torstaina, huhtikuuta 30, 2009

Ukraina sielussamme!

Ensimmäisenä Kiovassa, Ukrainan pääkaupungissa, pistää silmään aivan mahtava liikenne. Norsujen kokoiset autot täyttävät ajoväylät ja jalkakäytävät. Megakulkuneuvoja parkkeerataan surutta kaikkialle – auto on täällä kuningas! Liikennevalot kohtelevat autoja ruhtinaallisesti, kun kävelijöille on varattu muutama kymmenen sekuntia leveiden ja vilkkaiden katujen ylittämiseen. Komeat autot symboloivat varallisuutta, ja varallisuus uutta aikaa! Filosofia on selvä: niillä joilla rahaa on, tulee voida siitä nauttia. Muut, köyhemmät ja kurjemmat, korjatkoon luunsa alta pois!

Euroopan historian oppituolin opintomatka Ukrainaan, Kiovaan ja Lviviin alkoi viime viikon keskiviikkona suopeissa tunnelmissa. Ilman oli kaunis, lentomatka yllättävän lyhyt, ukrainalaiset periaatteessa ystävällisiä…tai no...eivät nyt ainakaan suorastaan töykeitä matkailijoita kohtaan. Kiova oli vilkas ja iso kaupunki, hyvässä vedossa, dynaamisen oloinen, täynnä historian muistumia alueen antiikkiin palautuvasta historiasta, slaavilaisuudesta ja ortodoksisuudesta. Lviviin menimme viikonlopuksi mukavilla yöjunilla, joiden laatu ja turvallisuus oli parempi kuin Suomessa. Tämä Galitzian hyvin säilynyt pääkaupunki on yhä komeaa muistumaa Ukrainan ”eurooppalaisesta” historiasta. Kaupungissa tuntuu Puolan ja Itävallan vaikutus ja katolisuus, yliopiston ja oppineisuuden pitkä läsnäolo.

Kiovan editse kulkee mahtava Dniepr. Suuret joet valuvat etelään ja Dniepr on ollut pääasiallinen kauppareitti - nyt se on myös sähkövoiman tuottaja. Muutoin maasto ja maisema pitää sisällään vuoristoa: Karpaatit ovat lännessä, Krimin vuoret etelässä. Siinä välissä on tasamaata, vaihdelleen metsäisten alueiden kanssa. Sitten on paljon hyvää maanviljelysmaata – chernozem – mustaa maata on pääosin Keski-Ukrainassa. Ukraina on suurin maa Venäjän jälkeen Euroopassa: 603 700 m2 ja noin 47 milj. asukasta. Vilja on ollut sen pääasiallinen "kulta", vaurauden lähde.

Maassa on aukeaa maastoa ja suojelevia metsiä. Ukraina on myyttinen rajamaa, jolla on usein kahdet kasvot, kaksi menneisyyttä. Rinnan vaikuttavat roomalais-katolisuus ja ortodoksisuus, etelässä islam. Ukrainaa kutsutaan ”Vähävenäjäksi”: suuri osa siitä kuului jo 1700-luvulla laajentuvan Venäjän imperiumiin ja sittemmin Neuvostoliiton valtioon. Nykyinen maa-alue vastaa suunnilleen Ukrainan etnisten kansojen asutuksen rajoja. Ukrainassa on aina ollut vähemmistöjä: juutalaisia, puolalaisia, venäläisiä jne.

Me kävimme katsomassa miten historiaa tuotetaan maassa, jolla on pitkä menneisyys, mutta lyhyt valtiollinen itsenäisyys. Koska ukrainalaiset ovat olleet valtioton etninen ryhmä, ei maassa ole kokemusta pitkästä valtiorakentamisen historiasta. Nykyiset rajat ovat Stalinin politiikan tuote, johon tuli muutamia aluevalloituksia 1939–1945 ja Hruštševin päätös: Krimin niemimaa liitettiin Ukrainan osaksi 1954. Alueiden politiikka on ollut hajanaista ja sattumanvaraista, mutta monet ilmiöt alueella voidaan tulkita ukrainalaisiksi. Näitä ovat Kiovan prinssien kääntyminen kristinuskoon, kasakkasota puolalaisia vastaan, juutalaisen Hasidismin syntyminen, Krimin sota ja Tsernobylin onnettomuus. Ongelmana on, että samat ilmiöt katsotaan kuuluvaksi myös Venäjän ja/tai N-liiton historiaan – nyt kiisteltiin siitä, kenelle kuuluu kirjailija Nikolai Gogolin (ukrainaksi Mykola Hohol) muiston vaaliminen, synnyinseudulle Ukrainassa vai Venäjälle, jossa Gogol teki elämäntyönsä.

