sunnuntaina, lokakuuta 19, 2014

Minä ja muistaminen



Syksyn kirjamarkkinoilta luettavaa tulvii siihen malliin, että paniikkireaktio painetun sanan lopusta tuntuu ylireagoinnilta. Muistelmarintamalla on runsautta, kun suuret ikäluokat lähestyvät ikää, jolloin sopii palautella mieliin elämän nousujen ja laskujen merkityksiä. Tänään nostalgianälkä ja tarinantarve korostavat muistin ja muistelemisen tärkeyttä kulttuurissamme. 
Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa muistamista ja unohtamista on käsitelty runsaasti. Eräs juonne liittyy siihen, miten historialliset muuttujat vaikuttavat muistiin. Yksilöllinen muistaminen ja yleinen tapahtumahistoria lomittuvat elämänhistoriassamme. Suomen kohdalla yleistä dramatiikkaa löytyy, on sotia, kapinoita, suurlakkoja, lamaa, nousukautta, jälleenrakennusta ja niin edelleen. Tässä maaperässä muistamisen ja unohtamisen valtataistelu on olennaista ja se säteilee sekä omaan että yhteisölliseen muistamisen kulttuuriin.
Mitä ihminen siis muistaa? Muistamisen tulkitseminen käy jatkuvaa vuoropuhelua nykyhetken poliittisten ja kulttuuristen arvojen kanssa. Parhaimmin muistamme jokapäiväisiä, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä prosesseja. Muistaminen on kommunikointia sanojen, mielikuvien ja kirjoitetun tekstin välillä. Yksittäiset, tunteita aktivoivat tapahtumat ja elämykset voivat jäädä mieleen ja säätävät muistia (sano sana ”sota” ja…).
Muistamiseen kuuluu alitajuinen kyky valita tai hylätä kertomusten ja kokemusten tulvasta olennainen. Helsingin kirjamessut lähestyvät ja kiinnostavia muistelijoita esiintyy messuareenoilla. Syksyn uutuuksista kaksi teosta on noussut yöpöytäni kirjapinon päällimmäiseksi: sosiaalipsykologi Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta (Kirjapaja) ja emeritusprofessori Matti Klingen Upsalasta Pariisiin (Siltala).
Opukset ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjoitettu rikkaalla suomella. Ydintä on kirjoittajien suhde lapsuuteen, nuoruuteen ja varhaisiin työvuosiin. Järvisen teksti on selviytymistarinaa vaikeista kotioloista. Suhde perheeseen rakentui kivuliaaksi, tai kuten kirjoittaja toteaa, vanhemmista tuli ”kaiken elinvoiman vievä taakka”.  Taustalla on lapsuudesta juontava eriparisuus, ja siitä johtuva alituinen ja kipeä kitka. Sen jälkivaikutuksesta nousee kirjan pääkysymys: onko aika laskea vanhemmat kaapin päältä ja tarkastella heidän toimintaansa kriittisesti.
Järvinen tekee tämän ruumiiden laskemisen hyytävän tehokkaasti ja viesti kuplii lukijan iholla. Karkeasta kasvualustasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Järvinen on löytänyt itsestään kirjoittajan lahjan. Teos tarjoaakin rutkasti samastumiskohteita ja ahaa-elämyksiä. Perheestään puhuu myös Matti Klinge. Turvallinen ja kulttuurivirikkeitä tarjoava helsinkiläinen ylemmän keskiluokan koti, suvun ja lähipiirin tuki ja kannustus avaavat nuorelle lahjakkaalle pojalle monta ovea kuljettavaksi.
Klinge kuvaa tyylikkään monitasoisesti sitä, miten ihmisen elämää säätelevät sattuma ja hyvä onni (”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”), mutta myös ahkeruus ja tunnollisuus sekä rohkeus ajatella ja toimia toisin kuin ympäristön paineet edellyttävät. Klinge rakentaa historiantutkijan kirurgisella tarkkuudella oman menneisyytensä ”kuukausi kuukaudelta” -muistelmapaloiksi ja kontekstina on Suomen nopea yhteiskunnallinen muutos. Yksilö Klinge etsii paikkaansa murroksen ja muutosten maailmassa, ja selviää osin kotoa saadun sosiaalisen pääoman ja verkstojen ansiosta.
Molemmat teokset hajottavat myyttistä kuvaa ”tavallisesta suomalaisesta”. Järvinen perkaa tunnemaailmaansa taakkaa, joka leimaa kaikkia sosiaaliryhmiä. Klinge rekonstruoi kokonaistaideteosta itsestään. Yhtä kaikki, teokset osoittavat muistin tärkeyden. Kirjat nousevat korkealle, koska niissä tarjoillaan henkilökohtainen elämä osaksi yleistä kosketuspintaa. Lukemisella on lähes terapeuttinen vaikutus.  Yksityisen ja kollektiivisen historian leikkauskohdat tarjoavat lukijalle runsaasti ajattelun aihioita ja lisäävät itseymmärrystä. Sellainen on hyvän kirjallisuuden perustehtävä!  
(Suomen Lääkärilehti 10.10.2014)











Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2014

Helsingin Yliopiston johtosääntöehdostus ja "yhteisöllisyyden hautajaiset"



Viime viikkoina on Helsingin yliopiston professoreiden sähköpostilistalla käyty poikkeuksellisen virkistävä keskustelu, jossa on äkäisestikin otettu kantaa yliopiston johdon valistelemaan johtosääntöuuditukseen. Sen tavoitteena on ennestään lisätä rehtorivetoisuutta ja suoristaa johtajavetoinen linjaorganisaatio yliopiston kaikille hallintoportaille. Käytännössä esitys hävittäisi vimmeisekin rippeen kollegiaalisuudesta, so vanhasta perinteestä, jonka mukaan yliopistolaiset itse, sisäisesti, päättävät asioistaan, eivät "johtajan" vetämänä.  On povattu demokratian loppua, yhteisöllisyyden alasajoa ja sotilasorganisaation nousua, joa esitys toteutuu. Siksi prpfessorikunta on vaatinut Suuren Konsistorin koollekutsumista, joka nyt (viikkojen odottelun..) jälkeen on toteutumassa 24 X iltapäivällä.

