Alueellistamisen tunnekuohuja

Tänään Helsingin Sanomat julkaisi pienen kannanottoni ajankohtaiseen lääkevalvontaviraston alueellistamishankkeeseen. Kuten tavallista, palautetta tuli laidasta laitaan. Erityisen ärhäkkäästi kirjoitukseeni tarttui eräs viraston työntekijä. Hän purki pettymystään sekä politiikkaa ja puolueita että ministeri Hyssälän tekemää päätöstä kohtaan. Hän näki,että kirjoitukseni oli "hyökkäävä", ja että se syyllisti viraston henkilökuntaa ja heidän perheitään. Vastasin hänelle seuraavasti:

"Hyvä vastaanottaja,
Ystävällinen kiitos pitkästä ja paneutuvasta vastauksesta, joka koski kirjoittamaani mielipidekirjoitusta Helsingin Sanomissa. Palautteen sävy oli sellainen, että jatkan mielelläni keskustelua muutamista kohdista täsmentävästi.

1. Mielestäni ei syyllistänyt ketään HS-kommentissani (paitsi meitä nokkavia ja ylimielisiä helsinkiläisiä..) enkä myöskään asettunut puolustamaan nyt tapahtuvaa alueellistamista sinänsä. Koetin laittaa ilmiön jonkinlaiseen kontekstiinsa. Suomi on pitkälti on synnytetty eri aikaisin alueellistamisprojektein. Niistä on tässä maassa 450 vuoden kokemus, eikä se tähän lopu. Valtio ja sen poliittisesti korkein päättävä elin valtioneuvosto (ennen kruunu, keisari tmv.) on aina ollut vahva toimija perustamaan, siirtelemään, liikuttelemaan ja uudelleen järjestelemään toimintojaan. Esim. puolustusvoimille asia on arkikauraa eikä siellä kukaan katso "uhrautuvansa" kun perheitä siirretään kasarmilta toiselle maan eri puolelle (mm. äitini oli kasarmin lapsi). Monet kollegani hoitavat virkojaan maakunnan yliopistoissa, siitä sen kummemmin numeroa tekemättä. Näin tekisin epäilemättä itsekin, jos olisin saanut viran muualta kuin Helsingistä.

2. Lipposen hallitus aloitti alueellistamistouhun. Nykyiseen monen puolueen hallitusohjelmaan on kirjattu, että alueellistaminen jatkuu. Siksi olisi mielestäni palattava perustalle, eli pohdittava sen mielekkyyttä. Koska itse olen tutkija, arvelin, että saamme asiasta selvyyttä vain ilmiön tutkimuksellisella läpivalaisulla. Siksi esitin mielipidekirjoituksessani laajaa ja poikkitieteellistä
tutkimusta aluepolitiikan/hajasijoittamisen/alueellistamisen historiasta, syistä ja seurauksista, ts. mitä pysyvää on saatu aikaan, mikä on ollut rahojen heittoa kankkulan kaivoon. Tutkimusta olisi poliittisesti tärkeä. Saataisiin keskusteluun konkretiaa nyt käytävän emotionaalisesti hyvin latautuneen debatin sijaan.

3. Itse katson edustavani sellaisia suomalaisia (palautteesta päätellen meitä on muitakin).., jolle on tärkeää säilyttää SEKÄ maaseutu elävänä ETTÄ kaupungit dynaamisina. Siksi en ymmärrä tätä jatkuvaa median tekemää maaseudun ja kaupungin vastakkin asettelua. Sellaiseen ei enää ole mitään historiallista perustaa. Molemmat elinpiirit ovat modernisoituneet ja teknistyneet. Itse elän sekä/että -elämää. Olen valmis suuriin taloudellisiin uhrauksiin, jotta pidän esimerkiksi kesämökkipaikkakuntani Sysmän lähialueineen elävänä. Kaupunkilaisena kunnioitan ihmisiä, jotka viljelevät tässä maassa suomalaista ruokaa, ja olen valmis tukemaan sellaisia poliittisia päätöksiä, joka mahdollistaa sen tulevaisuudessakin.

4. Olen helsinkiläinen ja tunnen helsinkläisten tavan ajatella, enkä aina osaa olla siitä kovin ylpeä. Muun maan tai ns. "kehä III pohjoispuolisen" Suomen halveksiminen on täällä ollut kansanhuvia, johon itsekin auliisti syyllistyin koko nuoren aikuisuuteni. Se oli olevinaan "makeeta". Nyt vanhempana näen, että tälläiseen ajatteluun kuuluu paljon pinnallista sivistymättömyytta - puhun nyt yleisesti - jonka mukaan elämää ei ole muualla kuin täällä metropolialueella. Tyypillinen stadilaisasenne, jossa tietysti on paljon vitsiä, loukkaa monia muualla, tässä tapauksessa ihmisiä Kuopiossa.

