torstaina, syyskuuta 24, 2009

Vaalirahakohu ja jäähyväiset demokratialle?

Ihailen ja ihastelen suomalaisen yhteiskunnan kykyä latautua täysiinsä yhden asian kiihottamana. Vaalirahavääntö muistuttaa nykyisessä muodossaan kolmenkymmenen vuoden takaista metrokohua. Tuolloin kohistiin oletetuista ja todellisista metron rakentamiseen liittyneistä lahjuksista. Samaan pakettiin kuuluivat Salora-oikeudenkäynnit. Seurauksena oli ennen näkemätön ”rötösherrajahti”. Sen vanavedessä näivettyi herraverkostoihin ja hyvä veli –sopimuksiin perustunut, asevelihenkinen poliittinen kulttuuri.

Tilaa 1980-luvulla tuli vennamolaisille ja vihreille, noille rötöstelyssä ryvettymättömille. Suuret puolueet tutisivat hetken, mutteivät kaatuneet. Ensin hallitusvastuuseen nousi kokoomus, pian perässään keskusta ja SDP. Kaikki jatkui kuin ennenkin, lukuun ottamatta: rötösmurtumasta sisään pääsivät vihreät, jotka sittemmin ovat jatkaneet urbaania voittokulkuaan.

Mitä tästä kaikesta voimme oppia? Suomen poliittinen puoluejärjestelmä on yli 100-vuotinen perinnetihentymä. Toimintatavat, verkostot, rahoitus, etabloituminen sekä kunnallistasolle että valtakunnanpolitiikkaan ovat syvällä yhteiskunnassamme. Puolueet ovat demokratian ja kansanvallan takuuvoimaa. Nyt mitataan, mitä olemme valmiita järjestelmästä maksamaan, ja millä hinnalla. Ja minkälaisella avoimuudella?

Kannatan suomalaista kansanvaltaa. Kannatan sitä, että puolueet kokevat edelleen olevansa ”kansanliikettä”, joka hankkii konkreettisen ja poliittisen tukensa laajasti yhteiskunnasta. En halua, että puolueista tehdään valtiokoneiston osasia, ”tilivirastoja”, jotka saavat ainoan rahoituksensa suoraan tasavallan budjetista. Kunnioitan demokratian pelisääntöjä ja olen valmis maksamaan siitä.

Mitä muita vaihtoehtoja on? Katsotaan maailmalle ja opitaan. Niin kiero maa kuin Yhdysvallat muuten onkin, tässä suhteessa se on mallikkaan esikuvallinen. Kaksipuoluejärjestelmässä se onnistuukin. Olet joko puolesta tai vastaan, ja tuet kantasi edusmiehiä avoimesti, ylpeästi ja runsaskätisesti. Tuki on vuorovaikutteista. Hyvät lahjoittajat palkitaan mukavilla hommilla, suurlähettiläsposteilla, korkeilla viroilla ymv. Lähtökohta on avoimen naiivi: poliittinen toiminta tarvitsee laajapohjaista rahaa ja tukea.

Ennen pitkää pöly laskeutuu vaalirahakohun ylle. Mitä nousee raunioista? Lähestymmekö itäeurooppalaista mallia? Ukrainassa, Venäjällä jne. puolueet eivät ole kansanliikkeitä, vaan suku- ja ystäväverkostojen muodostamia valtapiirejä. Niiden tarkoituksena ei ole edustaa ketään, vaan valvoa, että omat pääsevät poliittisen vallankäytön ytimeen. Samalla kauhotaan hieman valtion omaisuutta ja raaka-ainevaroja omaan taskuun. Asioita onkin mukavampi hoitaa, kun omat intressit ja valtiolliset ovat yhtä ja samaa.

Vaalirahoitukseen tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Nyt huoleni kuitenkin on, että vauva menee pesuveden mukana. Kansalaisten luottamus politiikkaan rapautuu, kukaan ei suostu leimaamisen pelossa tukemaan puolueita ja ehdokkaiden vaalityötä. Palataan nollatilanteeseen ja pelataan itäisen Euroopan peliä: rikkaat hoitavat yhteisiä asioita ja muodostavat puolueita ympärilleen. Vain heillä on siihen varaa! Ympyrä sulkeutuu – palataan säätyvallan aikaan. Jäähyväiset demokratialle?

