tiistaina, tammikuuta 27, 2009

Hei tiedättekö missä on Helsingin kaupungintalo?

Toisiaan tapaa kävelyttää erilaisia ryhmiä Senaatintorilla katsomassa kaupungin keskeisiä nähtävyyksiä. Lähes kaikki tuntevat Yliopiston ja Suurkirkon, ja useimmat tietävät Valtioneuvoston linnan. Kun viittilöin etelään päin ja kysyn: ”mitä nuo rakennukset ovat?”, ryhmät hiljenevät. Juuri kukaan ei osaa sanoa, mitä keskeisimmän päätorin eteläpuolen rakennukset kätkevät sisäänsä, nimittäin Helsingin kaupungintalon.

Vuonna 2009 Euroopan rakennusperintöpäiviä vietetään teemalla kunnan- ja kaupungintalot. Teema on ajankohtainen muun muassa monien kuntaliitosten johdosta. Kun kuntien itsenäisyys häipyy, menettävät kunnantalot paikkansa kylän keskiössä. Helsingissä tätä ongelmaa ei ole – päinvastoin! Meillä on vahva kaupunki, pitkä historia ja (!) valoisa tulevaisuus. Silti, kansalaiset eivät tunne kaupungintaloaan, eivätkä tiedä juuri mitään sen merkityksestä.

Tällä palstalla olen muuan muassa kuvannut vierailuani Tukholma kaupungintalossa. Siellä kaupungintalon on vahva tunnus ja rakastettu monumentti, Nobel-juhlien kruunaama pääkaupungin komein julkinen tila. Näin ei ole miellä, ja siksi tein muutama vuosi sitten valtuustonkyselyn. Kysyin siinä mahdollisuuksia avata kaupungintaloa yleisölle ja komean juhlasalin saamista julkiseen käyttöön. Vastaus oli tavanomaista virkamieslatinaa: funktionaaliset ja turvallisuussyyt… päläpälä… estävät talon avaamisen.

Jotain kuitenkin alkoi tapahtua. Saatiin uusi kaupungintalokortteleiden elävöittämistyöryhmä. Pian saatiin uutinen, että aulaan avattaisiin uusi näyttelytila ja infopiste. edellinen sai hupaisan nimen, Virka Galleria, ja jälkimmäinen seurasi perässä. Nimi on Virka Info, eli entinen Helsinki-tiedotus. Näyttelyt ja tiedotustoiminta muuttavat uusiin tiloihin parin korttelin päästä Jugendsalista. Haasteena on ollut opastaa kävijät taloon, jonne tavallisella kaupunkilaisella on harvoin asiaa. Tavoitteet ovat korkealla. Virkamiehet puhuvat suorastaan kohtaamispaikasta.

Näyttelytila levittäytyy keskelle modernismin sankariarkkitehdin Aarno Ruusuvuoren suunnitelmien mukaan 60-luvulla saneerattua kaupungintalon hieman kolhoa aulaa. Vitriinit, väliseinät ja infopiste ovat arkkitehti Jaana Tarkelan suunnittelemia. Aulassa on myös sohvanurkkaus, kaupunginkirjaston yleisöpäätteitä sekä wlan-yhteys. Infomateriaalin lisäksi tilassa voi lukea kulttuurilehtiä. Rakennukseen ollaan tuomassa myös konsertteja, elokuvia ja näyttelyitä. Ensimmäinen näyttely Herrojen seurassa esittelee 175-vuotiaan kaupungintalon historiaa. Arkkitehti Engelin aikoinaan Seurahuoneeksi suunnittelemasta rakennuksesta on jäljellä enää ulkoseinät, pääsisäänkäynnin holvaus ja juhlasali.

Hurraa, sanon minä. Kiitos tästä! Kunpa vain helsinkiläiset nyt löytävät tilan ja ottavat talonsa omakseen! Me helsinkiläiset ansaitsemme oman, rakastetun kaupungintalon!

Tunnisteet: , ,

tiistaina, tammikuuta 20, 2009

Alueellistamisen tunnekuohuja

Tänään Helsingin Sanomat julkaisi pienen kannanottoni ajankohtaiseen lääkevalvontaviraston alueellistamishankkeeseen. Kuten tavallista, palautetta tuli laidasta laitaan. Erityisen ärhäkkäästi kirjoitukseeni tarttui eräs viraston työntekijä. Hän purki pettymystään sekä politiikkaa ja puolueita että ministeri Hyssälän tekemää päätöstä kohtaan. Hän näki,että kirjoitukseni oli "hyökkäävä", ja että se syyllisti viraston henkilökuntaa ja heidän perheitään. Vastasin hänelle seuraavasti:

"Hyvä vastaanottaja,
Ystävällinen kiitos pitkästä ja paneutuvasta vastauksesta, joka koski kirjoittamaani mielipidekirjoitusta Helsingin Sanomissa. Palautteen sävy oli sellainen, että jatkan mielelläni keskustelua muutamista kohdista täsmentävästi.

