Porvari ja kaupunki

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. - - - Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä - odottakaa vain!
(Julkaistu myös: Suomen Kaupunkitutkimusen Seuran blogi)

Maalta kaupunkiin - ja takaisin?

Kesälomakausi on päättynyt, paluuliike maalta ja saaristosta kaupunkiin on ohi. Jos nyt olisimme Etelä-Euroopassa, vaikkapa Ranskassa, tiet, asemat ja lentokentät olisivat täynnä suurkaupungeista etelään, maaseudulle ja muualle pyrkiviä lomalaisia. Meillä on teitä enemmän ja väkeä vähemmän. Silti suomalaiseen kesään liittyy massavaellus kaupungeista mökeille, järvien ja meren rantaan. Se on osa identiteettiämme.

Meillä sukupolvien yli ulottuu kokemus kahdesta elinpiiristä, maaseudusta ja kaupungista. Tässä maassa ovat ihmiset viimeisen sadan vuoden aikana olleet liikkeellä, matkalla maaseudulta kaupunkiin. Näin on yhä edelleen. Jokaisen juurilta löytyy maaseudun multaa; sata vuotta sitten vain seitsemän prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa.

Matkaan on liittynyt vahvoja sosiaalisia ulottuvuuksia. Usein on siirrytty niukkuudesta vaurauteen. Väylä on ollut koulutus. Opintielle lähteminen on ollut väkevä signaali paremmasta elämästä. Maisterina on palattu kotiseudulle tekemään työtä, tai jääty kaupunkeihin muodostamaan uutta koulutettua keskiluokkaa. Maanviljelijäväestö oli merkittävä sekä työväestön että toimihenkilöiden eri kerrostumien synnylle. Maanseudulta väkeä rekrytoitui tehtaisiin, yliopistoihin, palveluammatteihin, hallintoon ja mediaan. Muulla Euroopassa ovet avattiin maahanmuuttajille hoitamaan vastaavia tehtäviä.

Suomalaisuus lepää edelleen kahdella jalallaan, maaseudun ja kaupungin kantamana. Luontevasti nykyään, sanoisin, arkielämässä, lomilla ja viikonloppuisin. Siitä todistavat lähes puoli miljoona vapaa-ajanasuntoa. Ne ovat tässä maassa luonteva osa elämänmuotoa. Siksi sopii ihmetellä, miksi tilanne ei näy yhteiskunnallisessa keskustelussa, politiikassa ja puolueissa. Ne uusintavat mielikuvien tasolla edelleen sadan vuoden takaisia astelemia.

Tässä astelemissa maalla asuvat ovat edelleen punaniskaisia talonpoikia. Kaupungeissa on nokkelampaa väkeä, kunnon porvareita ja sitten työväenluokkaa. Historia kahlitsee kummasti mielikuvia. Nopea rakennemuutos sotien jälkeen synnytti tulehtuneen asetelman politiikkaan. Se loi agraarioloja tuntemattomille syviä ennakkoluuloja maaseutua kohtaan. Suurkaupunkien tulokkaat omaksuivat urbaanin elämäntavan ja poliittisen kulttuurin. Siihen kuului maaseutulaisten avoin tai piiloteltu halveksunta. Kunnon helsinkiläinen ei edes aivastanut kehä kolmosen ulkopuolelle.

Maailma on globaalistunut, liikkuvuus lisääntynyt ja monien verkostot ovat aidosti kansainvälisiä. Elämäntapa on kaikkialla nykyaikaistunut. Tekniikka on vahvana läsnä kaikkialla. Silti 2000-luvun Suomessa tehdään edelleen politiikkaa kuin elettäisiin härkävankkureiden aikaa. Enää ei puhuta maaseudusta ja kaupungista; tilalle ovat tulleet ”etelä” ja ”maakunta”. Jännitteitä haetaan vaikka kirvellä mäiskien; media rakastaa pelkistämistä, persoonia ja helppoja tarinoita. On turvallista, kun mikään ei muutu – ainakaan korvien välissä.

Silti, faktat ovat faktoja: kaupungistuminen on aikamme suuntaus kaikkialla. YK:n mukaan puolet maailman 6,7 miljardista ihmisestä asuu kaupungeissa. Tästä eteenpäin useimmat meistä ovat kaupunkilaisia. Megakaupunkien paisuminen jatkuu Euroopan ulkopuolella ja metropolialueet vahvistuvat kaikkialla. On vääjäämätöntä, että näin on Suomessakin, ja lähialueilla. Koska tulevaisuus on kaupungeissa, maaseudun arvo kasvaa. Maaseutua tarvitaan tuottamaan ravintoa ja siihen liittyviä arvoja ja arvostuksia. Sen osoitti ruokakriisi ja pula ravinnosta.