PS. Ai niin, entä oma vaalirahoitukseni? En ole kuulunut Nova Groupin enkä muidenkaan maakuntien miesten lemmikkeihin. Kunnallisvaaleissa (2004, 2008) rahaa paloi kummassakin noin 10 000 euroa. Sen verran maksoivat vaaliesite sekä ilmoitukset valtalehdissä (HS, HBL) ja liikennevälineissä. Ensimmäiset vaalit rahoitin veronpalautuksilla, toisen perintörahoilla. Omaa rahaa siksi, että en halunnut riippuvuuksia mihinkään suuntaan. Suren kyllä sitäkin, että nyt menettäjiin kuuluvat vaali-ilmoittelusta satojatuhansia tienanneet sanomalehtiyhtiöt. Kuka kehtaa enää lehdissäkään ilmoitella, toimittajien jakaman moraalisen tuomion uhalla?

Tunnisteet: , ,

torstaina, syyskuuta 17, 2009

Eurooppalaisia tarinoita I: design ja tulevaisuus

Maanantaina aloitin luennon, jonka teemana on “aatteet, muistaminen ja historiapolitiikka”. Sali oli täynnä – aihe kiinnostaa opiskelijoita, ja muitakin. Mitä maailmassa on tapahtunut viimeisen 20-vuoden aika, Berliinin muurin murtumisesta? Eurooppa koki tuolloin yhden renessansseistaan, uudelleensyntymisensä. Ranskan vallankumouksen juhlavuosi 1989 kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan ”hulluksi vuodeksi”. Maanosan läpi pyyhkäisivät uudet aatteet ja ideologiat ja Kylmä sota päättyi. Se vapautti miljoonia kommunismin vallan alla eläneitä ihmisiä rakentamaan vastaitsenäistyneitä tai uudelleen yhdistyneitä valtiota. Oli tilaa nationalismille, uudelle politiikalle ja historiankirjoitukselle. Viimeisen 20 vuoden aikana historiapolitiikasta – ja historian traumojen käsittelystä - on tullut osa uuden Euroopan yhteiskunnallista keskustelua.

Nationalismi sopi täyttämään henkistä tyhjiötä sirpaloituneessa Euroopassa. Uusia kansallisia kertomuksia tarvittiin pitkän ja ankaran vaiheen jälkeen, jolloin ”itäinen” ja ”läntinen” näkemys kamppailivat maailman herruudesta. Itäinen kertomus, joka sai selustatukea Neuvostoliiton kommunistisesta järjestelmästä, korosti internationaalista yhteisöllisyyttä, modernismia, rationaalisuutta, tulevaisuuteen suuntautunutta suunnitelmallisuutta. Läntinen kertomus, jolle ideologista lisäarvoa tuotti Yhdysvaltojen ylivoima, painotti vapauden merkitystä, yksilöllisiä, alueellisia ja kansallisia ominaisuuksia, oman tradition, paikallisen ja kulttuurin voimaa. Kun ”länsi” voitti, voitti läntinen kertomus ja siihen sitoutuneet identiteetit vahvistuivat. Samalla ”itä” on liittynyt Unioniin ja 200 miljoona uutta eurooppalaista on lihoineen ja luineen haastanut Länsi-Eurooppaa vuoropuheluun ja ymmärtämiseen.

Omaan ymmärrykseeni on 2000-luvulla vaikuttanut – ja sitä koetan luennolla välittää - Euroopan Unionissa toiminut ja Liettuan presidentiksi valittu Dalia Grybauskaite. Hän totesi maanmiestensä saaneen EU-jäsenyydestä ”ylpeyttä, turvallisuutta ja matkustamisen helppoutta.” Grybauskaiten ylpeys on olennaista 1990-luvun eurooppalaisen nationalismin ymmärtämisessä. Se liittyy historian rooliin ja paikkaan Euroopassa. Historiasta tuli keskeinen ideologinen voima, jonka avulla järjestelmämuutos oikeutettiin niin Saksassa, Baltiassa kuin Balkanillakin.