1. Mielestäni ei syyllistänyt ketään HS-kommentissani (paitsi meitä nokkavia ja ylimielisiä helsinkiläisiä..) enkä myöskään asettunut puolustamaan nyt tapahtuvaa alueellistamista sinänsä. Koetin laittaa ilmiön jonkinlaiseen kontekstiinsa. Suomi on pitkälti on synnytetty eri aikaisin alueellistamisprojektein. Niistä on tässä maassa 450 vuoden kokemus, eikä se tähän lopu. Valtio ja sen poliittisesti korkein päättävä elin valtioneuvosto (ennen kruunu, keisari tmv.) on aina ollut vahva toimija perustamaan, siirtelemään, liikuttelemaan ja uudelleen järjestelemään toimintojaan. Esim. puolustusvoimille asia on arkikauraa eikä siellä kukaan katso "uhrautuvansa" kun perheitä siirretään kasarmilta toiselle maan eri puolelle (mm. äitini oli kasarmin lapsi). Monet kollegani hoitavat virkojaan maakunnan yliopistoissa, siitä sen kummemmin numeroa tekemättä. Näin tekisin epäilemättä itsekin, jos olisin saanut viran muualta kuin Helsingistä.

2. Lipposen hallitus aloitti alueellistamistouhun. Nykyiseen monen puolueen hallitusohjelmaan on kirjattu, että alueellistaminen jatkuu. Siksi olisi mielestäni palattava perustalle, eli pohdittava sen mielekkyyttä. Koska itse olen tutkija, arvelin, että saamme asiasta selvyyttä vain ilmiön tutkimuksellisella läpivalaisulla. Siksi esitin mielipidekirjoituksessani laajaa ja poikkitieteellistä
tutkimusta aluepolitiikan/hajasijoittamisen/alueellistamisen historiasta, syistä ja seurauksista, ts. mitä pysyvää on saatu aikaan, mikä on ollut rahojen heittoa kankkulan kaivoon. Tutkimusta olisi poliittisesti tärkeä. Saataisiin keskusteluun konkretiaa nyt käytävän emotionaalisesti hyvin latautuneen debatin sijaan.

3. Itse katson edustavani sellaisia suomalaisia (palautteesta päätellen meitä on muitakin).., jolle on tärkeää säilyttää SEKÄ maaseutu elävänä ETTÄ kaupungit dynaamisina. Siksi en ymmärrä tätä jatkuvaa median tekemää maaseudun ja kaupungin vastakkin asettelua. Sellaiseen ei enää ole mitään historiallista perustaa. Molemmat elinpiirit ovat modernisoituneet ja teknistyneet. Itse elän sekä/että -elämää. Olen valmis suuriin taloudellisiin uhrauksiin, jotta pidän esimerkiksi kesämökkipaikkakuntani Sysmän lähialueineen elävänä. Kaupunkilaisena kunnioitan ihmisiä, jotka viljelevät tässä maassa suomalaista ruokaa, ja olen valmis tukemaan sellaisia poliittisia päätöksiä, joka mahdollistaa sen tulevaisuudessakin.

4. Olen helsinkiläinen ja tunnen helsinkläisten tavan ajatella, enkä aina osaa olla siitä kovin ylpeä. Muun maan tai ns. "kehä III pohjoispuolisen" Suomen halveksiminen on täällä ollut kansanhuvia, johon itsekin auliisti syyllistyin koko nuoren aikuisuuteni. Se oli olevinaan "makeeta". Nyt vanhempana näen, että tälläiseen ajatteluun kuuluu paljon pinnallista sivistymättömyytta - puhun nyt yleisesti - jonka mukaan elämää ei ole muualla kuin täällä metropolialueella. Tyypillinen stadilaisasenne, jossa tietysti on paljon vitsiä, loukkaa monia muualla, tässä tapauksessa ihmisiä Kuopiossa.

