Jalkatyötä, jalkatyötä!

Blogi toisensa perään täyttyy vielä viikon ajan vaaleista. Ehdokkaan työ täyttää ajatukseni täysin. Viime viikkoina olen tuntenut syvää rakkautta pikku jalkojani kohtaan; ne ovat uupumatta seisseet, juosseet, kävelleet, kiitäneet ja kaartaneet paikasta toiseen. Nämä vaalit tarjoavat ehdokkaille lukuisia unohtumattomia elämyksiä. Monet yhdistykset ja järjestöt, koulut ja oppilaitokset, yritykset ja seurat ovat aktivoituneet järjestämään vaalitilaisuuksia, keskustelutapahtumia ja suoranaisia tempauksia ja jippoja.

Viime viikolla jalat veivät minut Tukholmaan, kahteenkin vaalitilaisuuteen. Toisen järjesti Pohjoismainen Neuvosto entisessä hienossa Norra Latin –koulussa (nyt rakennuksessa on Tukholman kaupungin kurssikeskus…!). Paikalla oli salillinen kansainvälisiä kirjeenvaihtajia, ruotsalaisia politiikan ja median vaikuttajia sekä suomalaisia toimijoita. Meitä oli edustava joukko kunniallisia ehdokkaita (Kaj Bärlund, Anna-Mari Virolainen, Ville Niinistö, Ulla-Maj Widerroos), mutta mediashow pyöri kuitenkin ruotsinsuomalaissyntyisen ehdokkaan Marko Kulpakon (pers) ympärillä.
Sama kuvio toistui illalla Suomen Tukholman instituutissa, jossa jouduimme Radio Sisun ja ruotsinsuomalaisten tentattavaksi. Kiinnostava tilaisuus, joka pani pohtimaan alati muuttuvia suomalaisidentiteettejä Ruotsissa.

Tukholma jälkeen jalkani ovat kantaneet minut moniin vaalipaneeleihin, parhaassa vauhdissa niitä on ollut kaksi päivässä. Unohtumattomia keskusteluhetkiä on koettu muun muassa Hanasaaren monikulttuurisuuskeskustelussa, johon osallistui muutama maahanmuuttajataustainen ehdokas ja jonka aikana itsekin korostin omaa asemaani ”maahanmuuttajan tyttärenä”, so. viipurinsaksalaisvenäläisen isäni tyttärenä. Syvälle taiteen yhteiskunnalliseen rooliin puolestaan pureuduttiin myös kirjailijajärjestö PENin vaalikeskustelussa keskiviikkona Kirjasto kympissä. Taiteen ja kulttuurin teemat nousivat esille Helsingin Taitelijaseuran paneelissa seuraavan päivänä, jolloin pääsin myös herrojen kamariin eli Vanhalle pohtimaan NATO:n salaisuuksia.

Jalkaparat juoksivat edellisellä viikonlopulla ylös ja alas Itiksen kauppakeskuksen pitkää käytävää, lukuisia rullaportaita ja toritiloja. Kauppakeskuksen oma paneeli pidettiin Bulevardilla ja siihen osallistui lisäkseni koko joukko politiikan helsinkiläistä kärkeä. Juontajana toimi kokenut tv-kasvo Jone Nikula, jonka rautainen juonnon ammattitaito paistoi läpi; Nikula veti monipuheista joukkoa kuin kersantti alokkaita. Me olimme hiljaa kun Jone jakoi kysymyksiä, puheenvuoroja ja pani meidät pohtimaan: mikä filmi kuvaa parhaiten Suomea vaalien jälkeen? (Oma vastaukseni: Uuno Turhapuro armeijassa…tarvitaan nokkeluutta ja kuria ja jermuhenkeä..)

On pakko sanoa: koko tämä vaalirumba on ollut mahtava oppimisprosessi! Kun iltaisin roikutan väsyneitä tutkijanjalkojani seinää vasten, voin vain huokaista: tänäänkin on tullut opittua yhtä ja toista uutta ihmisistä, yhteiskunnasta ja 2000-luvun ilmapiiristä. Vaaliehdokkuus on poikkeusaikaa ihmisen elämässä: se on intensiivistä, voimia ja energiaa kuluttavaa 24/7 –aikaa, joka samalla antaa ja pakottaa menemään syvälle aikaan ja ilmiöihin. On pohdittava kantojaan, kyettävä muotoilemaan vastauksia, väittelemään ja keskustelemaan. Tällä kierroksella olen ollut mukana osaavien poliitikkojen peesissä. Kiitos Tuija Brax, Erkki Tuomioja, Sirpa Puhakka, Silva Modig, Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Perkiö, Pekka Haavisto, Osku Pajamäki ja monet muut kykenevät poliitikot antoisista keskusteluista.

PS Uskoni kansanvaltaan on tänä keväänä vahvistunut! Demokratia edellyttää määräenemmistöjä. neuvottelua ja kompromissikykyjä. Se edellyttää politiikkaan kyvykkyyttä. Monet ehdokkaat ovat uusia kykyjä. Toivottavasti suomalaiset antavat uusille kasvoille mahdollisuuden..!