Eurooppalaisuuden esiin nostaminen on merkinnyt paluuta kertomukseen, ainutkertaisen ja kiinnostavan esiin nostamista. Kansallinen on viimeisen 20 vuoden aikana korostunut ja korostuksissaan muuttunut. Entiset itäblokin maat ovat edelleen kiinni menneisyydessä ja sen tulkitsemisessa. Kääntöpuolella on suvaitsemattomuuden lisääntyminen. Poliittiset ääriliikkeet menestyvät, romanivastaisuus, homofobia ja etniset jännitteet ovat kasvussa. Kaksi vuosikymmentä ei ole rasvannut demokratiaa toimivaksi, vaikka kulissit ovat pystyssä. Tässä tilanteessa historialla politikointi ja menneisyydellä manipulointi on osoittautunut menestykseksi.

Kaksikymmentä vuotta vapautta, itsenäisyyttä, kapitalismia ja kansallista puhetta. Nyt sopii kysyä, tarvitaanko uusia tarinoita pitämään Eurooppa ja eurooppalaisuus kasassa. Sitä pohdittiin eilen Euroopan Kulttuurisäätiön Suomen Osaston 40-vuotisjuhlassa Helsingissä. Amsterdamissa olevan emosäätiön (ECF) pääsihteeri Gottfried Wagner pohti puheessaan oivaltavasti uusien kertomusten tarvetta. Kaksi vanhaa (sosialismi – kansallissosialismi) tyhjentyivät jo aikaa sitten. Kolmas, nationalistinen ja sisäänpäin kääntynyt, on tullut sekin tiensä päähän. Edessä on tulevaisuus, joka näyttää jälleen kerran haasteelliselta. On uuden kertomuksen paikka.

Helsingissä sellaisen luomista yritettiin tänään, kun ravintola Nokkaan oli kutsuttu Helsingin designkaupunki 2012 –hankkeen, Sitran ja Helsinki Design Labin toimijoita. Minäkin menin paikalle, kaiketi kutsuttuna maabrändivaltuuskunnan jäsenenä. Nyt tavoitteena on uusi suomalainen – tai helsinkiläinen – kertomus, joka perustuu designin avaamiseen ja arkipäiväistämiseen. Design tuodaan pois esineistä ja muotoilusta, enemmän universaaliksi puheeksi, tavoitteena käytännön ratkaisut ja kompleksisuuden työstäminen. Ajatus on hyvä, kiinnostava ja originelli. Siinä voisi olla eväitä uudeksi kansalliseksi herätykseksi…vaikka esitin kansalaispuheenvuorossa kritiikkiä siitä, että uuden designin ympärille pitää saada tarina ja tavoite, selkokielellä. Sekä nuoria ja opiskelijoita mukaan. Muuten jutusta tulee suurten ikäluokkien saattohoitoa…sellaiseen ei nyt ole varaa!

Tunnisteet: , , , , ,

maanantaina, syyskuuta 07, 2009

"Vanhan yliopiston" viimeinen avajaisjuhla

Kuka kaipaa kylmää sotaa ja sen ideologista latinkia? Pakko sanoa, minä ainakin, välillä. Tänään yliopiston avajaisissa, kuunneltuani rehtori Wilhelmssonin, dosentti Fantin ja filosofian ylioppilas Harion teknokraattisia ja puisevia puheita, jouduin toteamaan: tuokaa nyt ihmeessä, henkiset johtajamme, aatteet ja ihanteet edes ensi tammikuussa alkavaan ”uuteen yliopistoon”!

Mikä ihmeen kylmä sota ja ideologiat? Helsingin yliopiston rehtori Ravila kunnostautui 1950-luvulla mahtavien poliittisten puheiden pitäjänä. Ravila pohti syyskuussa 1956 jykevässä avajaispuheessaan vapauden ja vastuun paikkaa yliopistokasvatuksessa. Ylioppilaille osoitettiin poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä, joihin kuului muun muassa maanpuolustustahdon kohottaminen, sivistyksellisiä ja isänmaallisia tavoitteita sekä yksilöllisen vastuun ymmärtämistä Mahtipontisia sanoja tilanteessa, jossa suomalainen sivistyneistö asemoi itsensä länsimaisen kulttuurin etuvartioksi, Neuvostoliiton ja kommunismin vaikutusvallan etenemistä vastaan.

Ravilan teksti herättää 2000-luvulla kaksijakoisia ajatuksia. Mieshän oli aito oikeistolainen puhekone, aikansa sinivalkoisten sävyjen akateeminen tulkki. Ravila oli huolissaan puolue- ja ay-intressien kasvamisesta aidon isänmaallisen ihanteellisuuden ja velvollisuudentunteen murentajana. Ravila viittaisi usein historiaan ja perinteeseen viittauksena tulevaan. Yliopistoja tarvittiin jatkamaan henkistä itsenäisyystaitelua aikana, jolloin kaikki Euroopassa oli vaakalaudalla.