5. On ikävää, jos pettymyksenne politiikkaan on vallitseva tunne. Korostatte demokratian merkitystä tässä maassa - se voi säilyä elävänä vain, jos kansalaiset äänestävät ja vaikuttavat. Mielipideilmapiiri ei sillä paremmaksi muutu, että puolueet torjutaan ja hautaudutaan poteroihin pettyneinä ja kielteisinä. Neuvoni pikemminkin on: mukaan politiikkaan ja vaikuttamaan sisältäpäin. Kepu, kokoomus, perussuomalaiset,demarit, vihreät - mikä vain poliittinen ryhmä tarvitsee näkemyksellisyyttä ja toimijoita. Muutosvoima syntyy vasta yhdessä tekemällä.

Terveisin,
Laura Kolbe

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, tammikuuta 12, 2009

Yrittäjyyden ylistys ja kerjäläiset

Viime vuonna tuli matkusteltua aika lailla, peräti kolmella mantereella: Euroopassa, Amerikassa ja Aasiassa. Aasiaksi saataneen laskea pieni piipahdus syksyisellä Istanbulin-matkalla Bosporin-salmen yli Aasiaan, tai Aasian puolelle. Matka oli lyhyt ja salmi kapea, mutta yksi kävi selväksi. Turistien kimppuun käytiin Aasian puolella paljon hereämmin kuin Euroopassa, entisessä Konstantinopolin urbaanimassa osassa, vaikka kyllä sielläkin matkailijalta rahat pois osattiin ottaa…

Niin tai näin, mikä on oikeaa elämää? Nähtyäni kengänkiillottajan Chicagossa, kerjäläisäidin Delhissä, mattokauppiaat Tunisiassa, basaarinpitäjät Dubaissa, rihkamantyrkyttäjät Bogotassa ja yksityiset taksihuijarit Pietarissa voin vain sanoa: yrittäjyys on ihmisellä veressä. Jopa kurjimmalla rangaistus- tai keskitysleirillä ihminen pitää kiinni viimeiseen asti omastaan, pienestä esineestä, vaatteesta, ruokamurusesta, jonka voi vaihtaa, jolla voi käydä kauppaa tai tienata. Toissa jouluna luin 1930-luvulta päivitetyn kirjan suomalaisen Olavi Veltheimin painajaismaisista vaiheista Neuvosto-Venäjän työleireillä. Olennaiseksi selviytymisstrategiaksi nousi se, että sai pitää kiinni jostain omasta, omaisuudestaan. Sillä oli vaihtoarvoa, joka saattoi pelastaa hengen.

Euroopan ulkopuolella yrittäjyys ja köyhyys liittyvät yhteen. Me vauraampien asuinsijojen asukit koemme epämiellyttävänä ja tungettelevana tinkimisen, katukauppiaat ja ”mitä vain haluat ostaa” –myyjät. Emme näe siinä taistelua elintilasta ja elämästä – ihminen, joka on hädässä, joutuu olemaan nokkela, röyhkeä ja päällekäyvä. Samalla, juuri näin toimien ihminen voi olla parhaimmillaan luova ja innovatiivinen. Ja tietenkin, se kaikki on toisen kustannuksella ja vastuulla. Oma vika on, jos tulee höynäytetyksi!

Me valtiota rakentavat kansat emme ole oikein osanneet sisäistää yrittäjyyden suurta eetosta ja autuutta. Vaikka näilläkin nurkilla on pyörinyt laukkuryssiä ja nappikauppiata, veitsenteroittajia ja katusoittajia, olemme jotenkin huonoja kohtaamaan ihmisen rahanansainnassa kadulla tai torilla. Me luterilaiset olemme moralisteja, emme pragmaatikkoja. Siksi katujen ikiaikaiset ammatit, kerjääminen ja prostituutio, herättävät täällä pahennusta… ja halun toimia ”oikein”, saattaa kohde kaidalle tielle, opintojen ääreen tmv. Tästä oiva esimerkki on helsinkiläisten suhtautuminen kaduilla avoimesti kerjääviin romanialaisiin. Vaikea kysymys, mutta en ole varma, että sosiaalivaltion moraalinen onnikoodisto on sittenkään ainoa ratkaisu Itä-Euroopan varallisuuseroihin.

Eurooppa on viimeisen 20 vuoden aikana saanut elää historian kapitalistisinta aikaa. Vaurautta on ollut jakaa erityisesti Venäjällä ja eräissä arabimaissa. Vanhat virkamieseliitit ja sivistyneistöryhmät ovat saaneet rinnalleen rahantekokoneet ja pääomanpyörittäjät. Vielä jään kaipaamaan rahavaltaan liittyvän sivistysporvariston nousua ja siihen liittyvien eettisten arvojen ja kohtuullisuutta korostavan elämäntavan paluuta. Unelmia on hyvä olla…meillä jokaisella!