Jo nyt on käyty keskustelu nostanut esiin vuoden 2010 yliopistouudistuksen avaaman kuilun hallituksen ja virkamiesjohdon ja "tavallisen yliopistoväen" keskuudessa. Oma puheenvuoroni e-mailissa oli seuravaanlainen: Tuntemattoman sotilaan Lammion johtajaoppi kiteytti: asiantuntijaorganisaatioissa johdon (HY=rehtorin, hallituksen?) tärkein tehtävä on saada alaiset (HY=henkilöstö, tässä tapauksessa prof.kunta) haluamaan ja visiomaan kanssaan samoja asioita, tekemään niitä yhdessä ja sitoutumaan ja sitouttamaan organisaatio yhteisiin tavoitteisiin ja päämääriin. Nyt ongelma on se, kuten Donner toteaa, että yliopistostrategian "ontto fraseologia" ei tyydytä (ainakaan merkittävää osaa) ajattelevaa akateemista yhteisöä eikä "HY:n kohti 50 parasta" -rankingasemaa riitä henkilökohtaisen tutkijaelämän sytykkeeksi. Se on leimallisesti hallinnon asettava tavoite, ja siksi tarvitsemme hallinnossa olevia ihmisiä, kuten professorikunnan edustaja, käymään asiasta avointa keskustelua.

Avoin keskustelu tuntuu olevan vaikeata jopa sellaisessa älykköorganisaatioissa kuin yliopistossa. Jos ja kun johtajamallia, joka tuo esikuvansa yritysmaailmasta, työnnetään akateemiseen yhteisöön, olisi hyvä, jos yritysmaailman ajankohtaiset johtamisopit ja -etiikka edes laimeasti seuraisivat perässä. Sellaisesta tavoitteellisuudesta tuntuu olevan vajetta nyt. Johtamisen aihepiiristä on kirjoitettu paljon ja sitä on tutkittu rutkasti tässäkin talossa, yliopistoprofessoreiden ja muiden tutkijoiden asiantuntemusta voisi hyödyntää....tai edes konsulttitalouden ajalla kuunnella alan osaajia - ohessa yksi linkki, jos paksumpia opuksia on vaikea löytää: http://digitaalinenpolku.fi/johtaminen-viestintaa-miten-digitaalisuus-muuttaa-sita/
 
On selvä, että yliopistolakia tulee (jotenkuten) kunnioittaa ja siksi johdon täytyy käyttää muita keinoja yhteisönsä sitouttamiseen. Tunteilla on näissä prosesseissa merkitystä eikä kukaan halua kokea tulleensa ylikävellyksi itseään koskevassa asiassa. Siksi me reagoimme tähän johtajavalinta-asiaan - se tulee likelle jokapäiväistä työtämme. Joko hallituksen viesti on sumea tai vuorovaikutteiseen viestinnällisyyteen ei koeta tarvetta - molemmat sotivat vastoin ajassamme olevia suuntauksia ja tietenkin akateemista itseymmärrystä vastaan. Yliopisto on tavattoman kompleksikas yhteisö. Ainakin osa tätä kirjeenvaihtoa käyvä tuntuu taipuvan huonosti keskitettyyn johtamiseen ja pelkkään lausunnonantajan rooliin. Me olemme yliopistoihmisiä: haluamme argumentoida, puhua, vaikuttaa! Kitkaa syntyy myös siitä, että Yliopisto on myös liian suuri ja sirpaleinen, jotta keskitetty komentosilta voisi ulottaa otteensa jokaiseen ylioppilaaseen, jokaiseen tutkijaan.

Sekä yliopistouudistus että nyt käynnissä oleva prosessi on ainakin minussa herättänyt epäluuloa siksi, että sen takaa puuttuu laajempi ja punnitumpi, akateemista itseymmärryksestä nouseva visio yhteiskunnan henkisestä suunnasta. Pelkkää pärjääminen kansainvälisessä kilpailussa ei riitä suunnaksi, semminkin kun yliopistolla on yhä roolinsa tässä maassa ja kaupungissa, tällä alueella. Siksi ylhäältäpäin tuleva poliittinen uudistus uudistuksen vuoksi ei riitä - sellaisia toki on tehty koulutushistoriassa aikaisemmin - vaan hyvä uudistus edellyttää visiointia, perspektiiviä yliopiston roolista ajassamme ja tässä tilassa (toistaiseksi Suomi/Helsinki). Nyt ollaan liikkeellä globaalitalouden perustein, jotka eivät kaikilta osin löydä kosketuspintaa meissä - tai ainakaan minussa. 

Keskustelu siis jatkukoon!

Tunnisteet: , , ,