Tänään avajaisissa Yliopiston juhlasali oli poikkeuksellisen täynnä – pitkästä aikaan. Yliopiston johto ja me opettajat järjestäydyimme kulkueeseen, joka astui saliin tasan klo 12.15 Sibeliuksen hienon Andante festivon tahdittamana. Komeaa ja emotionaalista, kuten aina! Tunne kuulumisesta Alma Materiin oli tiheimmillään! Odotukset olivat korkealla kun ohjelma alkoi. Itse vaivuin horrokseen kun rehtori jo muutaman lauseen jälkeen käytti minun yliopistostani sanaa ”tilivirasto”. Hän juuttui yliopiston hallinnon uudistukseen – sen keskeisin tavoite on ollut kehittää akateemisen työn johtajuutta. Strategia ja uusi hallitus ovat vieneet vahvasti rehtorin ajatukset ja tulleet kaiketi uniinkin. Puheen punainen lanka, ”yliopisto tarvitsee johtavan päätöksentekoelimen, jossa kokonaisuuden strateginen kehittämistehtävä koetaan selkeästi ensisijaiseksi”, toistui läpikäyvästi.

Keskiryhmistä puhui väliaikaisessa yliopistokollegiossa oleva dosentti Björn Fant, nyt sovittelevasti uudistuksista, muttei järin mieleenpainuvasti. Fant sentään käytti sanaa ”kasvatus” pohtiessaan yliopiston roolia ja tehtävää; muille puhujille se tuntuu olevan pelkkää tutkimusta ja opetusta. Avajaisten pohjanoteeraus tuli HYY:n hallituksen puheenjohtajalta Pasi Hariolta, joka käytti mahtavan puhemahdollisuutensa kritisoidakseen yliopistolasia vähäisestä kiinnostusksesta kolmikantaan ja demokratiaan. Lahjakas Hario jätti tilaisuuden käyttämättä pohtiakseen humanistin ja historian opiskelijan viisaudella uuden ja vanhan yliopiston eroja, haasteita ja mahdollisuuksia, aikamme ilmapiiriä, omakuvaa ja visioita. HYY:n hallitus in corpore nousi seisomaan puheen jälkeen osoittaakseen hallintodemokratialle tukea – kaiken yllä lepäsi ikävä 1970-lukulainen politiikan ummehtunut ilma.

Saa sitä kai tämmöinen tuleva akateeminen ruohonjuuritason perustyöläinen pikkuisen valittaa, että ei löydy johtajista imua ja innostusta analysoida sisältöjä, historiaa ja aikaamme, pohtia yliopiston kasvatus- ja sivistystehtävää, miksei sen yhteiskunnallista paikkaa 2000-luvulla. Tänään, vanhan yliopiston viimeisissä avajaisissa, olisimme kaivanneet helliä jäähyväisiä menneelle. Itselleni yliopiston sisältö ei tule muuttumaan, jos kohta hallinto vaihtuu ja pomojen määrä kasvaa. Perinne se on ja omanarvontunto, jolla tämä laitos tulevaisuudessa pärjää. Kunpa johtajammekin ymmärtäisivät sen!

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, syyskuuta 01, 2009

”Uhrin ansiosta lippu liehuu”

’Tuntemattomasta Suomesta’ kirjaa tekevä brittitoimittaja Michael Booth oli muutama päivä sitten työhuoneessani pohtimassa tämän maan olemusta ja historian vaikutusta omakuvaan. Käytiin läpi vuosia 1809, 1917, 1944 ja 1989. ”Hetkinen haloo”, tokaisi Booth, ”Suomi kai ei ole koskaan ottanut, kokenut uhrin roolia? Ei tunnu sellaiselta, kun täällä puhuu ihmisten kanssa, ei todellakaan.” Ulkomaisen toimittajan tokaisu pysähdytti. Näin on todellakin. Suomen sata sotaa ja tuhat taistelua historian aikana eivät ole tuottaneet kollektiiviseen tunnemaailmaan tunnetta uhrin asemaan joutumisesta. Sotia on käyty, kapinoita koettu, vallankumouksiin on jouduttu, verisestä veljessodasta selvitty – ja sitten vedetty hihat ylös ja ryhdytty rauhan rakentamiseen.