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Uuden vuoden lupauksia ja vanhan kertaamista

Vuodenvaihteessa lehdet ovat täynnä juttuja viime vuoden merkittävimmistä henkilöistä, tapahtumista ja huippuhetkistä. Pakko myöntää – en jaksa lukea ensimmäistäkään artikkelia. Kun uutinen on vanha jo seuraavana päivänä, miten se siitä tuoreutuisi muutaman kuukauden kuluttua? Muistijälki on jo olemassa. Kertaaminen vuoden lopulla ei mitenkään innosta uutisten kohdalla. Siinä on jotain ikävän koulumaista!

Oma vuoteni 2008 jäänee historiaani kahdenlaisin tuntein: iloa ja menestytä siivittivät suru ja haikeus. Otetaan ensin tummat sävyt. Kevät kului suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään tutustuen. Suuren tyräleikkauksen seurauksena sain aivotärähdyksen (!) ja makasin huhti-toukokuussa viikkoja sängyssä toimettomana. Pyörivä pää tuotti riittävästi virikkeitä… Syksyn alussa yllättäen kuoli äitini. En koskaan aavistanut, miten paljon surua, tuskaa ja kipua (sisäistä ja ulkoista) voi todella läheisen ihmisen menetys aiheuttaa. Lamaannuin kuukausiksi.

Väliin mahtuivat ilon hetket. Ensinnäkin, lapset aikuistuivat ja muuttivat pois kotoa, noin toistaiseksi. Esikoinen lähti opiskelemaan Viroon, kuopus Ruotsiin. Napanuoran katkeaminen loppukesästä oli haikeaa, mutta odotettua. Tuntuu hyvältä nähdä lastensa löytävän suuntaansa. Ja vielä mukavampaa, jäädä paitsi joka-aamuisista riidoista kylpyhuoneen käytöstä…

Sitten, viime vuonna ilmestyi kaksi kirjaani. Sattumalta syntyi teos Helsinki 1918: pääkaupunki ja sota, jonka teimme yhdessä väitöskirjaa tekevän laitoksemme tutkijan Samu Nyströmin kanssa. Kirjassa otetaan muutama näkökulma Helsingin sotatapahtumiin; pääosissa olivat anopin isän Gunnar Lönnqvistin mainiot kuvat huhtikuulta 1918. Kiersimme kevät-kesällä puhumassa aiheesta, joka kiinnosti helsinkiläisiä. Teos pääsi Akateemisen kuukauden kirjaksi huhtikuussa ja se möi hyvin. Arvosteltukin kohtelivat pääosin kunniallisesti tätä nopeasti, vähäisillä resursseilla tehtyä kirjaa. Sodan Tampereen kevättä 1918 käsitteleviä komeita kokoomateoksia vastaan hävisimme kuitenkin 1-0.

Lokakuussa, heti kunnallisvaalien jälkeen tuli toinen kirja Helsingin kaupungintalon historiasta. Kirjassa on mukana talossa tarjottujen herkkujen reseptejä, siis todellista á la carte Helsinkiä! Se pääsi markkinoille vähin äänin, mutta juhlisti kaupungintalon, eli entisen Hotelli Seurahuoneen 175-vuotista historiaa ja talon avaamista yleisökäyttöön. Silti, eniten iloitsen siitä, että Katriina Järvisen ja minun kirjani Luokkaretkellä hyvinvointivaltiossa (ilm. lokakuu 2007) menestyi maltaisesti. Luokat palasivat sosiologien puheeseen, toimittajat innostuivat, arvostelut kehuivat, kirja on Helsingin kirjastojen lainatuin kuukausia ja syksyllä siitä tuli pokkariversio. Riemua tuottaa myös Katriinan nousu mielipidevaikuttajien joukkoon, kysytyksi puhujaksi ja kommentaattoriksi.

Vuoden huippu oli paluu synnyinmaahani Kolumbiaan. Sulattelen tätä elämystä edelleen ja mietin sille jatkoa. Palaan maahan uudestaan – joskus. Ensi vuodelle en tee lupauksia. Koetan hoitaa kunnallispoliittisia luottamustehtäviäni hyvin ja vaikuttaa poliittisen viiteryhmäni toipumiseen. Panostan opettamiseen ja uuden Euroopan maisterinohjelman toteuttamiseen. Teen rästiin jääneet kirjoitushommat alta pois. Koetan matkustaa, tällä kertaa oppilaitten kanssa Ukrainaan ja myöhemmin Balkanille. Yritän elää ihmisiksi, tänäkin vuonna. Vaikeaa se on!