Syötävää 3 miljardille urbaanille ihmiselle pitää tuottaa jossain. Toistaiseksi se on tapahtunut taajamien ulkopuolella, maaseudulla. Mummonmökit ja kahden lehmän maatilat ovat jo pitkään olleet historiaa. Maaseudun elinkeinot tulevat edelleen teollistumaan ja tehostumaan. Tekniikka, modernisaatio ja tietoteollisuus leimaavat maalla asuvien elämää. Muutosvastarintaa onkin politiikan ja asenteiden puolella. Mistä löytyy puolue tai liike, joka asettuisi katsomaan tulevaisuuteen, ymmärtämään uuden ajan agraaria ja urbaania? Se liike on voittaja, tulevaisuudessa.
(Julkaistu myös www.verkkoapila 10.8.09)

Stadilaisuus, slangi ja epämiellyttävää kaupunkisnobismia

Olin pyörtyä eräänä päivänä pikkuisessa autossani, kun eetteristä pärähti ilmoille ohjelma "stadin slangiuutiset". Jokin monista radiokanavista on keksinyt tuottaa pääkaupunkiseudun tapahtumakoosteen ns. Helsingin kielellä, slangilla. Uutiset juonsi joku herra Jones. Netistä luin, että juttujen kieliasu on Stadin Slangi ry:n Olli Anikarin käsialaa.

Mainio juttu sinänsä ja merkki vahvasta kotiseutuharrastuksesta! Kirja, joka nuoruudessa eniten tuotti iloa, oli Juhani Mäkelän (Pääkaupungin Jussi) superhupaisa Stadi on buli mutta snadi (1972). Muistan hihitelleeni sen hyväntahtoisille Helsinki-muisteloille, jotka oli kirjoitettu stadin kevyellä ja helposti luettavalla puhekielellä. Slangi olikin pitkään sivistyneen Suomen torjuma kieli. Vielä 1950-luvulla slangia sopi kauhistella ja sen käyttö kieltää. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunta demokratisoitui. Se koski myös kielipolitiikka: slangi pääsi kaapista esiin. Näin tapahtui aikana, jolloin slangista oli tullut museotavaraa.

Slangiharrastus on viaton kerrostuma siinä monitahoisessa touhussa, jolla itsensä "todellisiksi helsinkiläisiksi" ylentäneet osoittavat paikkansa. Viime viikkojen 'puutarhaa vai betonia' -keskustelu on nostanut nämä pöyhkeät stadilaishyväkkäät esiin. Nuorena pohdin kaupunkilaisuutta Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina. Kirjoitin muun muassa ESO:n linjasta, siis kaupunkimentaliteetista. Opin, että todellista kaupunkilaisuutta oli kiihkottmuus, tasapuolisuus, avara henkinen ja fyysinen liikkuvuus sekä fanaattisuudesta vapaa ennakkoluulottomuus. Urbaaniin, liberaaliin elämänmuotoon kuului kyky dialogiin ja erilaisten mielipiteiden hyväksyminen.

Ennen vanhaan todelliset kaupunkilaiset tunnisti jouhevasta puheliaisuudestaan ja sivistyneestä hyväntahtoisuudestaan. Oli käytöstapoja kohdella kunnioittavasti muualta tulevia. Erilaisuutta arvostettiin. Tätä todellista kaupunkimentaliteettia (urbanité = kohteliasuus muita kohtaan) en löydä seijasarteista tai muista pääkaupungin toimittajaeliitin kärkihahmoista. Tälle ryhmälle helsinkiläisyys merkitsee oikeutta avoimesti halveksia muualla Suomessa asuvia. He ottavat lyömäaseekseen loukkaavaan puheen, joka suunnataan "kehä III ulkopuolella" olevia metsämökkiläisiä, linnunpönttöjen nykeräjiä tmv. kohtaan. En osaa samastua tällaiseen junttikaupunkilaisuuteen. Pöyhkeä asfaltilla & kerrostaloilla ylpeily ei ole koskaan ole ollut leipälajini!

Lisäksi: en ymmärrä, kuinka joku itseään sivistyneenä pitävä voi avoimesti halveksia ihmisiä, jotka tuottavan kotimaisen ruoan pöydällemme. On oireellista, että maaseutulaisten halveksuntaan syyllistyvät ovat suomenkielisia. Todelliset, vanhat ruotsinkieliset helsinkiläiset osaavat urbanisminsa! He ymmärtävät kahden Suomen erilaisuuden ja rikkauden! Tack för det, de svenskspråkiga i Helsingfors! Utan er skulle denna stad vara ett jävligt ställe!