Ukrainan historiassa ongelmana on jatkuvuuden puute. Keskeinen on kysymys siitä, miten sitoa monikulttuuriset kertomukset osaksi Ukrainan valtionrakentamista? Lopputuloksena on se, että moderni ukrainalainen kansallistunne pikemminkin syntyi imperiaalisten valtiorakentamishankkeiden varjossa kuin muovasi niitä. Ukrainan ”kansakunta”, nation on natsiia. Sillä on erilainen merkitys kuin lännessä. Se ei ole valtiokokonaisuus, vaan ihmisten muodostama etninen yhteisö, jossa yhteinen alkuperä, kieli ja kulttuuri yhdistivät. Kun vuonna1900 Ukrainan alue oli jaettuna Venäjän ja Itävallan kesken, natsiia perustui kieleen ja kulttuuriin. Siihen se perustuu edelleenkin. Nationalismi kehittyi omalla tavallaan: alkuvaihe 1840-luvulla tapahtui kulttuurin ja kielen tunnuksin, 1900-luvun alussa politiikan parissa ja vasta 1990-luvulla valtiollisin tunnuksin. Vuoden 2004 oranssin vallankumouksen jälkeen nousi demokratian ideaali. Ukrainassa tulee mieleen Suomi – ja maamme parempi herraonni. Matkailu tällä kertaa todella avarsi!

keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2009

”Viime sotien aikaan…”

Jokainen Suomessa ymmärtää otsikon sanojen merkityksen. Sota, erityisesti Talvisota ja Jatkosota (isolla kirjoitettuna!), yhdistää kansakuntaamme katsomaan menneisyyttä sotaan liittyvien muistojen valossa. Sodan merkityksiä pohdittiin viime viikolla Maanpuolustuskorkeakoulussa, jonne olin saanut kutsun tulla keskustelemaan sodan, tieteen ja sivistyksen monitasoisista maailmoista. Paikalla oli muitakin asiaan vihkiytyneitä, MPK:n uusi johtaja, kenraali V. Tynkkynen, tutkimuspäällikkö Hannu Kari, professori Aki-Mauri Huhtinen ja Kylkirauta –lehden edustajana päätoimittaja Marko Laaksonen. Ilmavoimia edusti J. Jokinen.

Saimme aikaan kiinnostavan keskustelun sotatieteiden, sodan ja akateemisuuden suhteista. Lähtökohta oli selvä: mitä ”sotilasyliopistossa” tutkitaan, jos perusarvona on kriittisyys ja uuden tiedon tuottaminen? Miten perinteinen sotakoulutus taipuu tieteen tahtoon? Tutkiiko sotatiede muutakin kuin ”sotaa”? Sotilasakateemisuuden henkeä analysoitiin laveasti – tarvitaan tietoa sotataidosta, mutta myös kykyä hahmottaa uhkia, muutosta ja tulevaisuuden suuntaa. Siinä tieteellisellä ajattelulla on paikkansa.

Isoisäni teki elämäntyönsä Suomen armeijassa. Olen koko aikuisen elämäni ollut kiinnostunut sodasta; vuodet Mannerheim-museossa intendenttinä avasivat silmäni 1980-luvulla näkemään sodan sosiaalisen ulottuvuuden ja kulttuuriset merkitykset. Mieltäni ei niinkään kiehdo varsinainen sota- tai taistelutaito, vaan ne monimutkaiset yhteiskunnalliset mekanismit, joilla sodan muistoa ylläpidetään ja sen merkitykseen vedotaan. Tällä kulttuuritutkijan katseella olen koettanut ennakkoluulottomasti analysoida sotien ja rauhanliikkeiden paikkaa kansakuntien historiakertomuksissa ja omakuvassa.