Vaalirahakohu ja jäähyväiset demokratialle?

Ihailen ja ihastelen suomalaisen yhteiskunnan kykyä latautua täysiinsä yhden asian kiihottamana. Vaalirahavääntö muistuttaa nykyisessä muodossaan kolmenkymmenen vuoden takaista metrokohua. Tuolloin kohistiin oletetuista ja todellisista metron rakentamiseen liittyneistä lahjuksista. Samaan pakettiin kuuluivat Salora-oikeudenkäynnit. Seurauksena oli ennen näkemätön ”rötösherrajahti”. Sen vanavedessä näivettyi herraverkostoihin ja hyvä veli –sopimuksiin perustunut, asevelihenkinen poliittinen kulttuuri.

Tilaa 1980-luvulla tuli vennamolaisille ja vihreille, noille rötöstelyssä ryvettymättömille. Suuret puolueet tutisivat hetken, mutteivät kaatuneet. Ensin hallitusvastuuseen nousi kokoomus, pian perässään keskusta ja SDP. Kaikki jatkui kuin ennenkin, lukuun ottamatta: rötösmurtumasta sisään pääsivät vihreät, jotka sittemmin ovat jatkaneet urbaania voittokulkuaan.

Mitä tästä kaikesta voimme oppia? Suomen poliittinen puoluejärjestelmä on yli 100-vuotinen perinnetihentymä. Toimintatavat, verkostot, rahoitus, etabloituminen sekä kunnallistasolle että valtakunnanpolitiikkaan ovat syvällä yhteiskunnassamme. Puolueet ovat demokratian ja kansanvallan takuuvoimaa. Nyt mitataan, mitä olemme valmiita järjestelmästä maksamaan, ja millä hinnalla. Ja minkälaisella avoimuudella?

Kannatan suomalaista kansanvaltaa. Kannatan sitä, että puolueet kokevat edelleen olevansa ”kansanliikettä”, joka hankkii konkreettisen ja poliittisen tukensa laajasti yhteiskunnasta. En halua, että puolueista tehdään valtiokoneiston osasia, ”tilivirastoja”, jotka saavat ainoan rahoituksensa suoraan tasavallan budjetista. Kunnioitan demokratian pelisääntöjä ja olen valmis maksamaan siitä.

Mitä muita vaihtoehtoja on? Katsotaan maailmalle ja opitaan. Niin kiero maa kuin Yhdysvallat muuten onkin, tässä suhteessa se on mallikkaan esikuvallinen. Kaksipuoluejärjestelmässä se onnistuukin. Olet joko puolesta tai vastaan, ja tuet kantasi edusmiehiä avoimesti, ylpeästi ja runsaskätisesti. Tuki on vuorovaikutteista. Hyvät lahjoittajat palkitaan mukavilla hommilla, suurlähettiläsposteilla, korkeilla viroilla ymv. Lähtökohta on avoimen naiivi: poliittinen toiminta tarvitsee laajapohjaista rahaa ja tukea.

Ennen pitkää pöly laskeutuu vaalirahakohun ylle. Mitä nousee raunioista? Lähestymmekö itäeurooppalaista mallia? Ukrainassa, Venäjällä jne. puolueet eivät ole kansanliikkeitä, vaan suku- ja ystäväverkostojen muodostamia valtapiirejä. Niiden tarkoituksena ei ole edustaa ketään, vaan valvoa, että omat pääsevät poliittisen vallankäytön ytimeen. Samalla kauhotaan hieman valtion omaisuutta ja raaka-ainevaroja omaan taskuun. Asioita onkin mukavampi hoitaa, kun omat intressit ja valtiolliset ovat yhtä ja samaa.

Vaalirahoitukseen tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Nyt huoleni kuitenkin on, että vauva menee pesuveden mukana. Kansalaisten luottamus politiikkaan rapautuu, kukaan ei suostu leimaamisen pelossa tukemaan puolueita ja ehdokkaiden vaalityötä. Palataan nollatilanteeseen ja pelataan itäisen Euroopan peliä: rikkaat hoitavat yhteisiä asioita ja muodostavat puolueita ympärilleen. Vain heillä on siihen varaa! Ympyrä sulkeutuu – palataan säätyvallan aikaan. Jäähyväiset demokratialle?

PS. Ai niin, entä oma vaalirahoitukseni? En ole kuulunut Nova Groupin enkä muidenkaan maakuntien miesten lemmikkeihin. Kunnallisvaaleissa (2004, 2008) rahaa paloi kummassakin noin 10 000 euroa. Sen verran maksoivat vaaliesite sekä ilmoitukset valtalehdissä (HS, HBL) ja liikennevälineissä. Ensimmäiset vaalit rahoitin veronpalautuksilla, toisen perintörahoilla. Omaa rahaa siksi, että en halunnut riippuvuuksia mihinkään suuntaan. Suren kyllä sitäkin, että nyt menettäjiin kuuluvat vaali-ilmoittelusta satojatuhansia tienanneet sanomalehtiyhtiöt. Kuka kehtaa enää lehdissäkään ilmoitella, toimittajien jakaman moraalisen tuomion uhalla?