakuvaa. Suomen identiteetti luotiin sivistyneistön projektina, ylhäältä alaspäin, perustumaan maiseman, maaseudun ja agraarin tunnusten varaan. Tavoitteena oli vahvan, homogeenisen valtion luominen taistelemaan köyhyyttä vastaan. Alankomaissa oli toisin. Nationalistit korostivat sosiaalista ja uskonnollista moniarvoisuutta (ns. pilarisaatio), kaupunkien kulttuuria, porvarillisuutta ja siihen kietoutunutta joustavuutta. Vahva paikallistaso ei kaivannut rinnalleen valtiollista kontrollia.

Saukkonen vertaili suomalais- ja hollantilaisintellektuellien suhtautumista maahansa 1990-luvulla. Tulppaanimaassa ylistettiin edelleen niitä piirteitä, joiden varaan 1800-luvun kansallistunne rakentui: kaupunkikulttuuria, sallivia ja liberaaleja arvoja. Suomalainen nykysivistyneistö puolestaan asetti itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle, joko sitä häveten tai halveksien. Kansa ja massat eivät tarjonneet samastuskohdetta. Suomi koettiin ”tappion maisemaksi” sekä ”nyhertävän ja pikkusieluisen lain ja järjestyksen maaksi”, jossa ”viina maistuu, nyrkki ja puukko irtoavat helpolla”.

Viime vuosina Euroopassa on koettu isänmaallisten tunteiden renessanssi. Ei ole yhdentekevää, mistä isänmaallisuuspuhe muodostuu ja miten sen voimalla tehdään politiikkaa. Menneisyyden kertomukset ovat räjähdysaltista tavaraa vihapuheelle. Historiantutkijan tulkinnat entisajan useista ristikkäisistä kertomuksista eivät pure, kun halutaan yksinkertaistavia ja populistisia tulkintoja. Silti jaksan ihmetellä, miten korkeasti koulutetut jaksavat elää, jos isänmaa koetaan inhokkina. Puretaanko tässä edelleen vuoden 1918 jakolinjaa? Valkoisen Suomen perilliset vieroksuvat punaisia arvoja ja punamieliset ahdistuvat vastaavasti valkotraditiosta? 

Tapaankin sanoa opiskelijoille ja nuorille: lähtekää maailmalle! Menkää töihin, opiskelemaan muualle, ulos oppimaan. Kokemukseni on, että vertailu oman ja vieraan välillä kannattaa. Kun arki jää, alkavat suuret sinivalkoiset linjat piirtyä positiivisina ja patriotismi kasvaa. Puhdas luonto, suhteellisen suuri tasa-arvo, matala hierarkiataso, turvallisuus ja avoimuus kultaantuvat maailmalla. Ongelmia toki on, meillä ja muualla. Paremman ”isänmaan ja ihmiskunnan” rakentaminen on ikiaikainen tehtävämme. Inhoamalla ei tulosta tule…
(Kolumi: julkaistu Suomen Lääkärilehti N:o 23/2013)