Mitä muistellaan kun muistellaan sotaa? Yleisesti ajatellaan, että sota-aikana kiteytyvät arvostetut moraaliset ja eettiset piirteet, samalla kun itse taistelu on raakaa todellisuutta. Sota on poikkeusaikaa: kansakunnan rivit tiivistyvät, yhteisöllisyys ja kollektiivinen vastuuntunne kasvavat. Arki muuttuu dramaattisesti. Eletään täysillä, vailla tietoa tulevaisuudesta. Rakkaus, ero, syntyminen, kuolema, suru ja toivo saavat tavanomaisesta poikkeavia sävyjä. Sota sotilaineen on nuorten juttu. Se jättää jälkiä kokonaisten sukupolvien mieleen.

Nuoret edelleenkin arvostavat sodan merkitystä historiakuvassa. Euroopassa sotakokemukset liittyvät kansakuntien kollektiiviseen muistiin – tästä osoituksena nyt ajankohtainen Viro-keskustelu. Historian tulkinnat säätelevät jopa ulko- ja sisäpolitiikkaa, kuten Nato-näkemykset meillä osoittavat. Suomessa itärajaa historia tiedetään, ja rajatilan kokemus liittyy sotamuistoihin. Sota ja sankarillisuus istuvat historiakulttuurissamme syvällä, kuten jo Maamme –laulun neljännen säkeen viestissä todetaan: "Täss’ auroin, miekoin, miettehin / isämme sotivat." Kylmän sodan päättyminen mahdollisti jälleen ylpeyden sotilaallisesta pärjäämisestä, joka perustui sitkeyteen, sopeutumiskykyyn, uhrimieleen ja kriisiaikaiseen yhteistahtoon.

Oman armeija on Suomessa tärkeää. Armeijakysymys on kietoutunut historian murroskausiin. Valtiollinen itsenäisyys ja sotilaallisuus yhdistyvät kulttuurissamme. Armeijanharmaasta kehittyi suomalaisen urhollisuuden, sotilaallisuuden ja isänmaallisuuden tunnus. Oletettu tai todellinen kansallinen yksituumaisuus korostuu edelleen sotakirjallisuudessa, historian tutkimuksessa, muistelmissa, Kansa taistelee, miehet muistelevat -lehdissä, näytelmissä, elokuvissa, näyttelyissä ja dokumenteissa. Tammenlehvän, veteraanien ja maanpuolustustoiminnan ideologinen viesti on selvä: Suomea ja sen pääkaupunkia ei sodan aikana miehitetty. Se kestää myös kriittisen tarkastelun ja tutkimuksen, nykyaikaisin metodein!

Nyt olen lähdössä oppilaiden kanssa Ukrainaan katsomaan miten siellä kansakuntaa on rakennettu ja sotia muisteltu. Siitä enemmän ensi viikolla.

Tunnisteet: , , ,

torstaina, huhtikuuta 16, 2009

Strategioita mahan täydeltä…

Eilen istui Helsingin valtuusto muutamaa minuuttia vaille puolen yön keskustelemassa kaupungin strategiaohjelmasta vuosille 2009–2012. Haaste oli huomattava, sillä kyseessä oli ensimmäinen valtuuston hyväksymä vastaava asiakirja. Aiemmin kultaisella 60-luvulla vastaavan dokumentin nimi oli Helsingin kaupungin 10-vuotissuunnitelma, tai tutummin "Punainen kirja", kansivärin mukaan. Eilen joka toisella – enemmänkin – valtuutetuista oli jotain sanottavaa tai lisättävää. Nyt kuultiin sekin ihme, että perussuomalaiset avasivat ensimmäistä kertaa suunsa hieman laajempaan puheenvuoroon…