5. On ikävää, jos pettymyksenne politiikkaan on vallitseva tunne. Korostatte demokratian merkitystä tässä maassa - se voi säilyä elävänä vain, jos kansalaiset äänestävät ja vaikuttavat. Mielipideilmapiiri ei sillä paremmaksi muutu, että puolueet torjutaan ja hautaudutaan poteroihin pettyneinä ja kielteisinä. Neuvoni pikemminkin on: mukaan politiikkaan ja vaikuttamaan sisältäpäin. Kepu, kokoomus, perussuomalaiset,demarit, vihreät - mikä vain poliittinen ryhmä tarvitsee näkemyksellisyyttä ja toimijoita. Muutosvoima syntyy vasta yhdessä tekemällä.

Terveisin,
Laura Kolbe

Stadilaisuus, slangi ja epämiellyttävää kaupunkisnobismia

Olin pyörtyä eräänä päivänä pikkuisessa autossani, kun eetteristä pärähti ilmoille ohjelma "stadin slangiuutiset". Jokin monista radiokanavista on keksinyt tuottaa pääkaupunkiseudun tapahtumakoosteen ns. Helsingin kielellä, slangilla. Uutiset juonsi joku herra Jones. Netistä luin, että juttujen kieliasu on Stadin Slangi ry:n Olli Anikarin käsialaa.

Mainio juttu sinänsä ja merkki vahvasta kotiseutuharrastuksesta! Kirja, joka nuoruudessa eniten tuotti iloa, oli Juhani Mäkelän (Pääkaupungin Jussi) superhupaisa Stadi on buli mutta snadi (1972). Muistan hihitelleeni sen hyväntahtoisille Helsinki-muisteloille, jotka oli kirjoitettu stadin kevyellä ja helposti luettavalla puhekielellä. Slangi olikin pitkään sivistyneen Suomen torjuma kieli. Vielä 1950-luvulla slangia sopi kauhistella ja sen käyttö kieltää. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunta demokratisoitui. Se koski myös kielipolitiikka: slangi pääsi kaapista esiin. Näin tapahtui aikana, jolloin slangista oli tullut museotavaraa.

Slangiharrastus on viaton kerrostuma siinä monitahoisessa touhussa, jolla itsensä "todellisiksi helsinkiläisiksi" ylentäneet osoittavat paikkansa. Viime viikkojen 'puutarhaa vai betonia' -keskustelu on nostanut nämä pöyhkeät stadilaishyväkkäät esiin. Nuorena pohdin kaupunkilaisuutta Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina. Kirjoitin muun muassa ESO:n linjasta, siis kaupunkimentaliteetista. Opin, että todellista kaupunkilaisuutta oli kiihkottmuus, tasapuolisuus, avara henkinen ja fyysinen liikkuvuus sekä fanaattisuudesta vapaa ennakkoluulottomuus. Urbaaniin, liberaaliin elämänmuotoon kuului kyky dialogiin ja erilaisten mielipiteiden hyväksyminen.

Ennen vanhaan todelliset kaupunkilaiset tunnisti jouhevasta puheliaisuudestaan ja sivistyneestä hyväntahtoisuudestaan. Oli käytöstapoja kohdella kunnioittavasti muualta tulevia. Erilaisuutta arvostettiin. Tätä todellista kaupunkimentaliteettia (urbanité = kohteliasuus muita kohtaan) en löydä seijasarteista tai muista pääkaupungin toimittajaeliitin kärkihahmoista. Tälle ryhmälle helsinkiläisyys merkitsee oikeutta avoimesti halveksia muualla Suomessa asuvia. He ottavat lyömäaseekseen loukkaavaan puheen, joka suunnataan "kehä III ulkopuolella" olevia metsämökkiläisiä, linnunpönttöjen nykeräjiä tmv. kohtaan. En osaa samastua tällaiseen junttikaupunkilaisuuteen. Pöyhkeä asfaltilla & kerrostaloilla ylpeily ei ole koskaan ole ollut leipälajini!

Lisäksi: en ymmärrä, kuinka joku itseään sivistyneenä pitävä voi avoimesti halveksia ihmisiä, jotka tuottavan kotimaisen ruoan pöydällemme. On oireellista, että maaseutulaisten halveksuntaan syyllistyvät ovat suomenkielisia. Todelliset, vanhat ruotsinkieliset helsinkiläiset osaavat urbanisminsa! He ymmärtävät kahden Suomen erilaisuuden ja rikkauden! Tack för det, de svenskspråkiga i Helsingfors! Utan er skulle denna stad vara ett jävligt ställe!