Uhri –teema pyöri mielessäni viikonlopun yli. Perjantaina tuli postista sopivasti Sotainvalidien Veljesliiton tilinsiirtokeräys – valtakunnalliset suurkeräykset on tätä nykyä lakkautettu. Kuoressa oli päällä liiton tunnus, miekka ja seppele, sekä yllämainittu lause: uhrin ansiosta lippu liehuu. Jäin pohtimaan, mitä lause minussa, sotaveteraanin tyttärentyttären mielessäni herätti, iloa, häpeää, ylpeyttä vai surua? Ilahduin kun totesin, että tunne oli lähinnä….riippumaton, hieman ylpeästi kansallista itsellisyyttä korostava.

On uutta saada olla avoimesti ylpeä vaikkapa Talvisodan hengestä. Sukupolveni kasvoi kylmän sodan aikaiseen ankaraan ja prutaaniseen geopoliittiseen ajatteluun, tai pikemminkin, turvallisuus-kysymykset ja ulkopolitiikka tulivat jopa uniin. Kun vartuin, opiskelin ja tutkin historiaa, ymmärsin paremmin. Sota on teema, jonka ympärille kietoutui paljon myyttistä ja todellista omakuvaa ja yhteisöllisyyttä. Oma ikäryhmäni sai sentään kokea jotain suurta 20 vuotta sitten: maailman, Euroopan muuttumisen, kun Berliinin muuri murtui.

Tänä syksynä tullaan näkemään, kuinka vuodesta 1989 on jo muodostunut myyttinen ajanjakso Euroopan historiassa. Myytit sinänsä liittyvät kansallisvaltioiden muodostumiseen, joka lähti liikkeelle Ranskan vallankumouksesta. Kansojen vapaudenkaipuulle haettiin tukea menneisyydestä. Arkeologia ja historia tuottivat ilmiöitä ja asioita, joista leivottiin kansallisia ja nationalistisia. Monet 1800-luvulla luodut historiamyytit säätelevät edelleen omakuvaamme. Kiinnostava on, että
samantyyppiset myytin ainekset ovat siirtyneet kansakunnalta toiselle.

Meillä Euroopassa myyttejä ovat tuottaneet
• kertomus kansallisesta alkuperästä
• suurmies tai -nainen kansallisen henkilöitymänä
• kaipuu vapauteen ja itsenäisyyteen
• kertomus uskon voimasta ja
• yhteisöllinen kokemus sodasta, erityisesti vuosista 1939–45.

Toinen maailmansota muutti Eurooppaa ja vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan ydin niin idässä kuin lännessä. Sodan päättymisen päivästä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisen päivästä on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. Historiakulttuuriin nousi vastarintaliikkeen ihannoiminen. Sota nosti esiin uusia myyttisiä sankareita, valtiomiehiä ja sotapäälliköitä, sankarivainajia tai joukkoteurastuksissa kuolleita tavallisia sodan uhreja.

Sodan voittoisa kertomus loi myös isänmaallisuutta. Se lääkitsi taisteluhaavoja. Vasta viime vuosina sodasta on tehty universaalikertomus, jossa korostuu trauma eli keskitysleirit. Juutalaisten kohtalosta on tehty 1900-luvun nollapiste. Siihen peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin. Uudistuneessa Euroopassa vuosi 1989 on noussut monin tavoin vuoden 1945 rinnalle. Se vapautti kommunistiset Itä- ja Keski-Euroopan maat lopullisesti toisen maailmansodan poliittisesta vankilasta eli Neuvostoliiton ylivallasta. Samalla Baltian maissa, Puolassa, Romaniassa jne. tuli tilaa pohtia mitä toinen maailmansota ja vapautuminen Neuvostoliitosta merkitsivät näiden maiden kannalta: on helppo ymmärtää, että ajatus uhrina olemisesta ja kollektiivisesta kärsimyksestä nousi uudemmassa historiakuvassa vahvoille.

Tätä kivuliasta kaksoisidentiteettiä ei meillä ole, eikä muutama äänekäs kommunisti tai taistolainen tilannetta muuksi muuta. Hm…tarkemmin mietittyäni… taidanpa tänä vuonna maksaa roposeni sotainvalidien keräykseen.