Mistä tässä strategiassa oikein on kysymys? Se on lähes 80-sivuinen tulevaisuusohjeistus, joka niittaa kiinni tulevien vuosien strategiset tavoitteet, menestystekijät ja toimenpiteet. Monia kauniita sanoja käytettiin, kuten että kaupungin arvot ovat asukaslähtöisyys, ekologisuus, oikeudenmukaisuus, taloudellisuus, turvallisuus ja yrittäjämielisyys. Tai että tavoitteena on ”demokratian ja vaikuttamisen” lisääminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Nuorten hankkeita tuetaan. Kaiken toiminnan läpäisevät eettiset periaatteet, joihin kuuluu mm. globaalin vastuun kantaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuuden periaate ja avoimuus. Hyvä maine on toiminnan perimmäinen tavoite.

Yksityiskohtaisessa sisältöosuudessa kuvataan kolmea tärkeintä osa-aluetta: hyvinvointia ja palveluita, kaupunkirakennetta ja –asumista sekä kilpailukykyä. Kaiken yllä lepää näkemys Helsinki-visiosta, jonka luomiseen 1990-luvulla, Eva-Riitta Siitosen aikaan, itsekin osallistuin Helsinki-klubin jäsenenä. Se kuuluu seuraavasti: Helsinki pääkaupunkina ja seudun keskuksena on kehittyvä tieteen, taiteen, luovuuden ja oppimiskyvyn sekä hyvien palvelujen voimaan perustuva maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskus, jonka menestys koituu asukkaiden hyvinvoinnin ja koko Suomen hyväksi. Metropolialuetta kehitetään yhtenäisesti toimivana alueena, jossa on luonnonläheinen ympäristö ja hyvä asua, oppia, työskennellä sekä yrittää.

Haukotuttaako teitäkin? Niin minuakin… Strategiapaperit ovat, kuten puheenvuorossani eilen korostin, tärkeitä lähinnä historiantutkimukselle. Niissä kiteytyy osa ajan henkea. On mahdotonta sanoa, kuinka ohjaavaksi paperi muodostuu. Ajat voivat tässä vielä muuttua, kriisiytyä ja hankaloitua. Tulevia uhkia on mahdoton ennustaa. Strategian kauniit sanat harvoin taipuvat todellisuuteen, jota säätelevät hiljaiset pelisäännöt, perinne ja tottumukset. Lisäksi: yli neljän tunnin poliittisen puheen jälkeen eilen ei mikään takaa, että kaupungin henkilöstö ja kaikki luottamushenkilöt viimeistä vaikuttajaa myöten todella sitoutuvat strategiaan. Asukkaiden sitouttamisesta puhumattakaan…!

Strategioihin törmäsin toisaalla tänä keväänä. Suuren yliopistokeskustelun yhteydessä Helsingin yliopiston korkein johto vetosi yliopiston strategiaan tärkeänä asiakirjana. Yliopiston konsistori on 1990-luvulta lähtien hyväksynyt strategioita kolmen vuoden välein, viimeksi tämän vuoden helmikuussa. Kuten kansleri Niiniluoto minulle korosti, strategiaan tahdonilmauksena kirjataan yliopiston tavoitteet ja arvot. Vastasin Niiniluodolle, että ongelmana on se, että meidän perusprofessoreiden akateemisen elämäni johtotähtenä eivät ole olleet hallinnon laatimat strategiat, eduskunnan toiveet, ministeriöiden visiot tai keskushallinnon toimintaohjeet. Strategiat ovat jääneet useimmille perin juurin vieraiksi. En oikein tiedä keinoa, millä akateeminen väki saataisiin sitoutumaan yliopiston suuriin strategioihin, kun jo oman pienen elämämme työ-, tutkimus- ja opetusstrategiatkaan eivät aina ota toteutuakseen. Sama ongelma koskee kaupungin paperia. Millä ihmeella se saataisiin jokaisen helsinkiläisen tietoon, soveltamisesta puhumattakaan? Strategiat ovat kaunis uni, josta on ikävä herätä.

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, huhtikuuta 06, 2009

Yliopistoa, haasteita ja julkisuutta

Viime viikojen ilahduttavin ilmiö on ollut Helsingin yliopiston professorikunnan aktivoituminen yliopistoa koskevan lainsäädännön uudistamisprosessissa. Suuren Konsistorin vilkkaalla sähköpostin keskustelulistalla on useita satoja proferssorikunnan edustajia, ja käyty mielipiteenvaihto on ollut asiallista ja asiapitoista. Lukuisat kollegat ovat osoittautuneet loistaviksi poliittisiksi kirjoittajiksi. Laajoja arvioita nyt muodostumassa olevasta tilanteesta on ollut herkullista lukea. Jos ei muuta, yliopistolaki - tämä kuuluisia "vuosisadan paras uudistus" - on lähentänyt professorikuntaa ja antanut sille äänen ja...niin.ehkä vimmankin!

Suuri pettymys on viime keskiviikon Suuren konsistorin kokous, jonne oikeustieteellisen tiedekunnan dekanaatti toi kannanoton muutamista mahdollista muutosesityksistä. Rehtori Wilhelmsson ei antanut äänestykselle tilaa. Konsistorin kokouksessa saimme esimakua siitä, millaiseksi hallinto uhkaa muodostua,kun edustukselliset elimet muuttuvat keskustelukerhoiksi. Niiden mielipiteet tulevat laitosjohtajat voivat huomioida tai jättää huomiotta. Rehtoraatin ja muun hallintoväen vieraantuminen yliopiston perustasosta olisi eräs mahdollinen seuraus.

Nyt keskustelu jatkuu vilkaana, kun uuden lain puolustajat ovat vihdoin päässeet ääneen - tai kynän päähän! Ilmassa on vahvaa epäluottamusta Yliopiston johtoa kohtaan. Tilanne on ikävä ja jännitteinen, purkautumisaltis ja herkkä. Eihän akateemisen elämän tätä pitänyt olla! Nyt vedotaan uudistuksen tarpeellisuuteen, sillä "maailma muuttuu" ja "uudet haasteet" painavat päälle. Sanoisin, olivat haasteet ja muutokset mitä tahansa, ja sitähän me emme tiedä, mihin suuntaan tulevaisuus taipuu, niihin eivät reagoi "rakenteet", "hallintojärtelmät" ja tai "yliopistot", vaan ihmiset, jotka toimivat edellämainituissa, konkreettisissa ympäristöissä.

Elävät, ajattelevat ja vastuunsa tuntevat,usein myös ajassaan elävät ihmiset ovat parhaita vastaamaan uusiin haasteisiin. Sellaisia toivottavasti Yliopistomme kasvattaa jatkossakin!Mikään rakenne,hallinto tai puite ei korvaa älykkään ihmisen muutosherkkyyden aistimisen kykyä, ja tahtoa toimintaan. "Rakenne" ja "hallinto" sen sijaan voivat estää ja kahlita sitä. Siksi on luotava kokonaisuus, jonka yliopistolaiset kokevat omakseen. Nyt pelkona on se, että Yliopistoomme syntyy kahden kerroksen väkeä; Rehtori hallintojärjestelmineen ja johtaja-linjastoineen etääntyy meistä perusprofessoreista ja -tutkijoista ja opiskelijoista - on selvää, kuka määrää marssijärjestyksen. Siksi kysymys kollegiaalisuudesta on tärkeä: miten tapahtuu sitouttaminen ja/tai käskyttäminen yhteisiin tavoitteisiin?

Viime viikoina olen ollut ilahtunut vaatimattoman akateemisen hahmoni uudelleensyntymisestä YLE 1:n lauantai-illan hupispexissa Presidentin kanslia. Jotain tutunoloista on rillipäisesssä naistutkijahahmossa, joka hieman rintavana, mutta helmin kuorrutettuna lausuu viisaita latteuksia kaupunkikulttuuiirista ja eurooppalaisuudesta. Julkisuus on asia, jota itse ei voi säädellä. Joskus sille voi nauraa...vapautuneesti!